Archive for helmikuu 2011

Kiireinen nokkosenpolttama

En taida ehtiä näyttelyihin tällä viikolla, joten lohdukkeeksi linkki kolumniin: Kulttuuri? Eihän sitä kukaan käytä! julkaistiin Keskisuomalaisessa 20.2.2011.

 

Mainokset

Palapelejä (Näyttely: Jari Järnström)

Jari Järnström, maalauksia. Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tre) 27.02.2011 saakka.

Hassua kyllä, galleria Kapriisin ikkunalle on aseteltu Modern Art -lautapeli, jonka korteissa on myös Jari Järnströmin maalausten kuvia. Hyvä on, olen minäkin pelissä järnströmit myynyt ja ostanut, mutta jotenkin… minusta… on hassua, että peli halutaan yhdistää tähän nimenomaiseen näyttelyyn. Voihan se tosin toimia sisäänheittoimpulssina niille, jotka ovat pelanneet peliä mutteivät käy gallerioissa muuten.

Järnströmin maalaukset ovat eräänlaisia kulttuurillisia palapelejä. Niissä kasvot saavat ympärilleen kasveja, siipiä, karttojen ruudukoita (vai shakkilautaa?). Kasvoissa näyttelyn tarina kulkeekin, kasvoissa joita kuka tahansa voisi nähdä kadulla ja joille voi kuvitella elämän. Kuvitellun elämän taustalla on kuitenkin myös oikea elämä, jokin, mitä emme ikinä voi toisistamme nähdä.

Mielen kartta (vas.) ja Kehon kartta (oik.) muodostavat näyttelyn tehokkaimman parin. Mielen kartta kuvaa naista ja kehon kartta miestä – asetelman olisi voinut kääntää toisinkin päin. Nyt tulee vähän sellainen olo, että mies käsittää maailman ruumiinsa kautta ja nainen tunteilee ja analysoi (hyvä on, minä olen liian ankara sukupuolirooleille, myönnetään!).

Ehkä olisinkin toivonut näyttelyyn enemmän tällaisia rinnastuksia. Vaikka kuvat ovat kieltämättä kauniita (haluaako kukaan taiteilija, että hänen kuviaan nimitellään kauniiksi? vai onko minulla vain jokin ongelma kielen kanssa tänään?), olisi minut saanut yllättää muutaman kerran. Tietysti yllätyin kohdatessani Varpaisillaan-maalauksen, jossa kaikkien näiden kasvojen jälkeen olikin tytön jalat. Riemua, varpaisillaan kurottelua, elämän keveyttä!

Tai ehkä juuri tämä oli näyttelyn yllätys: yhdet lapsen jalat ovat vapaammat ilmaisemaan itseään kuin kaikki nämä aikuisten kasvot ja ruumiit.

Tätähän pitääkin vähän sulatella.

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua; pakkaspäivän aurinko paistoi suoraan ikkunasta maalauksiin.)

Yleisen ylistys (Näyttely: Lemettinen & Hietanen)

Johanna Lemettinen: Riittämättömyydestä & Liisa Hietanen: Vapaa. Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tre) 27.2.2011 saakka.

Pakkanen puraisi eilen niin vimmaisesti, että poikkesin useammassakin galleriassa lämpimikseni. Erityisen lämmin olo tuli Rajatilan alakerrassa, jonne Liisa Hietanen on virkannut ja neulonut vessan! Kuinka hurmaavaa taide saa olla? Olin ihan huumaantunut nähdessäni virkatun WC-ankka-putelin!

Työhön on käytetty niin paljon aikaa, että huimaa ajatellakin. Jonkin niin tavanomaisen kuin yleisen vessan (paperikorin ohi heitettyine roskineen) tallentaminen tällaisella vaivalla on kaunis teko. Me käymme sentään aika monta kertaa päivässä vessassa, julkisissa ja yksityisissä (voidaanko edes laskea montako kertaa koko elämämme aikana ja muistatteko kuinka kamalaa on, kun vessaa ei löydy kun sitä tarvitsisi, lapsena luokkaretkellä, on pidäteltävä 6 tuntia kun opettaja ei ymmärrä osoittaa vessaa koko päivänä, kuinka ihanaa on löytää vessa, nykyään se on sitä että onpa ihanaa löytää maksuton vessa kun lompakossa ei satu olemaan euroa eikä mihinkään pääse sisään).

Tunteja, kilometreittäin lankaa -> vessa. Vessan kotoisa lempeys. Vessan julkisuus, kaikkien käytettävissä olevan vessan kammottavuus ja kuitenkin, ihanuus. (Me sentään luotamme toisiimme niin paljon, että käytämme julkisia vessoja ilman että vaadimme niihin desinfiointiaineita ja pöntönsuojuksia. Ajatelkaa nyt, miten paljon me luotamme toisiimme!)

Virkkaaminen on hieno tapa käsitellä maailmaa, aktiivinen tapa. Se rasittaa peukaloniveliä ja ranteita (siksi se ei ole intohimoisen kirjoittajan tapa, ellei sitten keksi keinoa virkata varpailla). Se on tekemistä. Loputonta, ikuiselta tuntuvaa tekemistä. Lanka ei lopu, virkkaaminen ei lopu.

Eikä lopu siivoaminenkaan. Että tässä virkatussakin vessassa on roskiksen ohi heitettyjä papereita! Jonkun on siivottava ne. Saako tässä tehdä jonkin sillan virkkaamisen ja siivoamisen väliin ”naisten töinä”? Vai saako tässä nyt ajatella, että sellaiset ajat ovat jo ohi?

Yläkerrassa ainakin saa puhua naisista: Johanna Lemettisen maalauksissa on naisia. Hyvin, hyvin vaaleanpunaisia naisia (palaneen näköisiä, kiiltävän rasvaisia ja sianihoisia). Vaaleanpunaisuudesta päästyäni alan nähdä naisissa muutakin kuin värinsä. Heissä on myös lihaa.

Näyttelyn nimi, Riittämättömyydestä, ohjaa tulkintaa. Naisen ruumis on aina riittämätön, täydellisimmässäkin ruumiissa asustava nainen tuntee, ettei riitä. Jotain pitäisi olla enemmän, jotain vähemmän, aina voisi olla parempi ihminen ja kelvata suuremmalle joukolle kanssaihmisiä. (Mutta katsokaa nyt tuota käpertynyttä naista tuossa – eikö hänen ruumiinsa olekin täydellinen?)

Vaikka pidän Lemettisen suurista muotokuvista (meikit kasvoille valuneena nainen katsoo meitä, peiliä?), jokin töissä jää shokin asteelle. Johtuuko se siitä, että olen nainen itsekin; olen ajatellut ainakin 20 vuotta sitä, millainen ruumiini tulee olemaan, millainen se on, miten siihen pitäisi suhtautua ja onko epäkohteliasta olla meikkamatta, minkämuotoiset silmälasit sopivat minkäkinmuotoisiin kasvoihin jne.? Minua ei järkytä nainen, jonka meikit valuvat poskille, olen nähnyt sellaisia naisia.

Pidän siitä, että Lemettinen antaa naisten olla sellaisia kuin ovat. Mutta sitten tuo nimi, Riittämättömyydestä. Olenko minä tavallista sallivampi, kun näen nämä naiset vapautuneina, omina itsenään? Pitäiskö minun nähdä heissä riittämättömyys? (Haluan valita ja nähdä heissä sisäistä voimaa.) En tiedä. Naisen riittämättömyys on niin paljon enemmän kuin ruumis. Jotain siitä kuplii noiden kiristävien, pinkkien ihojen alla, mutta haluaisin nähdä siitä enemmän, enemmän myös pinnan ulkopuolella. Murtumista.