Posts Tagged ‘Åboa Vetus & Ars Nova’

”Olen katsellut liikaa Doctor Whota” (Näyttely: Kicsiny)

No News from NowHere – Balázs Kicsinyn mahdottomat arvoitukset. Ars Nova (Itäinen Rantakatu 4–6, Turku) 13.6.2014 – 31.8.2014.

ArsNovaKesäkuusta asti odottelin mahdollisuutta vierailla Ars Novassa, Balázs Kicsinyn näyttelyssä. Sen verran aavemaisia olivat näyttelyn mainoskuvat (näyttelyssä ei saanut kuvata, joten en pysty tarjoamaan teille kuvitusta. Museon sivuilla on kuitenkin kuvia.)

Näyttely alkoi hiihtäjähahmoilla, joiden kasvojen tilalla on valo. Huone oli juuri niin aavemainen kuin odotinkin. Ja tällaisia huoneita oli tarjolla aina vain lisää: kummallisia pyjama-asuisia aikuisia sukelluskypärät päässä, toisen ihmisen hiuksista roikkuva ihmishahmo.

Minähän näin kaikessa eriskummallista scifi-arvoa, koska olen katsellut liikaa Doctor Whota. Kaikki unien hahmot voivat minun mielestäni ihan hyvin olla tosia, tulla kadulla vastaan. Ja sitten vain juostaan.

Teosten teho on paljolti siinä, ettei ihmisten kasvoja näy. Surrealistiset asetelmat muuttuvat pelottaviksi, kun kasvot peitetään. Näyttelyn vaikuttavuutta ei kuitenkaan voi kokonaan laskea sen varaan, mitä jättää näyttämättä – omituiset, sarjakuvamaiset ihmisryhmät (kuten sukeltajat, merimiehet, laskuvarjohyppääjät) vapauttavat ajatukset hienosti toisiin todellisuuksiin. Olisi ihan erilaista katsella toimistyöntekijää vailla kasvoja kuin näitä mystisiä, merenlaisia ja ilmassa leijuvia hahmoja.

Teosten sijoittaminen näyttelytilaan toimi hyvin. Kun laskuvarjohyppääjän varjo tempoilee tuulessa museon oven ulkopuolella, rakennuksesta tulee välittömästä oleellinen osa taidetta. Pidin siitä.

Pidin myös yllättävästä, epäkuntoon juuttuneesta teoksesta, koska sitä korjaavasta miehestä tuli osa teosta. Mies poraili ihan rentoutuneesti huoneessa, vaikka hänen selkänsä takana seisoi kasvoton veitsenheittäjä. Itse säikähdin heittäjähahmoa pahasti. Korjausmies sen sijaan sanoi luottavansa tyyppiin täydellisesti (ja jatkoi työtään).

Alakerran veistosten jälkeen yläkerran seinille ripustettu valtava piirustusten määrä vähän puudutti. Ehkä olisin halunnut katsella asiat toisin päin: aloittaa piirustuksista ja sitten sukeltaa vähitellen yhä intensiivisempiin ja fyysisempiin teoksiin.

 

Mainokset

Taidetta tottumattomalle aistille (Näyttely: Klangi)

Klangi Ars Novassa (Itäinen Rantakatu 4-6, Turku) 31.10.2010 saakka.

Robin Minard 1Myönnetään: olen ennakkoluuloinen ja kaikin puolin vajavainen ihminen. Niinpä menin Ars Novan äänitaidenäyttelyynkin vähän varuillani. Ajattelin, että mikähän sekametelisoppa tästä keittyy kokoon. Ensimmäisessä huoneessa oli veneentapainen veistos, josta kuului ääniä. En vielä ollut kovin vaikuttunut.

Hiippailin seuraavaan huoneeseen ja havaitsin, että äänieristysovet toimivat hämmästyttävän hyvin. Täällähän tosiaan pystyy keskittymään kulloiseenkin teokseen rauhassa! (Mikäs ihme se nyt on; kai museoissa nyt sen verran osataan? Minun ei todellakaan pitäisi aina odottaa pahinta!)

Huomasin myös, että äänitaiteeseen on keskityttävä eri tavalla kuin visuaaliseen. Ohi kävelevä museoyleisö häiritsi minua kauheasti, jokainen askel, vaikka kuinka hiljaa ja huomaavaisesti astuttu, katkaisi kuuntelukokemuksen. Siitä huolimatta kiittelen, ettei suurinta osaa teoksista tarvinnut kuunnella kuulokkeilla. Se olisi sitonut liikaa, sulkenut liikaa. Kyllä äänitaiteen pitää täyttää koko sille annettu tila.

Onneksi Simo Alitalon Lincolnshiren luonnoksia oli heti näyttelyn alkupuolella, koska se opetti, miten äänitäidetta tulisi vastaanottaa. Luin kyltistä selosteen: yksistä ämyreistä kuului Lincolnshiren metsiköiden ääniä sellaisina, kuin ne normaalisti kuuluvat (eli lentokoneiden tauotonta jylinää) ja toisista kuului ääntä, joka metsiköstä nousi, kun tuhkapilvi katkaisi Euroopan lentoliikenteen keväällä. Lintujen laulua. Mahtavaa, raikasta olemassaoloa.

Äänillä on tämä vaikutus: ne piilottavat meiltä osia elämästä. Meiltä on kokonaan piilossa se, mitä korvamme eivät edes havaitse, mutta vielä enemmän me kätkemme itseltämme peittämällä kaiken keinoteokoiseen ääneen. Tätähän tekevät kaikki: ulos ei voi astua ilman, että korvissa on kuulokkeet. Äänimaisema on saatava valita itse, vaikka sitten jäisi auton alle, kun ei kuule sen lähestymistä.

Viivyin Alitalon huoneessa kauan. Tunsin, etten ole tottunut kuuntelemaan – tavallisessa näyttelyssä jotakin voi ohittaa, koska silmä on tottunut visuaalisuuden tulvaan ja osaa poimia, mutta korva ei osaa poimia. Kaikki on tutkittava läpikotaisin. Jouduin kokonaan toiseen aistiin.

Robin MinardVaikka kyllähän äänitaide voi visuaalistakin olla. Siitä esimerkkinä Robin Minardin orgaaniset, kasveja muistuttavat johdot ja kirjaan kiinnitetyt äänet. Kaunista, kaunista ja miten totta. Sanat ovat äänettömiä, vaanivat rivissä paperilla, kunnes niihin liimataan kaiuttimia. Miten puhe voikaan jakautua näin jyrkästi kahtia? Miten minäkin istun tässä ja kommunikoin, vaikka äänihuuleni eivät tee mitään, en sano mitään, kukaan ei kuule ääntäni (voin laulella tässä ohessa kuuntelemani musiikin mukana, mutta sekään ei tartu tähän tekstiin, joka on luonteeltaan mykkää).

Ja Rolf Julius käytti kauniisti äänen muotoa tuottavaa voimaa. Hiekka pomppi kaiuttimen päällä rytmikkäästi. Jäin miettimään, miksei missään ollut vesiallasta, johon ääniaallot olisivat voineet sukeltaa tuottamaan ympyröitään, mutta sitten – olisiko sellainen liian helppoa, kosiskelevaa? Pidin myös pomppivasta hiekasta, siitä konkreettisuudesta. Maapallon keskipisteessä on varmaan aika meteliä sielläkin toisinaan, ja missä se näkyy? Mitä kautta ääniaallot tulevat luoksemme?

Jäin miettimään.

Christina KubischKuuloaistin varaan joutuminen oli riemastuttavaa, ikään kuin negatiivikuva normaalista taidenäyttelystä. Tai kaupungista: ehdoton suosikkini oli Christina Kubischin Magneettinen Turku. Teos näytti melko klassiselta museokokemukselta sikäli, että seinillä oli kuvia ja kuvien numeroita painamalla sai äänioppaan kertomaan kustakin kuvasta. Mutta mitä se kertoikaan! Turun sähkömagneettisten kenttien ääniä! Miltä kuulostaa pankkiautomaatti? Miltä kuulostavat sähkölinjat? Hämmästyttävä ihmisen puuttuminen, koneiden oma, meille tuntematon maailma paljastuu kaiken takaa. Surinaa, pörinää, osa miellyttävää ja osa ihan kammottavaa. Kaikki kuvat on pakko käydä läpi. Miltä kuulostaa tuo tyhjä huone?

Kummallisesti näyttely oli jaettu kahtia siten, että yksi teos löytyi toisen kerroksen näyttelyn periltä. Vaaniva vihellys piinasi minua koko toisen kerroksen kiertämisen ajan, luulin etten koskaan saavuta sen lähdettä. Siellä se kuitenkin oli, lopulta, Sophie Bélar Clémentin teos, josta vihellys luokseni saapui (itse teos oli minulle hieman liian käsitteellinen, viittauksineen – sen aiheuttama piina ja ihmisääninen viheltelijä nurkan takana tehosivat paremmin kuin itse teoksen kohtaaminen (mutta onhan äänikin itse teosta, ääniteos ei voi sijoittua yhteen kulmaan ja paikkaan niin kuin katsottava teos)).

Koska äänitaiteeseen ei ole niin tottunut kuin tauluihin tai videoteoksiin, näyttely pakotti kokemaan maailmankin uudella tavalla. Museon vessassa mietin pitkään, mikä on tuo suhina, mistä tuo sirinä kuuluu. Onko tämä teos? Voisiko olla? Millaiset äänet ympäröivät minut kun – uuuh! – astun museon ovesta ulos tuuliselle Aurajoen rannalle, autonrenkaiden tauoton rytmi, kaivonkannen klonksahdukset, tanssi, tanssi jossa me

pienet pelinappulat, olemme tehneet ympärillemme sellaisen äänten verkon, että siitä ei niin vain rimpuillakaan ulos. On hyvä, että äänitaide osoittaa meille asioita niin kuin muukin taide, osoittaa yksityiskohtia, joihin muuten emme kiinnittäisi huomiota. Kertoo, mikä tästä kakofoniasta on mielenkiintoista. Mihin kannattaa pysähtyä.

Tuleeko joskus aika, jolloin jatkuvan kameralla sohimisen sijaan osoittelemme elinympäristöämme nauhoituslaitteilla? Miksi vain kuva olisi kiinnostava? Miksi tämä – äänetön – kirjoittaminen täällä – äänettömässä – blogosfäärissä olisi jotenkin aidompi kuva tästä hetkestä elämässäni kuin tuo poran ääni, joka piinaa minua rappukäytävän remontissa vielä varmaan viikon? Tai tämä levy, jota kuuntelen?

Menneisyyden rationaalisuudesta ja nykypäivän kaoottisuudesta (Museokokemus: Åboa Vetus)

Åboa VetusKävin pitkästä aikaa Turussa Åboa Vetuksessa ja Ars Novassa, ja satuin paikalle juuri sopivasti opaskierrokselle. En yleensä pidä opaskierroksista, mutta keskiaikaisen Turun kohdalla tilanne oli tietysti toinen; oli paras saada tietoa mistä tahansa, jottei tuntisi katselevansa vain kellareita. Jotta tietäisi, mitä näkee, siis.

Opaskierros olikin informatiivinen ja loistava (opas oli nimeltään ehkä Aalto. Hän saattoi olla myös Virta. Jotain veteen liittyvää kuitenkin). Kierroksella alkoi kuitenkin ihmetyttää se, mikä ihmetyttää usein historiankirjoja lukiessakin: kaikki selitettiin rationaalisesti. Kun kierros saapui lasisen pikarin luo, opas kertoi, että pikarissa on raitoja, jotta niistä voi mitata juodun oluen tai viinan määrää. Ehkä, mutta eikös meilläkin ole laseja joissa on raitoja? Miksi me voimme koristella astiamme, mutta menneiden ihmisten täytyi tehdä jokainen valintansa tarkan rationaalisesti? Ei siis koristeita vaan mittoja.

Opas myönsi muutamassa kohdassa arkeologian ennakkoluuloja. Hän selitti, että ennen luultiin, ettei Turussa ollut varaa tehdä taloja tiilestä, että tiilitaloja oli vain rikkailla ja niissäkin tiiltä vain pintakoristeena. Ja sitten onkin löydetty tiiliraunioita niin maan paljon. Muutkin ennakkoluulot liittyivät tähän; on ajateltu, ettei Suomessa kenelläkään ollut varaa mihinkään.

Miksi näin ajatellaan? Että ennen elettiin niin huonoissa oloissa eikä kenelläkään ollut mitään? Oikeasti tuonne 1600-luvulle ei ole meiltä niin kovin monta sukupolvea (pelottavan vähän, oikeastaan). Miksi ihmiset olisivat tässä ajassa yhtäkkiä muuttuneet niin erinomaisiksi? Miksi ennen kaiken on ollut pakko olla huonommin?

Tämmöisiä mietin, ja sitten kierros vei Ars Novan puolelle, jossa on esillä ITE-taidetta. Palaan siihen asiaan joskus toiste.