Evoluution pelinappula

Finlayson Art Area. Kesä 2015.

–

En tiennyt, että TR1:n tiloissa on tänä kesänä jotakin: siellä on Osmo Rauhalan videoinstallaatio sekä Richard Humannin teoksia! En ole käynyt siellä vielä, koska ei tullut mieleenkään, että siellä olisi jotakin. Löysin tiedon näistä vähän kaivelemalla, kun selvitin, mistä on kyse, kun Siperian läpi kulkiessani kohtasin Rauhalan Game Theory -teoksen.

Siinä on kyse Finlayson Art Area -tapahtumasta. En nyt löydä sen alkamis- tai päättymispäiviä tuolta Siperian sivuilta, mutta ehkä ne siellä jossakin mainitaan.

Samaan tapahtumaan liittyy myös Kaarina Kaikkosen installaatio Varjo Satakunnankadulla. Sen alta pyöräilin tänään (joo, ei siinä taida olla luvallista pyöräillä, kun se Frenckellin pyöräilysiltakin on ihan vieressä), ja sateen jälkeen takit näyttivät läpikuultavan haurailta kuin kukan terälehdet. Arvaamaton hellyys niissä.

Myös Rauhalan Game Theory on korkealla ilmassa, mutta läpikuultavuudestaan huolimatta teos ei ole varsinaisesti hauras. Biologinen matematiikka kertoo jäniksen plus ketun olevan yhteensä yksi, mikä onkin järkyttävän totta.

Ulkoteokset, varsinkin tällaiset taivaalle ripustetut teokset, pakottavat hyvälle tuulelle. Kun leuan nostaa ylös, ajatukset seuraavat (ihminen on siten oman evoluutiopelinsä nappula, sääntöjen orja).

 

 

Rasti osoittaa paikan?

Kaarina Kaikkonen: Linjanmuutoksia
Väinö Linnan aukio, Tampere 4.10.2009 saakka.

–

Olen käynyt pari kertaa katsomassa Kaarina Kaikkosen Linjanmuutoksia-installaatiota Väinö Linnan aukiolla, ja aloitan julkisen taiteen kritiikkini tästä rajoitetun ajan olemassa olevasta teoksesta. Installaatio koostuu pitkille langoille ripustetuista miesten paidoista (saattaa seassa olla muitakin vaatekappaleita, en saanut selvää). Langat kulkevat ristiin rastiin aukion rakennusten välillä, ne muistuttavat vähän teltan harjakattoa tai rukouslippuja, miksei pyykkiäkin.

Teoksessa on se hassu puoli, että sitä pitäisi osata katsoa tietystä suunnasta. Ensimmäisellä kerralla en tajunnut tätä, ja ihmettelin lähinnä, miten monissa väreissä miesten paitoja tehdään. Teos näytti seikkailulta, tuulessa liehuvalta fantasiahevosen harjalta, mutta sen ääressä ei tullut vietetyksi kauan aikaa (osittain siksi, että aukiolla tehtiin jotain remonttia, ja minua alkoi hävettää seistä siinä keskellä kaikkea tuijottamassa).

Toisella kerralla huomasin, että aukion ulkopuolella on teoksen mainosjuliste, jonka kuva on otettu niin, että naruista muodostuu viisisakarainen tähti. No, pihaan piti tietenkin mennä heti etsimään sitä kohtaa, josta tähti löytyy. Se oli ihan hauskaa ja palkitsevaakin, joskin huomattavasti palkitsevampaa olisi ollut tulla alun perin aukiolle eri suunnasta ja löytää tähti ihan itse.

Aloin purnata mielessäni, että jos teosta tulisi katsoa juuri tietystä suunnasta, teoksen itsessään pitäisi sisältää tieto siitä, mistä sitä tulisi katsoa, esimerkiksi rasti asfaltissa tai muita viitteitä. Vasta pari päivää myöhemmin tajusin, että eihän kukaan ole sanonut, että tätä teosta tulisi katsoa vain juuri siitä, mistä se muodostaa tähden. Sitä saa katsoa ihan mistä suunnasta lystää, ja siitä saa löytää juuri niitä rukouslippuja tai hevosenharjoja kuin sattuu löytämään. Tähti on vain ylimääräinen aarre, jonka löytää tai ei löydä, mutta jota ilmankin teos on olemassa, kolmiulotteisena materiaaliensa ja sisältämiensä ajatusten summana. Ei taidetta tule selittää puhki.

Aukion ulkopuolella seisova mainos kuitenkin esittää teoksen tähden muotoisena. Näin se kyllä houkuttelee ihmiset katsomaan teosta, mutta tulee samalla syöneeksi sen koko idean: Se paljastaa aarteen ja kieltää näin katsojilta sen löytämisen riemun. Se selittää teoksen yhtenä, tähteä esittävänä kuvana, eikä anna katsojille vapautta assosioida vapaasti.

Tämäntyylinen teos on tietenkin vaikea – kuinka antaa katsojille vihje siitä, että teos kannattaa kokea fyysisesti eri suunnista, muttei kuitenkaan kertoa, mitä siitä saattaa löytää? Vai tarvitsevatko ihmiset sellaista holhousta, että heitä kehotetaan liikkumaan julkiseen tilaan ripustetun, suuren teoksen ympärillä? Ainakaan heidän ei pitäisi tarvita. Uteliaisuuden pitäisi olla elävä osa myös jokaista aikuista (ja ehkä tämä on juuri se, mitä teoksesta voi saada irti: monen päivän mittainen pohdinta siitä, miksi oma uteliaisuus ei tähän löytöretkeen riittänyt).