Posts Tagged ‘Galleria Kapriisi’

Toinen kuppi kahvia eli Hyvästi, meditatiivinen taide-elämys

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä 2014

arvostelut_14_osa2

 

Teemu Saukkonen: Maallisia iloja. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 26.4.-8.6.2014.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 7.5.-1.6.2014.

Taru Leinonen: Heijastus minusta. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 3.-22.5.2014.


Tätä kritiikkiä inspiroivat:
”Kofeiini on maailman laajimmin käytetty keskushermostoa ja aineenvaihduntaa kiihottava piriste.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kofeiini
Tutkimus: Virtsan pidättely johtaa parempiin päätöksiin (HS.fi) http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkimus+Virtsan+pidättely+johtaa+parempiin+päätöksiin/1135264212020

Bryan Lewis Saundersin Drugs-projekti, jossa taiteilija piirtää omakuvaansa eri huumeiden vaikutuksen alaisena. http://bryanlewissaunders.org/drugs/

Olen teenjuoja. Olen viimeisten 9 vuoden aikana juonut yhteensä alle 10 kupillista kahvia. Kun juon kahvia, kaadan sitä kuppiin sormenleveyden verran, ja täytän kupin maidolla. Jo siitä tulen hyperaktiiviseksi.

Tänään oen päättänyt juoda kolme kupillista kahvia ja käydä kolmessa näyttelyssä. Vessassakäynti on kielletty. Haluan testata kahta asiaa: miten lisääntyvä kofeiinin määrä vaikuttaa kritiikkiin ja onko totta, että ihminen tekee tavallista parempia päätöksiä, kun hänellä on pissahätä.

Sataa, mietin mistä saisin kahvia. Lähestyn toiveikkaana vaalikojuja, mutten sitten kuitenkaan halua sitoutua mihinkään. En koskaan tilaa kahvia mistään. Miten se tehdään? Ohitettuani monta kahvilaa uskaltaudun Pala Cafén tiskille. Sydän hakkaa jo nyt. Mitä kahveja edes on olemassa? Tilaan latten.

Pieni latte, klo 11.29

Poltan kieleni ensimmäisellä hörppäyksellä. Vihreä tee ei koskaan ole yli 80-asteista.

Kahvi on karvasta, hyvää ja sopii sadepäivään. Kuulen monen ravintolan musiikit yhtä aikaa. Ajattelen teehuoneita, niiden rauhallista zeniläisyyttä.

Teemu Saukkonen

TR1:n tiskillä alan kysellä lehdistökuvia näyttelystä. Niiden selvittelyyn menee aikaa. Päästä minut jo näyttelyyn, hoen mielessäni. Hermostuttaa.

TR1:ssä on Teemu Saukkosen maalauksia. Ensimmäiseksi pysähdyn Fair Day -maalauksen eteen. Van Gogh kohtaa ulkoavaruuden olennot! (Ei, nyt minä ajattelen Doctor Whota.) Esillä on monta variaatiota rantateemasta, jossa ihmiset ovat varjoja vastavalossa.

Esillä on teoksia, jotka yhdistävät maalausta ja ristipistotyötä. Esimerkiksi teoksessa Waiting for Light ristipistottu poromies lapinpuvussa jää taustalle, kun etualalla aurinkolasipäinen mies pitkässä (yö?)paidassa kohottaa kasvojaan aurinkoon. Mistä tahansa pääsee tosiaan mihin tahansa; kliseisestä Lappi-maisemasta turismin ihmeelliseen surrealismiin.

Takerrun Waiting for Meaning -maalauksen hunajamaiseen pintaan. Katseeni on kärpänen. Alakulmassa Punahilkka-pyhimys siveettömänpunaisessa kaavussaan. Tämä on jotenkin eroottinen! Kaikki nuo mustat linnut ja tuo taivaan hunaja… eteenpäin!

Trained Monkey (After Hokusai) kuvaa mieltäni. Tiedättehän mielen apinaluonteen: se ei pysy paikallaan vaan vilkuilee kelloa, miettii mitä söisi lounaaksi, mitähän kulman takana on ja ai että ahdistaa se eilinen… Niin hellä on tämän maalauksen tekijän katse, niin posliininen pinta.

Rantojen ihmiskuvat alkavat vaikuttaa aavemaisilta. Ihmiset nousevat merestä ja tuijottavat minua. Varjot.

Mascarassa on teiniangstia, miten tässä voi olla teiniangstia? Ja missä se maskara on, eihän tuolla tytöllä ole edes kunnon silmäripsiä.

Just Married. Puu. Huhtikuussa olin Tallinnassa, ja siellä, Kadriorgin palatsissa, oli esillä Eveline von Maydellin siluettitaidetta. Se tulee mieleen tästä aurinkovarjoa kantavasta naisesta ja puusta (puu!) jonka on marmoroitu kankaalle. Maalin aallot lyövät kankaan pinnalla, täydellisen kaunis puu (puu!) kohoaa vaaleanpunaista taivasta vasten.

Ja koko seinällinen luurankoja, Simberg goes symppis.

Parvella ajattelen taidehistoriaa, sitä mitä tulee mieleen sanasta ”taidehistoria”. Juuri tuollaisia seiniä täynnä maalauksia, niin täynnä. Ja luurangot/pääkallot hokevat sitä memento moria, viikatemiehet leikkivät meillä ja me (hups, vahingossa) kuolemme siihen leikkiin.

Taidehistoria. Aivojen neuroplastisuus. Rutiinien viekoitteleva kutsu. His Choice -maalauksen mies on hankkinut kotinsa täyteen samanlaisia taideteoksia. Elämän kuva! Nytkin tahtoisin juoda toisen samanlaisen latten siellä samassa kahvilassa, josta olen juuri tulossa. Miten raskasta on tehdä uusia valintoja! Miten turvallista on syödä samaa ruokaa joka päivä, kunnes saa keripukin!

Kahvi, klo 12.13

Seison sateessa liikennevaloissa ja kirjoitan muistikirjaan, kunnes kynä lakkaa toimimasta (paperi on märkä). Tämä kärsimättömyys punaisissa valoissa on uutta. Yleensä tervehdin ilolla mahdollisuutta vain seistä ja katsella ympärilleni. Enkö voisi törmätä johonkuhun, jonka kanssa mennä kahville? En voisi. Tuolla variksella on nokka ihan liian täynnä kuivia lehtiä, se ei pysty enää edes kävelemään kunnolla (se olen minä).

Menen Kahvila Ståhlbergiin (lähinnä koska se näyttää väljältä) ja sekoitan myyjän vaihtamalla maksutapaani kesken ostotoimenpiteen. Voisin ryhtyä huijariksi, joka saa kaupasta enemmän vaihtorahoja kuin alunperin edes maksoi.
”Onks tää se pieni kuppi?” kysyn nostaessani telineestä valtavan sammion. (Joo, se on se pieni kuppi.)

Kamalaa, tämän takia en juo kahvia. Tunnen kulaus kulaukselta lähestyvän vatsahaavan. Hikoilen ja mietin, päädynkö Acutaan ennen kuin ehdin seuraavaan galleriaan. Lähettelen avunpyyntötekstiviestejä.

Tiputtelen kahvia muistikirjan sivuille ja piirtelen pisaroilla. Askartelen, reppuni täyttyy revityllä paperilla.

Miten kukaan voi käydä kahvilla rentoutumismielessä? Jii Karjalainen laulaa menevänsä sekaisin minusta. NYT ULOS!

Kuvittelen haisevani kuin kahviholisti. Hävettää. Tahdon kenkäkauppaan ostamaan sadan euron maiharit. Älkää enää myykö minulle kahvia.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka.

Galleria Kapriisissa kehtaan kerrankin sujauttaa teoslistan reppuuni. Beatles soi.

Piia Lehden herkkyyteen en osannut varautua. Puita. Miksei noilla ihmisillä ole edes otsa hiessä, kun heidän päästään puskee puunrunkoa?

Teosten värimaailma on jotenkin puhdas ja huuhdottu. Ne näyttävät muotokuvilta ihmisten ajattelusta, omasta sisimmästä (alan käyttää kliseitä kuten ”oma sisin”). Iho on kuin puiden syyt.

Onko puun halaaminen tungettelua? Mistä sen tietää, haluaako puu tulla halatuksi? Ja siksikö tuon oikeanpuoleisen naisen kasvoilla on vähän pelokas ilme? (Kertomuksia rakkaudesta.)

Oi, se on ihan kauhea vankila, kun ihmisellä on juuret jossakin! (Vapauden kaipuu.)

Kierrän näyttelyn monta kertaa vauhdilla. Huomaan vasta kierroksella numero x, millainen pinta Rakastan-teoksessa on. Ajattelen monen teoksen kohdalla: ”ehkä pystyn kertomaan tästä jotakin kotona”. Pidän Luottamuksen epämääräisestä katseesta (mieleen tulee Magritten vuori/lintu) ja Ajatuksen vapauden krusifiksimaisuudesta (lintu siivet auki). Yhtäkkiä pienen Meri minussa -teoksen renessanssikasvot liikuttavat minua.

Satumaailmat Stina Engvallin näyttelyssä ovat liian värikkäitä stimuloiduille hermoilleni. En pysty pysähtymään. Laitan kuitenkin nimen vieraskirjaan.
Teemu Sorilan abstrakti pelkistys sen sijaan rauhoittaa. Alan tosin tuomita ajatuksiani jo ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä muistiin. Keskityn itseeni, en teoksiin, joita katselen. Kun kirjoitan sanan ”hirttoköysi”, kirjoitan sen perään ”kliseinen sanavalinta”.

Katselen Nimetön (koi) -teosta: kahvitahroja seinällä sodan jälkeen. Taiteilija on raaputtanut teosta, ikään kuin vihaisi sitä vähän. Vankilapako on jotenkin todella liikuttava (ja tästä eteenpäin kaikki liikuttaa minua), se tuo mieleen jonkun, jonka olen unohtanut. Mietin lyijykynäsuttua kotirapussa hissin vieressä, ja miten voin mennä kotiin tässä mielentilassa, ja ilmankos opiskeluvuosinani (kun join koko ajan kahvia) olin koko ajan menossa jonnekin.
Nimetön (sulkamaalaus) -teoksen sulka on kuin isku vasten kasvoja (kliseinen sanavalinta). Pienet kuvat sulan alla ovat kuin matkoja: kun muut turistit kuvaavat kirkkoja, minä kuvaan jotakin varjon osumista katukiveen. Tunnistan itseni. Onko tunnistaa itsensä = rakastua?

Liikutun lisää seuraavan maalauksen edessä (Nimetön (musta laatikko I)). Tunteellani ei ole mitään tekemistä maalauksen kanssa, vain tuo keltainen saa mieleeni vanhan, raskaan teltan lapsuudesta, sen tuoksun ja radiossa alkaa soida (kliseinen) You are always on my mind.

En luota muistiini, valokuvaan jokaisen teoksen.

Alakerrassa on Juha Viirilän näyttely, jonka olen nähnyt ennenkin ja skippaan. Galleria Katkossa näen Heta Kuchkan videoteoksia. Vuonna 2006 Kuchka oli Vuoden nuori taiteilija ja minä olin työharjoittelussa Tampereen taidemuseossa. Opastin näyttelyn niin monta kertaa, että olen edelleen täysin kyllästetty Kuchkalla. Miten jokaisella opaskierroksella päädyin sanomaan samat asiat samoista teoksista, keskityin siihen etten sanonut ”niinku”.

Ai, mutta tästähän luin juuri yhdestä kirjasta, voin luntata kotona. Kuchka opettelee soittamaan banjolla isänsä säveltämän kappaleen. Hän kuuntelee isänsä laulua levyltä (itke jo, ajattelen, niin pääsen jatkamaan kierrosta). (Hän ei itke.)

Omien edesmenneiden tunteminen: jäljittämistä. Yritys kokea sama, mitä joku on kokenut aiemmin, ei koskaan onnistu, koska sitä yrittää.

Vihaan metronomeja.

Juon vettä, olen pettynyt siihen, ettei tule lainkaan pissahätä, jota pidätellä ja tehdä elämässäni parempia päätöksiä.

Olen nyt kirjoittanut 13 sivua. Käsikramppini tuntuu Kuchkan krampilta (kai häntäkin kramppaa, kun hän soittaa joka päivä banjoa?) Taide on sitä, että tekee niitä asioita, joista haaveilee, ja näyttää sitten sen muille.

Banjon ääni ärsyttää, mutten halua lähteä (joudun taas kahvilaan).

Ei kahvia klo 13.06

Ohittelen itsepäisesti kahviloita. Ohitan Valon ja Vohvelikahvilan ja toisen Vohvelikahvilan ja menen Runon ovelle, mutten pysty astumaan sisään. Pelkään sitä, mitä suustani pääsee, jos yritän tilata kahvin.

Vihaan kahvia (ja nyt on se pissahätäkin, teen tosi hyvän päätöksen enkä juo kahvia). Kirjoitan kuitenkin muistikirjaan: ”Ei elämystä, vaan äkkiä kahvit sisään.”

Miksi aina pitäisi antaa kaikkensa? Pilaako itsesuojeluvaistoni kaiken vai mahdollistaako se sen, että pystyn edes johonkin? (Kolmannen kahvin jälkeen en pystyisi.)

Taru Leinonen

Onko läpikuultava kauneus klisee, mietin, olen jäänyt jumiin tähän kliseiden metsästykseen. Taru Leinosen kuvissa on vanhanaikaisia värejä ja paikkoja, tiloja. Hän tarjoillee nostalgiaa.

Ripustus on tosi kaunis. Hiirikin on ripustettu hännästään pyykkipojalla.
Kuvissa on tarttumista ja kiinni pitämistä (toisistamme, edes jostakin). Peilejä: he katsovat itseään kaikissa elämäntilanteissa.

Lupaus – halauksen valheellisuus. Tyttö katsoo halaamansa naisen (äidin?) olan yli jonnekin. Voikukkapelto, miten kauniit kehykset. Naisvartalon hinta (150 €).
Mikä meitä vetää mummoloihin? Jos vertaan näitä jotenkin kieroutuneesti voimauttavaan valokuvaan, onko se loukkaus taiteilijaa kohtaan (mutta kieroutuneesti, korostan)?

On hiki ja huimaa. Tunnen itseni voimakkaammin kuin nämä teokset. Tämä on epäreilua taiteilijaa kohtaan. En pidä epämukavuudesta, siitä miten se tihkuu läpi teoksiin. Räpsin huonoja kuvia, haluaisin juosta kotiin. Bussipysäkki pelottaa, ei-ehtimisen mahdollisuus, joka pysäkkeihin sisältyy.

Banjo

Kaikki häiritsee, minä rispaannun. Suutun itselleni, minkä helvetin takia en voisi mennä vessaan? Mikä loistava päätös se muka on?

Kirjoitan bussissa, eikä kukaan istu viereeni. Ajattelen mukulakiviä taideteoksina, miten usein olen nauttinut lounaaksi vain taidetta.

Olen kirjoittanut 17 sivua. Loppua kohti taide kosketti minua vähemmän ja vähemmän. Kädet tärisevät ja puren kynsiäni (en koskaan pure kynsiä).
Kuuntelen sydäntäni stetoskoopilla. Se kuulostaa Heta Kuchkan banjolta.

Tämän kritiikin kirjoittamisen aikana kirjoittaja pesi pyykkiä, sulatti jääkaapin, kaatoi vesilasin työpöytänsä papereiden päälle ja pelästyi jokaista ääntä, joka kuului naapurista.

Mainokset

Suuren eläimen oma todellisuus (Näyttely: Katja Hannula ja Susanna Seriola-Vesa; JOKAklubi)

Katja Hannula ja Susanna Seriola-Vesa: Elämän voimaa. Galleria Katko: JOKAklubi. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 25.5. – 26.6.2016.

Susanna Seriola-Vesa: Kuninkaan syntymä.

Susanna Seriola-Vesa: Kuninkaan syntymä.

Mitenköhän käyttäisin sanaa ”yllättäjä” niin, ettei se kuulostaisi piilomerkitykseltään siltä, etten odottanut suuria? Odotusten vähyydestä ei nimittäin ole kyse, mutta yllätyn varsin positiivisesti Katja Hannulan ja Susanna Seriola-Vesan yhteisnäyttelyssä Galleria Kapriisissa.

Näyttelyssä on eläimiä, paljon hevosia, mutta myös esimerkiksi lehmiä. Ja miten ne on maalattu: toisen taiteilijan silkinhienot satuhevoset kohtaavaat toisen rosoiset, melkein keraamisen näköiset maalaukset. Molemmissa lähestymistavoissa näkyy hevosen koko, suuren eläimen oma todellisuus, johon meillä kaksijalkaisilla ei ole mitään asiaa.

Hienoimmillaan ripustus on, kun Seriola-Vesan lehmämaalaus saa seurakseen Marilynin – näitä kahta kaunista ikonia voi katsella vierekkäin, verrata niiden merkitystä omalle elämälleen. Seriola-Vesa kuljettaa eläimiä muutenkin arkitodellisuudesta kohti symbolikieltä: vasikka syntyy sädekehä päänsä yläpuolella, ja siluettikuvissa emo hoitaa vasikkaansa kuin kuka tahansa ihmisäiti lastaan.

Seriola-Vesa on saanut maalauksiin hienon, rosoisen pinnan. Se tuo tosiaan mieleen keramiikan, myös väreiltään.

Katja Hannula: Moon Dancers.

Katja Hannula: Moon Dancers.

Hannulan maalauksissa hevoset saavat seurakseen perhosia ja keijuja. Kuvat ovat kuin vanhojen satukirjojen kuvitusta, mystisiä, kevyitä, milloin tahansa poiskääntyviä villihevosia. Hevoset tanssivat kuutamossa, ja on hienoa nähdä, kuinka kurinalaiselta vaikuttava taiteilija on päästänyt eläimensä irrottelemaan. Parhaimmillaan hevoset ovat, kun niiden liike sulaa yhteen, yhdeksi suureksi olennoksi.

JOKAklubi.

JOKAklubi.

Galleria Katkossa pyörii JOKAklubi-videoteos, jossa kolme siniseen pukeutunutta naista etsii ja keräilee. Naiset hiihtävät, sukeltavat, ryömivät, ja jokaisesta planeetan äärestä ja joutomaasta löytyy jotakin tarpeellista.

Näistä löydöistään naiset rakentavat portin keskelle kaupunkia ja kehottavat ihmisiä kävelemään siitä läpi. Hämmentyneiden, iloisten ja epäröivien ihmisten kävelyä voi sitten seurata videolta muutaman minuutin.

Videon nimi, The Long Goodbye, viittaa hyvästeihin. Mietin, ketä tässä hyvästellään. Kenet kootaan palasista torille, kenen läpi kuljetaan ja poistutaan?

Etsiminen ja löytäminen on niin järjestelmällistä, että sattumiin on vaikea uskoa, mutta ideana sattumanvaraisuus on mukava. Kaikkialla missä kuljemme, kuljemme toisten ihmisten jättämien esineiden ja roskien ohi, hyvästelemme heidän palasiaan, heidän menneisyyttään, joka askeleella.

 

Kauniita virheitä ja kaunista virheetöntä (Näyttelyt: Kati Valkonen; Pirjo Raila; Ada Iivonen; Bloom, Wilt & Fall)

Kati Valkonen: Vastavalossa; Pirjo Raila: Purjeet ja prätkät; Ada Iivonen: Kohtaamisia. Galleria Katkossa Bloom, Wilt & Fall 1. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 27.4.–22.5.2016.

Kati Valkonen: Virheet.

Kati Valkonen: Virheet.

Kati Valkonen maalaa vanhojen teosten päälle uusia kerroksia, kunnes lopputulos on peittänyt entisen kuva-aiheen kokonaan. Tämä selittää Valkosen suurten maalausten ensitunnelman: tunkkaista ja täyttä, ajattelen. Miksi nämä on maalattu näin tukkoon? (Siksi, että jotakin on täytynyt peittää kokonaan.)

Näitä peittomaalauksia on näyttelystä vain osa, mutta ne ovat suuria ja ne tulevat vastaan ensimmäisinä. Niissä on kerroksia ja värialueet tuntuvat säännönmukaisesti valituilta. Mitenköhän tätä parhaiten kuvailisin? Ehkä, kun katson maalauksia, ajattelen, että niistä puuttuu jokin vapaus. Se ei ole vika vaan ominaisuus, kumma tunne, joka teoksista tihkuu.

Valkonen on piilottanut pienemmät, herkemmät teoksensa gallerian kellariin. Ja mitä sieltä löytyykään: lasipurkkeja, joissa on rypistettyjä papereita. Osaan on piirretty kasvot, osassa on kirjoitusta. Kuin hillopurkkeihin säilöttyä, kaoottiseksi sekoitettua elämää.

Pidän lasipurkeista paljon. Rivi kasvoja saavuttamattomissa lasin takana; lasipurkki varjelemassa ohutta paperia, jolle kasvot on piirretty. Näissä on jotakin jännittävää.

Ada Iivonen: Minea-prinsessa Kreetan saarelta.

Ada Iivonen: Minea-prinsessa Kreetan saarelta.

Ada Iivonen kuvaa pastellimaalauksissaan Mika Waltarin luoman romaanihenkilö Sinuhen kohtaamisia eri henkilöiden kanssa. Maalausten värimaailma on loistava. Tummat taustat, joilla värit hehkuvat, luovat heti tunteen sadusta ja mystiikasta.

Teoksista toimivimpia ovat ne tyylitellyimmät. Kun lapsi lasketaan kaislaveneessä Niiliin, maalauksen siniset ja oranssit luovat revontulien kaltaisia räiskeitä tummalle pohjalle. Kreetan saarella venyttelevä prinsessa on orgaanisten vihreiden kankaiden keskellä kuin orkidean kukinto.

Tiukemmin realismissa (jos nyt fiktion kohdalla voidaan realismista puhua) pysyttelevät teokset jäävät hiukan puolitiehen. Hevosista saisi irti valtavasti voimaa ja energiaa, kun antaisi värin ja viivan kuljettaa.

Pirjo Raila: Headlights ja Täysin palvellut.

Pirjo Raila: Headlights ja Täysin palvellut.

Lähestyessäni Pirjo Railan näyttelyä luulen ensin, että luvassa on fotorealistisia maalauksia. Melkin onkin, muttei sentään ihan: taiteilijan kädenjäljen näkee, kun tulee tarpeeksi lähelle. Veneiden puisissa osissa puunsyitä ei ole kloonattu todellisuudesta vaan tilaa on jätetty myös ilmaisulle.

Maalaukset ovat upeita. Niiden raikkaissa väreissä voi aistia veden läheisyyden, vaikka kuvassa olisi vain tiukasti rajattuja yksityiskohtia purjeveneistä. Vierekkäin ripustetut lähikuvat moottoripyörästä ja veneestä yhdistävät maailmat, joissa on hämmästyttävän vähän samaa estetiikkaa: toinen on metallia ja bensaa, toinen nitisevää puuta ja kangaspurjeita.

Kauempaa kuvatut yksinäiset veneet tuovat kokonaisuuteen inhimillisyyttä. Yksinäisten veneiden asennoilla ja alakuloisuudella voi pelata, ja kun samaan maalaukseen laittaa kolme venettä, yksinäisyys poistuu heti.

Näyttely on tiivis kokonaisuus, mutta jokaisessa maalauksessa on paljon innostavia yksityiskohtia. Jonkinlainen hahmoton kaukokaipuukin näyttelyssä syttyy.

SAM_4593

Galleria Katkossa pyörii mystinen videoteos Bloom, Wilt & Fall 1, josta en löytänyt tekijätietoja (mutta varsin usein nämä mystiset teokset aina osoittautuvat vain omaksi kyvyttömyydekseni nähdä niitä tietoja jossain ihan silmieni edessä). Teos koukuttaa musiikilla ja hitaan vääjäämättömästi etenevällä kuvituksella.

Videolla on maalaamisen sivutuotteita: siveltimenjälkiä, maalitäpliä, erilaisia pintoja, joita maali synnyttää. Yhtenäistä ei ole, on vain tämä loputtomalta vaikuttava siveltimenjälkien virta.

Vähitellen tulee tunne, että tässä kelataan nyt läpi ihmistä, skannataan jollakin laitteella varpaista kohti päätä. Viipaloidaan kokemus ihmisestä, katsotaan anatomian sisäpuolelle.

Pidän maalaamisen jäljistä paikoissa, joissa taiteilijat työskentelevät. Tässä on jotakin samankaltaista: kauniita vahinkoja.

(Teos on myös Youtubessa.)

Ääripäitä (Näyttelyt: Hanhela & Kärkkäinen; Järvinen & Kiiskilä)

Anssi Hanhela & Erja Kärkkäinen: Keskustelu; M. Järvinen & Annika Kiiskilä: Opus Bestiae. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 8.–31.1.2016.

Opus Bestiae

Järvinen: Karjalaiset vartijat.

Järvinen: Karjalaiset vartijat.

M. Järvisen ja Annika Kiiskilän näyttelyssä on kuin fantasiakirjan sisällä. Seinillä hyppii hirviöitä ja symbolein kehystettyjä kauhukirjojen klassikko-olentoja. Jotkut ovat söpöjä pentuja, toiset tyyliteltyjä, ja erityisesti lohikäärmeet silkkaa värien ilottelua.

Annika Kiiskilän grafiikassa on tarinoita. Sudet seisovat ringissä tupakalla ja hirviöt pullistelevat kehyksissään. Hirviöiden kuvaustavassa on jotakin hellää ja tuttavallista. M. Järvisen teokset ovat kuvitusmaisempia: lohikäärme on asettunut kuin muotokuvaan, tietoisena omasta roolistaan maailmassa kuvan ulkopuolella.

Kiiskilä: Seitsenkertainen.

Kiiskilä: Seitsenkertainen.

Pidän kummankin taiteilijan tyylistä, ja teokset luovat hienon yhtenäisen maailman. Jotenkin ajattelen, että tällainen taide suuntautuu fantasian fanijoukoille, koska enimmäkseen kuvissa on vain yksittäisiä otuksia. Niitä voi kerätä kuin perhosia ikään.

Järviseltä on esillä yksi suuri öljymaalaus, Karjalaiset vartijat, joka tuo fantasian ja symbolit lappilaisen mytologian piiriin. Poronpääkallot kirjontakoristeisissa vaatteissaan ovat hirviömäisiä kutkuttavan tutulla tavalla.

Keskustelu

Kärkkäinen: Muistorasia.

Kärkkäinen: Muistorasia.

Vaikka Anssi Hanhelan ja Erja Kärkkäisen yhteisnäyttely on nimeltään Keskustelu, aika hankala teoksia on saada keskenään juttelemaan. Toisaalta on tietysti hyvä, että ääripäät keskustelevat keskenään, eivätkä riitele.

Hanhelan voimakkaissa maalauksissa voi nähdä jotakin kalervopalsamaista ahdistusta, joka purkautuu väreinä ja seksuaalisina kuvina. Ikkunan takana hiihtävä hahmokin on jotenkin lappilaiseen mielenmaisemaan sopiva haamu. Ihoa on paljon esillä, toisiinsa kietoutuneita vartaloita.

Kärkkäisen järjestelmälliset veistokset ovat lokerikkoja, joiden jokaiseen laatikkoon on talletettu jotakin tärkeää. Parhaimmillaan materiaalien kieli on teoksissa, joissa sardiinipurkeista purkautuu räsymattoa.

Hanhela: Halu 2.

Hanhela: Halu 2.

Tai sitten voi oppia (Näyttelyt: Dings, Talvitie, Vaittinen)

Marie-José Dings: Todellisuuden ja utopioiden välissä; Maiju Talvitie: Todellisuuden ja utopioiden välissä; Ulla-Maija Vaittinen: Tyhjät keinut. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 11.11. – 5.12.2015.

SAM_3748

Ulla-Maija Vaittisen kuvasarja Tyhjät keinut kuljettaa nopeasti monen tunteen läpi: ensin ajattelen, että nämähän ovat kivoja, sitten että ai, kaikkiko nämä kuvat ovat samanlaisia, ja lopuksi ei, nämä eivät ole yhtään samanlaisia (ja katson kuvia heti uudenlaisella intensiteetillä).

Kuvien edessä kannattaa siis päästää irti siitä pelosta, ettei saisi yllättyä enää kymmenennen tyhjän keinun kanssa. Vaittiseen voi luottaa: jokainen keinu on nähty yksilönä.

Tyhjissä keinuissa on persoonallisuuksia. Joku uhmaa pakkasta ja lunta, toinen keinahtelee vapauteen merenrannassa. Keinu viettää yönsä maassa lojuvan nallen kaverina. Joskus keinu pääsee myös studiomuotokuvaan mustalla taustalla.

Keinuissa on yhtä aikaa jotakin uhkaavaa ja leikkisää. Keinuhan on mitä kivoin, arkisin ja lennoikkain leikkiväline, ja niitä on kaikkialla. Toisaalta kaikki nämä keinut ovat tyhjiä. Mitä jos kukaan ei enää koskaan keinuisi? (Tulee mieleen kuvia hylätyistä huvipuistolaitteista Tšernobylissä.)

SAM_3750

 

Marie-José Dingsin selittävästi nimetty näyttely Todellisuuden ja utopioiden välissä riemastuttaa välittömästi ihan eri tavalla. Täällä on kirjoja! Seinille on ripustettu kirjoja!

Osa teoksista on siis maalattu kirjojen kansiin. Vanhat tietokirjojen kannet toimivat hyvin yhteen kuvien kanssa, joista luen kokonaisia tarinoita ihmisistä eri puolilta maailmaa. Kollaasimainen tekniikka teoksissa on mahtava: Kuin kynä olisi ensin kulkenut vapaasti paperilla ja viivat luoneet kuvan itsestään. Ja sitten on tehty sitä kollaasia, liimattu ja revitty kuvia kuvien sisään ja pinnalle.

Teokset ovat kuin välähdyksinä eteen tunkeutuvat uutiskuvat: tunnistamme niistä ihmiset, kaltaisemme, muttemme pysty ommunikoimaan heidän kanssaan. Ihmisten samanlaisuus ja erillisyys korostuvat yhtä aikaa.

SAM_3762

Maiju Talvitien näyttelyllä on sama nimi, Todellisuuden ja utopioiden välissä. Teokset tuovat kullattuja kupoleja maalauksiin ja kuu heijastaa kattolampun valoa niin, että häikäistyn hetkeksi. Maalauksissa on jotakin sellaista, että tunnen niiden sisältävät oikeasti palasia niistä rakennuksista, joita ne kuvaavat.

Velhomaisesti taivaaseen kohoavat kirkontornit, violettiin utuun uppoavat satamat, jalkaterät ujosti toisiaan kohti seisova Eiffelin torni: turistikohteita, muttei turistimaisesti kuvattuina. Ja: mikä edes on turistimaista?

Miten me sorrumme aina matkoilla ajattelemaan, ettemme käyttäydy kuin turistit vaan olemme aidosti kiinnostuneita, aidosti tutustuneita, aidosti tuntevia. Mutta ehkä juuri niin kaikki turistit toimivat: kokevat ne vakiokohteetkin yksilöllisesti, eivätkä vain siksi, että niissä kuuluu käydä.

Maailman voi kiertää oppimatta mitään, tai sitten voi oppia ihan kaikesta, jopa siitä, missä asennossa kuu taivaalla keikkuu.

 

Salatiedettä (Näyttely: Lautala, Liimatainen, Törönen-Ripatti)

Pirita Lautala, Mari Liimatainen, Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: M o m e n t u m – joka uniinsa uskoo se varjoaan pelkää. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 16.9. – 11.10.2015.

 

Mari Liimatainen: Take away.

Mari Liimatainen: Take away.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy jäniksiin. Ne seisovat kahdella jalalla ja näyttävät uhkaavilta. Lauman edessä on tyttö, kasvot varjossa, ja jänikset näyttävät kävelevän hänen ylitseen.

Pirita Lautala: Pieni kuolema ja Pieni kuolema II.

Pirita Lautala: Pieni kuolema ja Pieni kuolema II.

Teos on Mari Liimataisen Explain yourself, versio 3. Vähän aikaa jäniksiä katseltuani näen niiden asennoissa jotakin tanssillista. Ehkä kuva ei olekaan niin uhkaava kuin ensinäkemältä luulin.

Kapriisin ryhmänäyttelyssä on paljon eläimiä, erityisesti näitä jäniksiä ja suuria varislintuja. Näyttelyssä on myös maalaksia vanhoista taloista, joiden pinnalta muistot valuvat kuin maali. Talot, joihin kaikki tämä ajatteleva ja kokeva ihmisluonto on paketoitu. Ne katselevat minua gallerian seiniltä.

Täällä ihmiset ovat pieniä paperipusseja, jotka täyttyvät kuka milläkin. Liimataisen Take away on levittäytynyt ikkunalaudoille. Paperipussien väleistä voi katsella katua, jolla nämä ihmiset, tyhjät ja täydet, kävelevät ohi.

Pidän kartan teemasta, joka toistuu Kirsimaria E. Törönen-Ripatin teoksissa. Karttoja on kaiverrettu ja piirretty ja löydetty. Osa erottuu selvästi, osa tuskin lainkaan taustastaan. Kartat ja vanhat talot, loputtomia tapoja yrittää hallita kaoottista elämää, luokitella sitä.

Tiettyä karttamaisuutta on myös Liimataisen jäniksissä silloin, kun niiden sydämet ja verisuonet on piirretty pintaan. Eläimistä tulee vanhoja anatomian opetuskuvia, tiedettä turkkinsa alla.

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: City of Lights 4.

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: City of Lights 4.

Ehkä parasta koko näyttelyssä onkin seinä, jolla teoksia ei ole nimetty erikseen eri taiteilijoille. Pienet, salaperäiset maalaukset ja piirrokset ovat kuin lasin alle prässättyjä kasveja, joita taiteilijat ovat poimineet mukaansa. Näyttelyssä kummallisesti leijuva vanhanaikaisuus, tieteellisyys, salaperäisten asioiden avaaminen ja perinpohjaisuus saavat vallan. Tunnen katselevani vanhaa, vieraskielistä tietosanakirjaa.

Pirita Lautalan linnut kantavat raskasta taakkaa: enteitä ja viestejä jostakin, mitä emme näe. Ne kertovat kuolemasta, ne kannattelevat ihmisiä ohuilla langoilla. Ne tietävät enemmän kuin me. Niistä tulee turvallinen olo.

 

 

 

 

 

Luontokokemuksia (Näyttelyt: Luontoni; Senni Aleksandra)

Mari Blomroos-Heininen, Marjaleena Etula, Seija Grönqvist, Elisa Haapasalo, Sari Huhtala,  Marjaana Hukkanen-Heiskanen, Tuula Linnainmaa, Kirsi Lybeck, Kaija M. Mäenpää: Luontoni.

Senni Aleksandra – Välähdyksiä

Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 19.8.–13.9.2015.

Marjaana Hukkanen-Heiskanen: Suo meille koti.

Marjaana Hukkanen-Heiskanen: Suo meille koti.

Galleria Kapriisissa on yksi suuri näyttely, joka on vallannut kaikki kolme huonetta. Tiedote lupaa useita näkökulmia luontoon: ”Tule Kapriisiin kokemaan Luontoni yhdeksällä tavalla toisin.”

En tiedä, mitä luonnon toisin kokeminen on, mutten oikeastaan löytänyt sellaista täältä. Luonto on edelleen eläimiä ja maisemia ja vähän rakennuksiakin.

Tämä ei tarkoita, etteikö näyttelyssä olisi hyviä teoksia ja paljon katsottavaa. On, nimittäin. Jonkinlaisena yhteisenä tekijänä pidän värejä – monelle luontokokemus vaikuttaa olevan nimenomaan väreissä.

Osa näyttelyn kirkkaista hetkistä on kätketty kellariin, luonnonvaloa pakoon. Esimerkiksi Marjaana Hukkanen-Heiskasen Suo meille koti, vähän kuin sateen roiskeista syntynyt kurkimaalaus, hakee hienosti pinnan ja kuvan välimaastoa. Kurjet ovat pinnan alla, pinnassa on valumia ja vesitahroja. Ikään kuin katsoisimme lintuja sateessa kastuneen kameran linssin läpi.

Hukkanen-Heiskasen eläinmaalaukset saavat toki tilaa myös yläkerrassa. Niiden pörröinen, sateiselta vaikuttava utuisuus tuoksuu mullalta.

Myös Seija Grönqvistin kellariin ripustettujen maalausten värit vähän kärsivät valonpuutteesta. Maalauksissa on jotakin sellaista, että niillä voisi kuvitella peittävänsä kokonaisia seiniä. Jatkuvuutta maalauksen reunojen ulkopuolelle. Rajoittumatonta ajatusta.

Kirsi Lybeck: Aquas de Amazonia.

Kirsi Lybeck: Aquas de Amazonia.

Katutasossa teoksia ja tekijöitä on paljon. Kun on kyse luonnosta tai eläimistä, liika pehmeys jotenkin ärsyttää, sellainen eläimen tai hyönteisen ihimillistäminen. Teokset, joissa on pelkkää kevyttä tai pelkkää suloista (suloisuus sotii luontokuvaani vastaan).

Luonnon maalaaminen on jatkuvan liikkeen pysäyttämistä. Jopa vuoret liikkuvat, koko maapallo elää. Siksi kuva ei saisi näyttää pysähtyneeltä – se lakkaa silloin näyttämästä luonnolta.

Kiinostavaa kyllä, kuvantekemisessä voi mennä siihenkin suuntaan, että kuva alkaa muistuttaa kohdettaan kolmiulotteisesti. Ehkä kuva on lopulta sama kuin kohde itse? Tätä pohdin katsellessani Kaija Mäenpään sekatekniikkatöitä. Ne vaikuttavat hiekalla maalatuilta, niihin voisi kuvitella ekosysteemejä.

Näyttely on ripustettu tekijöittäin (saman taiteilijan teokset ovat aina rinnakkain), mikä on ihan kelpo keino hallita kokonaisuutta. Paikoin toisenlainen ripustus olisi saattanut tuoda tekijät lähemmäs toisiaan myös henkisesti. Toisaalta moni varmaankin luo teoksensa sarjoina – sellaiset pääsevät oikeuksiinsa saadessaan kokonaisen seinän häiriötöntä tilaa.

 

Senni Aleksandra

Senni Aleksandra: Myrskyluodolla.

 

Galleria Katkon puolella pyörii kaksi Senni Aleksandran videoteosta. Niissäkin on kyse luonnosta.

Myrskyluodolla tuulee ja tuulee ja tuulee. Mustavalkokuvassa ihmishahmo kävelee rantaan, tuuli tarttuu häneenkin. Hän kamppailee tuulen kanssa, saa välillä tukevaa jalansijaa. Rannan heinien ja harmaan meren vieressä suuri tumma hahmo on kuin väärässä paikassa. Se ei taivu, se joutuu taistelemaan. Erikoinen menneisyyden haamu, joka meissä kaikissa asuu, kun osumme riittävän arkaaiselle paikalle.

Katkelma on lyhyydessään raju video. Metsään kävelevät naiset tulevat ammutuiksi, sitten historia kelataan takaisin. He nousevat ylös. (Ajattelen usein, miten monta taiteen ja kulttuurin merkkiteosta jää tekemättä, kun ihmiset kuolevat sodissa ennen kuin ehtivät ne teokset tehdä. Millaisia aukkoja historiaan tulee, sukupolvia, joita ei synny.)