Posts Tagged ‘Sanni Weckman’

Ohituskaistalla? (Näyttely: Tamk, lopputynäyttely 2016)

Tamk, lopputyönäyttely: Kaikki hyvin. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 5.3.2016 – 21.3.2016.

Ilai Elias Lehto: Kuhnuri.

Ilai Elias Lehto: Kuhnuri.

Tamkin lopputyönäyttelyn Mältinrannan-osuus hämmentää minua. Olen galleriassa vähän pallo hukassa, ja yritän selvittää, mikä teos on mikäkin. Tuossa on purkillinen karkkia, tässä kirjoja, tuolla lautoja. Väkeä on paljon, enkä oikein pääse lähelle (en siis löydä numerolappuja läheskään kaikista teoksista).

Vähän tuleekin sillai tyhmä olo, että nytkö uusi taide viimeinkin ajoi ohitseni. Onneksi Mältinrannan nettisivuilta voi luntata, mikä teos on ollut mikäkin.

Ihminen on aina sellainen muoto, jonka luo ihmiset automaattisesti imeytyvät. Siksi Ilai Elias Lehdon suuren tekstiiliveistosmies Kuhnurin luo saa melkein vähän jonottaakin. Siis saadakseen kuulla, mitä veistokseen liittyvässä ääniteoksessa kuulokkeiden kautta sanotaan.

Kuulokkeissa luetaan ääneen netin keskustelupalstojen keskusteluja miehistä. Ja vielä sellaisia keskusteluja, joissa miehiä solvataan, heiltä vaaditaan mahdottomia ja heitä pidetään automaattisesti sikoina ja raiskaajina.

Tällaisen puheen kohteeksi joutuminen tekee avuttomaksi. Tällaisille ihmisille ei voi vastata järkiperusteluin eikä tunteeseen vedoten. Kun mielipide (mistä tahansa asiasta) on fanaattinen, sitä ei muuta enää mikään.

Sanni Weckman: Hillevi.

Sanni Weckman: Hillevi.

Mutta teos ahdistaa myös naisena, koska ääneen pääsevät naiset. Jos tulen määritellyksi sukupuoleni kautta ihmiseksi, joka ajattelee tuolla tavalla, olen itsekin hyvin heikoilla.

Toinen suuri ihmiskuva on Sanni Weckmanin Hillevi-kuvakudos, jota taiteilija on parhaillaan galleriassa tekemässäkin. Teokseen kiteytyvä ajatus on aika, ajan viettäminen tuttujen kasvojen edessä.

Miten me näkisimme toisemme yhä erillisinä, yksilöllisinä ja kokonaisina, kun me olemme toisillemme niin tuttuja? On helppo laittaa ihminen kategoriaan ”mummo” ja jättää huomiotta hänen kokonaisen elämänsä kaikki muut vivahteet.

Esillä on jonkin verran maalauksia, muutama installaatio ja yhteisötaiteellinen teos, joka on ehkä se, jonka kanssa menin sekaisin (ne karkit varmaankin kuuluivat siihen). Kokonaisuus on sekava, mutta se on miltei väistämätöntä näyttelyssä, johon kukin tuo noin yhden teoksen, ja teosten lähtökohtana on tinkimättömyys omasta tekemisestä, onhan kyseessä lopputyö.

Nautinnollinen näyttely siitä huolimatta on, eikä se uusi taide tainnutkaan ihan vielä ylitseni ajaa. Katselen pitkään esimerkiksi temperamaalauksia (Merituuli Laatu: Metsä nukkuu), joiden tekijä näyttää hahmottelevan kankaalle omaa käsitystään väreistä ja niiden yhteistoiminnasta. Lopulta näkemisessä on kyse melko perustavanlaatuisista asioista.

Karoliina Huuskosen äänetön videoteos Kolme muotokuvaa rikkoo mediaansa kiinnostavasti. Haastattelu, jossa ei ole ääntä, antaa mahdollisuuden dubata puhuvalle ihmiselle mitä tahansa tarinaa mielessään. (Näin käy myös ulkomailla, jos ei ymmärrä TV-ohjelmassa puhuttua kieltä. Aivot alkavat valittömästi kehittää tarinaa hallitakseen tilannetta, asettaakseen tapahtumat jotenkin ymmärrettävään jatkumoon).

Hiljaisuus tekee hyvää muutenkin, se että saa katsella vain (vähän niin kuin ne kasvot siinä kuvakuvoksessa aiemmin; katsoa toista niin kauan, että hän saa olla kaikkien väliaikaisten sanojensa ja tekojensa takana kokonainen ihminen).

 

Mainokset

Nykivä liike (Näyttelyt: Harju, Isaksson ym.)

Kristina Isaksson: maalauksia; Liisa Harju: maalauksia; Galleria Katko: so happy / so sad. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 6.11.-1.12.2013.

HarjuAloitetaan Liisa Harjusta: hänen kauniinvärisissä maalauksissaan huivipäiset naiset elävät arkista elämää. Lidlin keltainen muovikassi sointuu hienosti ruskeaan mekkoon.

Huivit ovat keino identifioida ihminen, mutta voisivatko ne taiteessa olla pelkkää pintaa? Miten elävästi huivi heilahtaa tuulessa. Miten istuttaa huivi sävy sävyyn syystakin kanssa.

Harjun maalauksissa ei ole minkäänlaista yhteiskuntaa, uhkaa tai päälleliimattuja odotuksia. Naiset kulkevat tyhjässä tilassa. Naiset juttelevat keskenään.

En osaa nähdä maalauksissa mitään poliittista. Poiskääntyneet huivipäiset naiset ovat kuin Suomi-filmeistä.Isaksson

Kristina Isakssonin luontokuvat ovat rajuja liikkeen hetkiä. Kaksi yöperhosta lähestyy toisiaan uhkaavasti veden yllä. Maisema muuttuu horisontin laidassa punaiseksi räjähdykseksi. Peura lumisessa metsässä saa eteensä leveällä siveltimellä sudittua mustaa.

Peuroista/hirvistä ja harmaan pitsisestä pinnasta sain ensin mielikuvan Pia Feinikin kaltaisesta maailmasta. Isakssonin maalaamistavassa on kuitenkin jotain synkkää, villiä ja rikkonaista. Maisema ei ole maisema vaan tunne – mitä ihmisen sisässä on, jos hän näkee horisontin loistavana punaisena?

Alakerran videotaidetilassa on monen tekijän yhteisnäyttely. Muotia vaikuttaa olevan videokuvan veivaaminen edestakaisin (lähes jokaisessa teoksessa on tätä samaa nyintää). Weckman

Videot ovat lyhyitä ja kuvakieleltään helppotajuisia. En tarkoita, etteikö teoksiin sisältyisi paljon pinnanalaista maailmaa, vaan että katsellessaan tietää, mitä katselee. Se on ihan mukavaa.

Erityisellä kauhulla seurasin Sanni Weckmanin Lay me down -teosta, jossa nainen makaa yksin pimeässä järvessä ja erityisellä riemulla Tarleena Öhmanin Tonight sleeps lionia, jossa nykivä liike kehittyy tamppaavaksi tanssiksi asti.