Posts Tagged ‘Galleria Kapriisi’

Suuren eläimen oma todellisuus (Näyttely: Katja Hannula ja Susanna Seriola-Vesa; JOKAklubi)

Katja Hannula ja Susanna Seriola-Vesa: Elämän voimaa. Galleria Katko: JOKAklubi. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 25.5. – 26.6.2016.

Susanna Seriola-Vesa: Kuninkaan syntymä.

Susanna Seriola-Vesa: Kuninkaan syntymä.

Mitenköhän käyttäisin sanaa ”yllättäjä” niin, ettei se kuulostaisi piilomerkitykseltään siltä, etten odottanut suuria? Odotusten vähyydestä ei nimittäin ole kyse, mutta yllätyn varsin positiivisesti Katja Hannulan ja Susanna Seriola-Vesan yhteisnäyttelyssä Galleria Kapriisissa.

Näyttelyssä on eläimiä, paljon hevosia, mutta myös esimerkiksi lehmiä. Ja miten ne on maalattu: toisen taiteilijan silkinhienot satuhevoset kohtaavaat toisen rosoiset, melkein keraamisen näköiset maalaukset. Molemmissa lähestymistavoissa näkyy hevosen koko, suuren eläimen oma todellisuus, johon meillä kaksijalkaisilla ei ole mitään asiaa.

Hienoimmillaan ripustus on, kun Seriola-Vesan lehmämaalaus saa seurakseen Marilynin – näitä kahta kaunista ikonia voi katsella vierekkäin, verrata niiden merkitystä omalle elämälleen. Seriola-Vesa kuljettaa eläimiä muutenkin arkitodellisuudesta kohti symbolikieltä: vasikka syntyy sädekehä päänsä yläpuolella, ja siluettikuvissa emo hoitaa vasikkaansa kuin kuka tahansa ihmisäiti lastaan.

Seriola-Vesa on saanut maalauksiin hienon, rosoisen pinnan. Se tuo tosiaan mieleen keramiikan, myös väreiltään.

Katja Hannula: Moon Dancers.

Katja Hannula: Moon Dancers.

Hannulan maalauksissa hevoset saavat seurakseen perhosia ja keijuja. Kuvat ovat kuin vanhojen satukirjojen kuvitusta, mystisiä, kevyitä, milloin tahansa poiskääntyviä villihevosia. Hevoset tanssivat kuutamossa, ja on hienoa nähdä, kuinka kurinalaiselta vaikuttava taiteilija on päästänyt eläimensä irrottelemaan. Parhaimmillaan hevoset ovat, kun niiden liike sulaa yhteen, yhdeksi suureksi olennoksi.

JOKAklubi.

JOKAklubi.

Galleria Katkossa pyörii JOKAklubi-videoteos, jossa kolme siniseen pukeutunutta naista etsii ja keräilee. Naiset hiihtävät, sukeltavat, ryömivät, ja jokaisesta planeetan äärestä ja joutomaasta löytyy jotakin tarpeellista.

Näistä löydöistään naiset rakentavat portin keskelle kaupunkia ja kehottavat ihmisiä kävelemään siitä läpi. Hämmentyneiden, iloisten ja epäröivien ihmisten kävelyä voi sitten seurata videolta muutaman minuutin.

Videon nimi, The Long Goodbye, viittaa hyvästeihin. Mietin, ketä tässä hyvästellään. Kenet kootaan palasista torille, kenen läpi kuljetaan ja poistutaan?

Etsiminen ja löytäminen on niin järjestelmällistä, että sattumiin on vaikea uskoa, mutta ideana sattumanvaraisuus on mukava. Kaikkialla missä kuljemme, kuljemme toisten ihmisten jättämien esineiden ja roskien ohi, hyvästelemme heidän palasiaan, heidän menneisyyttään, joka askeleella.

 

Kauniita virheitä ja kaunista virheetöntä (Näyttelyt: Kati Valkonen; Pirjo Raila; Ada Iivonen; Bloom, Wilt & Fall)

Kati Valkonen: Vastavalossa; Pirjo Raila: Purjeet ja prätkät; Ada Iivonen: Kohtaamisia. Galleria Katkossa Bloom, Wilt & Fall 1. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 27.4.–22.5.2016.

Kati Valkonen: Virheet.

Kati Valkonen: Virheet.

Kati Valkonen maalaa vanhojen teosten päälle uusia kerroksia, kunnes lopputulos on peittänyt entisen kuva-aiheen kokonaan. Tämä selittää Valkosen suurten maalausten ensitunnelman: tunkkaista ja täyttä, ajattelen. Miksi nämä on maalattu näin tukkoon? (Siksi, että jotakin on täytynyt peittää kokonaan.)

Näitä peittomaalauksia on näyttelystä vain osa, mutta ne ovat suuria ja ne tulevat vastaan ensimmäisinä. Niissä on kerroksia ja värialueet tuntuvat säännönmukaisesti valituilta. Mitenköhän tätä parhaiten kuvailisin? Ehkä, kun katson maalauksia, ajattelen, että niistä puuttuu jokin vapaus. Se ei ole vika vaan ominaisuus, kumma tunne, joka teoksista tihkuu.

Valkonen on piilottanut pienemmät, herkemmät teoksensa gallerian kellariin. Ja mitä sieltä löytyykään: lasipurkkeja, joissa on rypistettyjä papereita. Osaan on piirretty kasvot, osassa on kirjoitusta. Kuin hillopurkkeihin säilöttyä, kaoottiseksi sekoitettua elämää.

Pidän lasipurkeista paljon. Rivi kasvoja saavuttamattomissa lasin takana; lasipurkki varjelemassa ohutta paperia, jolle kasvot on piirretty. Näissä on jotakin jännittävää.

Ada Iivonen: Minea-prinsessa Kreetan saarelta.

Ada Iivonen: Minea-prinsessa Kreetan saarelta.

Ada Iivonen kuvaa pastellimaalauksissaan Mika Waltarin luoman romaanihenkilö Sinuhen kohtaamisia eri henkilöiden kanssa. Maalausten värimaailma on loistava. Tummat taustat, joilla värit hehkuvat, luovat heti tunteen sadusta ja mystiikasta.

Teoksista toimivimpia ovat ne tyylitellyimmät. Kun lapsi lasketaan kaislaveneessä Niiliin, maalauksen siniset ja oranssit luovat revontulien kaltaisia räiskeitä tummalle pohjalle. Kreetan saarella venyttelevä prinsessa on orgaanisten vihreiden kankaiden keskellä kuin orkidean kukinto.

Tiukemmin realismissa (jos nyt fiktion kohdalla voidaan realismista puhua) pysyttelevät teokset jäävät hiukan puolitiehen. Hevosista saisi irti valtavasti voimaa ja energiaa, kun antaisi värin ja viivan kuljettaa.

Pirjo Raila: Headlights ja Täysin palvellut.

Pirjo Raila: Headlights ja Täysin palvellut.

Lähestyessäni Pirjo Railan näyttelyä luulen ensin, että luvassa on fotorealistisia maalauksia. Melkin onkin, muttei sentään ihan: taiteilijan kädenjäljen näkee, kun tulee tarpeeksi lähelle. Veneiden puisissa osissa puunsyitä ei ole kloonattu todellisuudesta vaan tilaa on jätetty myös ilmaisulle.

Maalaukset ovat upeita. Niiden raikkaissa väreissä voi aistia veden läheisyyden, vaikka kuvassa olisi vain tiukasti rajattuja yksityiskohtia purjeveneistä. Vierekkäin ripustetut lähikuvat moottoripyörästä ja veneestä yhdistävät maailmat, joissa on hämmästyttävän vähän samaa estetiikkaa: toinen on metallia ja bensaa, toinen nitisevää puuta ja kangaspurjeita.

Kauempaa kuvatut yksinäiset veneet tuovat kokonaisuuteen inhimillisyyttä. Yksinäisten veneiden asennoilla ja alakuloisuudella voi pelata, ja kun samaan maalaukseen laittaa kolme venettä, yksinäisyys poistuu heti.

Näyttely on tiivis kokonaisuus, mutta jokaisessa maalauksessa on paljon innostavia yksityiskohtia. Jonkinlainen hahmoton kaukokaipuukin näyttelyssä syttyy.

SAM_4593

Galleria Katkossa pyörii mystinen videoteos Bloom, Wilt & Fall 1, josta en löytänyt tekijätietoja (mutta varsin usein nämä mystiset teokset aina osoittautuvat vain omaksi kyvyttömyydekseni nähdä niitä tietoja jossain ihan silmieni edessä). Teos koukuttaa musiikilla ja hitaan vääjäämättömästi etenevällä kuvituksella.

Videolla on maalaamisen sivutuotteita: siveltimenjälkiä, maalitäpliä, erilaisia pintoja, joita maali synnyttää. Yhtenäistä ei ole, on vain tämä loputtomalta vaikuttava siveltimenjälkien virta.

Vähitellen tulee tunne, että tässä kelataan nyt läpi ihmistä, skannataan jollakin laitteella varpaista kohti päätä. Viipaloidaan kokemus ihmisestä, katsotaan anatomian sisäpuolelle.

Pidän maalaamisen jäljistä paikoissa, joissa taiteilijat työskentelevät. Tässä on jotakin samankaltaista: kauniita vahinkoja.

(Teos on myös Youtubessa.)

Ääripäitä (Näyttelyt: Hanhela & Kärkkäinen; Järvinen & Kiiskilä)

Anssi Hanhela & Erja Kärkkäinen: Keskustelu; M. Järvinen & Annika Kiiskilä: Opus Bestiae. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 8.–31.1.2016.

Opus Bestiae

Järvinen: Karjalaiset vartijat.

Järvinen: Karjalaiset vartijat.

M. Järvisen ja Annika Kiiskilän näyttelyssä on kuin fantasiakirjan sisällä. Seinillä hyppii hirviöitä ja symbolein kehystettyjä kauhukirjojen klassikko-olentoja. Jotkut ovat söpöjä pentuja, toiset tyyliteltyjä, ja erityisesti lohikäärmeet silkkaa värien ilottelua.

Annika Kiiskilän grafiikassa on tarinoita. Sudet seisovat ringissä tupakalla ja hirviöt pullistelevat kehyksissään. Hirviöiden kuvaustavassa on jotakin hellää ja tuttavallista. M. Järvisen teokset ovat kuvitusmaisempia: lohikäärme on asettunut kuin muotokuvaan, tietoisena omasta roolistaan maailmassa kuvan ulkopuolella.

Kiiskilä: Seitsenkertainen.

Kiiskilä: Seitsenkertainen.

Pidän kummankin taiteilijan tyylistä, ja teokset luovat hienon yhtenäisen maailman. Jotenkin ajattelen, että tällainen taide suuntautuu fantasian fanijoukoille, koska enimmäkseen kuvissa on vain yksittäisiä otuksia. Niitä voi kerätä kuin perhosia ikään.

Järviseltä on esillä yksi suuri öljymaalaus, Karjalaiset vartijat, joka tuo fantasian ja symbolit lappilaisen mytologian piiriin. Poronpääkallot kirjontakoristeisissa vaatteissaan ovat hirviömäisiä kutkuttavan tutulla tavalla.

Keskustelu

Kärkkäinen: Muistorasia.

Kärkkäinen: Muistorasia.

Vaikka Anssi Hanhelan ja Erja Kärkkäisen yhteisnäyttely on nimeltään Keskustelu, aika hankala teoksia on saada keskenään juttelemaan. Toisaalta on tietysti hyvä, että ääripäät keskustelevat keskenään, eivätkä riitele.

Hanhelan voimakkaissa maalauksissa voi nähdä jotakin kalervopalsamaista ahdistusta, joka purkautuu väreinä ja seksuaalisina kuvina. Ikkunan takana hiihtävä hahmokin on jotenkin lappilaiseen mielenmaisemaan sopiva haamu. Ihoa on paljon esillä, toisiinsa kietoutuneita vartaloita.

Kärkkäisen järjestelmälliset veistokset ovat lokerikkoja, joiden jokaiseen laatikkoon on talletettu jotakin tärkeää. Parhaimmillaan materiaalien kieli on teoksissa, joissa sardiinipurkeista purkautuu räsymattoa.

Hanhela: Halu 2.

Hanhela: Halu 2.

Tai sitten voi oppia (Näyttelyt: Dings, Talvitie, Vaittinen)

Marie-José Dings: Todellisuuden ja utopioiden välissä; Maiju Talvitie: Todellisuuden ja utopioiden välissä; Ulla-Maija Vaittinen: Tyhjät keinut. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 11.11. – 5.12.2015.

SAM_3748

Ulla-Maija Vaittisen kuvasarja Tyhjät keinut kuljettaa nopeasti monen tunteen läpi: ensin ajattelen, että nämähän ovat kivoja, sitten että ai, kaikkiko nämä kuvat ovat samanlaisia, ja lopuksi ei, nämä eivät ole yhtään samanlaisia (ja katson kuvia heti uudenlaisella intensiteetillä).

Kuvien edessä kannattaa siis päästää irti siitä pelosta, ettei saisi yllättyä enää kymmenennen tyhjän keinun kanssa. Vaittiseen voi luottaa: jokainen keinu on nähty yksilönä.

Tyhjissä keinuissa on persoonallisuuksia. Joku uhmaa pakkasta ja lunta, toinen keinahtelee vapauteen merenrannassa. Keinu viettää yönsä maassa lojuvan nallen kaverina. Joskus keinu pääsee myös studiomuotokuvaan mustalla taustalla.

Keinuissa on yhtä aikaa jotakin uhkaavaa ja leikkisää. Keinuhan on mitä kivoin, arkisin ja lennoikkain leikkiväline, ja niitä on kaikkialla. Toisaalta kaikki nämä keinut ovat tyhjiä. Mitä jos kukaan ei enää koskaan keinuisi? (Tulee mieleen kuvia hylätyistä huvipuistolaitteista Tšernobylissä.)

SAM_3750

 

Marie-José Dingsin selittävästi nimetty näyttely Todellisuuden ja utopioiden välissä riemastuttaa välittömästi ihan eri tavalla. Täällä on kirjoja! Seinille on ripustettu kirjoja!

Osa teoksista on siis maalattu kirjojen kansiin. Vanhat tietokirjojen kannet toimivat hyvin yhteen kuvien kanssa, joista luen kokonaisia tarinoita ihmisistä eri puolilta maailmaa. Kollaasimainen tekniikka teoksissa on mahtava: Kuin kynä olisi ensin kulkenut vapaasti paperilla ja viivat luoneet kuvan itsestään. Ja sitten on tehty sitä kollaasia, liimattu ja revitty kuvia kuvien sisään ja pinnalle.

Teokset ovat kuin välähdyksinä eteen tunkeutuvat uutiskuvat: tunnistamme niistä ihmiset, kaltaisemme, muttemme pysty ommunikoimaan heidän kanssaan. Ihmisten samanlaisuus ja erillisyys korostuvat yhtä aikaa.

SAM_3762

Maiju Talvitien näyttelyllä on sama nimi, Todellisuuden ja utopioiden välissä. Teokset tuovat kullattuja kupoleja maalauksiin ja kuu heijastaa kattolampun valoa niin, että häikäistyn hetkeksi. Maalauksissa on jotakin sellaista, että tunnen niiden sisältävät oikeasti palasia niistä rakennuksista, joita ne kuvaavat.

Velhomaisesti taivaaseen kohoavat kirkontornit, violettiin utuun uppoavat satamat, jalkaterät ujosti toisiaan kohti seisova Eiffelin torni: turistikohteita, muttei turistimaisesti kuvattuina. Ja: mikä edes on turistimaista?

Miten me sorrumme aina matkoilla ajattelemaan, ettemme käyttäydy kuin turistit vaan olemme aidosti kiinnostuneita, aidosti tutustuneita, aidosti tuntevia. Mutta ehkä juuri niin kaikki turistit toimivat: kokevat ne vakiokohteetkin yksilöllisesti, eivätkä vain siksi, että niissä kuuluu käydä.

Maailman voi kiertää oppimatta mitään, tai sitten voi oppia ihan kaikesta, jopa siitä, missä asennossa kuu taivaalla keikkuu.

 

Salatiedettä (Näyttely: Lautala, Liimatainen, Törönen-Ripatti)

Pirita Lautala, Mari Liimatainen, Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: M o m e n t u m – joka uniinsa uskoo se varjoaan pelkää. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 16.9. – 11.10.2015.

 

Mari Liimatainen: Take away.

Mari Liimatainen: Take away.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy jäniksiin. Ne seisovat kahdella jalalla ja näyttävät uhkaavilta. Lauman edessä on tyttö, kasvot varjossa, ja jänikset näyttävät kävelevän hänen ylitseen.

Pirita Lautala: Pieni kuolema ja Pieni kuolema II.

Pirita Lautala: Pieni kuolema ja Pieni kuolema II.

Teos on Mari Liimataisen Explain yourself, versio 3. Vähän aikaa jäniksiä katseltuani näen niiden asennoissa jotakin tanssillista. Ehkä kuva ei olekaan niin uhkaava kuin ensinäkemältä luulin.

Kapriisin ryhmänäyttelyssä on paljon eläimiä, erityisesti näitä jäniksiä ja suuria varislintuja. Näyttelyssä on myös maalaksia vanhoista taloista, joiden pinnalta muistot valuvat kuin maali. Talot, joihin kaikki tämä ajatteleva ja kokeva ihmisluonto on paketoitu. Ne katselevat minua gallerian seiniltä.

Täällä ihmiset ovat pieniä paperipusseja, jotka täyttyvät kuka milläkin. Liimataisen Take away on levittäytynyt ikkunalaudoille. Paperipussien väleistä voi katsella katua, jolla nämä ihmiset, tyhjät ja täydet, kävelevät ohi.

Pidän kartan teemasta, joka toistuu Kirsimaria E. Törönen-Ripatin teoksissa. Karttoja on kaiverrettu ja piirretty ja löydetty. Osa erottuu selvästi, osa tuskin lainkaan taustastaan. Kartat ja vanhat talot, loputtomia tapoja yrittää hallita kaoottista elämää, luokitella sitä.

Tiettyä karttamaisuutta on myös Liimataisen jäniksissä silloin, kun niiden sydämet ja verisuonet on piirretty pintaan. Eläimistä tulee vanhoja anatomian opetuskuvia, tiedettä turkkinsa alla.

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: City of Lights 4.

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti: City of Lights 4.

Ehkä parasta koko näyttelyssä onkin seinä, jolla teoksia ei ole nimetty erikseen eri taiteilijoille. Pienet, salaperäiset maalaukset ja piirrokset ovat kuin lasin alle prässättyjä kasveja, joita taiteilijat ovat poimineet mukaansa. Näyttelyssä kummallisesti leijuva vanhanaikaisuus, tieteellisyys, salaperäisten asioiden avaaminen ja perinpohjaisuus saavat vallan. Tunnen katselevani vanhaa, vieraskielistä tietosanakirjaa.

Pirita Lautalan linnut kantavat raskasta taakkaa: enteitä ja viestejä jostakin, mitä emme näe. Ne kertovat kuolemasta, ne kannattelevat ihmisiä ohuilla langoilla. Ne tietävät enemmän kuin me. Niistä tulee turvallinen olo.

 

 

 

 

 

Luontokokemuksia (Näyttelyt: Luontoni; Senni Aleksandra)

Mari Blomroos-Heininen, Marjaleena Etula, Seija Grönqvist, Elisa Haapasalo, Sari Huhtala,  Marjaana Hukkanen-Heiskanen, Tuula Linnainmaa, Kirsi Lybeck, Kaija M. Mäenpää: Luontoni.

Senni Aleksandra – Välähdyksiä

Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 19.8.–13.9.2015.

Marjaana Hukkanen-Heiskanen: Suo meille koti.

Marjaana Hukkanen-Heiskanen: Suo meille koti.

Galleria Kapriisissa on yksi suuri näyttely, joka on vallannut kaikki kolme huonetta. Tiedote lupaa useita näkökulmia luontoon: ”Tule Kapriisiin kokemaan Luontoni yhdeksällä tavalla toisin.”

En tiedä, mitä luonnon toisin kokeminen on, mutten oikeastaan löytänyt sellaista täältä. Luonto on edelleen eläimiä ja maisemia ja vähän rakennuksiakin.

Tämä ei tarkoita, etteikö näyttelyssä olisi hyviä teoksia ja paljon katsottavaa. On, nimittäin. Jonkinlaisena yhteisenä tekijänä pidän värejä – monelle luontokokemus vaikuttaa olevan nimenomaan väreissä.

Osa näyttelyn kirkkaista hetkistä on kätketty kellariin, luonnonvaloa pakoon. Esimerkiksi Marjaana Hukkanen-Heiskasen Suo meille koti, vähän kuin sateen roiskeista syntynyt kurkimaalaus, hakee hienosti pinnan ja kuvan välimaastoa. Kurjet ovat pinnan alla, pinnassa on valumia ja vesitahroja. Ikään kuin katsoisimme lintuja sateessa kastuneen kameran linssin läpi.

Hukkanen-Heiskasen eläinmaalaukset saavat toki tilaa myös yläkerrassa. Niiden pörröinen, sateiselta vaikuttava utuisuus tuoksuu mullalta.

Myös Seija Grönqvistin kellariin ripustettujen maalausten värit vähän kärsivät valonpuutteesta. Maalauksissa on jotakin sellaista, että niillä voisi kuvitella peittävänsä kokonaisia seiniä. Jatkuvuutta maalauksen reunojen ulkopuolelle. Rajoittumatonta ajatusta.

Kirsi Lybeck: Aquas de Amazonia.

Kirsi Lybeck: Aquas de Amazonia.

Katutasossa teoksia ja tekijöitä on paljon. Kun on kyse luonnosta tai eläimistä, liika pehmeys jotenkin ärsyttää, sellainen eläimen tai hyönteisen ihimillistäminen. Teokset, joissa on pelkkää kevyttä tai pelkkää suloista (suloisuus sotii luontokuvaani vastaan).

Luonnon maalaaminen on jatkuvan liikkeen pysäyttämistä. Jopa vuoret liikkuvat, koko maapallo elää. Siksi kuva ei saisi näyttää pysähtyneeltä – se lakkaa silloin näyttämästä luonnolta.

Kiinostavaa kyllä, kuvantekemisessä voi mennä siihenkin suuntaan, että kuva alkaa muistuttaa kohdettaan kolmiulotteisesti. Ehkä kuva on lopulta sama kuin kohde itse? Tätä pohdin katsellessani Kaija Mäenpään sekatekniikkatöitä. Ne vaikuttavat hiekalla maalatuilta, niihin voisi kuvitella ekosysteemejä.

Näyttely on ripustettu tekijöittäin (saman taiteilijan teokset ovat aina rinnakkain), mikä on ihan kelpo keino hallita kokonaisuutta. Paikoin toisenlainen ripustus olisi saattanut tuoda tekijät lähemmäs toisiaan myös henkisesti. Toisaalta moni varmaankin luo teoksensa sarjoina – sellaiset pääsevät oikeuksiinsa saadessaan kokonaisen seinän häiriötöntä tilaa.

 

Senni Aleksandra

Senni Aleksandra: Myrskyluodolla.

 

Galleria Katkon puolella pyörii kaksi Senni Aleksandran videoteosta. Niissäkin on kyse luonnosta.

Myrskyluodolla tuulee ja tuulee ja tuulee. Mustavalkokuvassa ihmishahmo kävelee rantaan, tuuli tarttuu häneenkin. Hän kamppailee tuulen kanssa, saa välillä tukevaa jalansijaa. Rannan heinien ja harmaan meren vieressä suuri tumma hahmo on kuin väärässä paikassa. Se ei taivu, se joutuu taistelemaan. Erikoinen menneisyyden haamu, joka meissä kaikissa asuu, kun osumme riittävän arkaaiselle paikalle.

Katkelma on lyhyydessään raju video. Metsään kävelevät naiset tulevat ammutuiksi, sitten historia kelataan takaisin. He nousevat ylös. (Ajattelen usein, miten monta taiteen ja kulttuurin merkkiteosta jää tekemättä, kun ihmiset kuolevat sodissa ennen kuin ehtivät ne teokset tehdä. Millaisia aukkoja historiaan tulee, sukupolvia, joita ei synny.)

 

Syvälle alitajuiseen (Näyttely: Nousiainen)

Anna-Mari Nousiainen: Glitter Stories. Galleria Katko/Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 24.6.-19.7.2015.

SAM_3001Mitä sinulle tulee mieleen sanasta videotaide? kysyy Anna-Mari Nousiainen ja 17-24-vuotiaat naiset vastaavat: kaleidoskooppeja, sulanutta muovia, juonettomuutta, mustavalkoisuutta, värejä, glitteriä, psykedeliaa (suora lainaus näyttelyn tiedotteesta).

Tätä kaikkea Glitter Stories tarjoileekin, mutta ei ihan sillä kliseisyydellä, jonka tämä lähtökohta saattaisi mahdollistaa. Tai ei ihan kaikkea: juonettomuus kyllä katoaa nopeasti, kun videota alkaa seurata. Tyttömäisten asioiden väkivaltainen fyysisyys on ihan juonellista, ja vaaleanpunaista muoviponia altistetaan justoraastimelle sellaisella vimmalla, että juoneton harhailu ei kyllä tule mieleenkään.

Video on monin tavoin kuvottava. Sulavaa muovia, verenvärisiä, paksuja valumia. Vellovaa massaa. Huohotusta. Jos kuvavirrassa olisi vielä tuoksu, en varmaan olisi kestänyt videota kertaakaan. Nyt katselin sen kahdesti alusta loppuun, mutta sitten oli pakko poistua – vielä kaukana pääkirjasto Metson tuolla puolen huohotuksen rytmi sekosi askelteni rytmiin.

Vaikka on tiettyä huumoria siinä, että etsii näin vimmaisesti tyttöyden ydintä (hajottaa leluponin, painelee lihapuuteria poskille), mikään videossa ei naurata. Se kurottaa syvälle alitajuiseen unimaailmaan, jossa mikään ei voi olla kauheampaa kuin hampaiden irtoaminen, käsiin hajoava ruumis.