Klangi Ars Novassa (Itäinen Rantakatu 4-6, Turku) 31.10.2010 saakka.
—
Myönnetään: olen ennakkoluuloinen ja kaikin puolin vajavainen ihminen. Niinpä menin Ars Novan äänitaidenäyttelyynkin vähän varuillani. Ajattelin, että mikähän sekametelisoppa tästä keittyy kokoon. Ensimmäisessä huoneessa oli veneentapainen veistos, josta kuului ääniä. En vielä ollut kovin vaikuttunut.
Hiippailin seuraavaan huoneeseen ja havaitsin, että äänieristysovet toimivat hämmästyttävän hyvin. Täällähän tosiaan pystyy keskittymään kulloiseenkin teokseen rauhassa! (Mikäs ihme se nyt on; kai museoissa nyt sen verran osataan? Minun ei todellakaan pitäisi aina odottaa pahinta!)
Huomasin myös, että äänitaiteeseen on keskityttävä eri tavalla kuin visuaaliseen. Ohi kävelevä museoyleisö häiritsi minua kauheasti, jokainen askel, vaikka kuinka hiljaa ja huomaavaisesti astuttu, katkaisi kuuntelukokemuksen. Siitä huolimatta kiittelen, ettei suurinta osaa teoksista tarvinnut kuunnella kuulokkeilla. Se olisi sitonut liikaa, sulkenut liikaa. Kyllä äänitaiteen pitää täyttää koko sille annettu tila.
Onneksi Simo Alitalon Lincolnshiren luonnoksia oli heti näyttelyn alkupuolella, koska se opetti, miten äänitäidetta tulisi vastaanottaa. Luin kyltistä selosteen: yksistä ämyreistä kuului Lincolnshiren metsiköiden ääniä sellaisina, kuin ne normaalisti kuuluvat (eli lentokoneiden tauotonta jylinää) ja toisista kuului ääntä, joka metsiköstä nousi, kun tuhkapilvi katkaisi Euroopan lentoliikenteen keväällä. Lintujen laulua. Mahtavaa, raikasta olemassaoloa.
Äänillä on tämä vaikutus: ne piilottavat meiltä osia elämästä. Meiltä on kokonaan piilossa se, mitä korvamme eivät edes havaitse, mutta vielä enemmän me kätkemme itseltämme peittämällä kaiken keinoteokoiseen ääneen. Tätähän tekevät kaikki: ulos ei voi astua ilman, että korvissa on kuulokkeet. Äänimaisema on saatava valita itse, vaikka sitten jäisi auton alle, kun ei kuule sen lähestymistä.
Viivyin Alitalon huoneessa kauan. Tunsin, etten ole tottunut kuuntelemaan – tavallisessa näyttelyssä jotakin voi ohittaa, koska silmä on tottunut visuaalisuuden tulvaan ja osaa poimia, mutta korva ei osaa poimia. Kaikki on tutkittava läpikotaisin. Jouduin kokonaan toiseen aistiin.
Vaikka kyllähän äänitaide voi visuaalistakin olla. Siitä esimerkkinä Robin Minardin orgaaniset, kasveja muistuttavat johdot ja kirjaan kiinnitetyt äänet. Kaunista, kaunista ja miten totta. Sanat ovat äänettömiä, vaanivat rivissä paperilla, kunnes niihin liimataan kaiuttimia. Miten puhe voikaan jakautua näin jyrkästi kahtia? Miten minäkin istun tässä ja kommunikoin, vaikka äänihuuleni eivät tee mitään, en sano mitään, kukaan ei kuule ääntäni (voin laulella tässä ohessa kuuntelemani musiikin mukana, mutta sekään ei tartu tähän tekstiin, joka on luonteeltaan mykkää).
Ja Rolf Julius käytti kauniisti äänen muotoa tuottavaa voimaa. Hiekka pomppi kaiuttimen päällä rytmikkäästi. Jäin miettimään, miksei missään ollut vesiallasta, johon ääniaallot olisivat voineet sukeltaa tuottamaan ympyröitään, mutta sitten – olisiko sellainen liian helppoa, kosiskelevaa? Pidin myös pomppivasta hiekasta, siitä konkreettisuudesta. Maapallon keskipisteessä on varmaan aika meteliä sielläkin toisinaan, ja missä se näkyy? Mitä kautta ääniaallot tulevat luoksemme?
Jäin miettimään.
Kuuloaistin varaan joutuminen oli riemastuttavaa, ikään kuin negatiivikuva normaalista taidenäyttelystä. Tai kaupungista: ehdoton suosikkini oli Christina Kubischin Magneettinen Turku. Teos näytti melko klassiselta museokokemukselta sikäli, että seinillä oli kuvia ja kuvien numeroita painamalla sai äänioppaan kertomaan kustakin kuvasta. Mutta mitä se kertoikaan! Turun sähkömagneettisten kenttien ääniä! Miltä kuulostaa pankkiautomaatti? Miltä kuulostavat sähkölinjat? Hämmästyttävä ihmisen puuttuminen, koneiden oma, meille tuntematon maailma paljastuu kaiken takaa. Surinaa, pörinää, osa miellyttävää ja osa ihan kammottavaa. Kaikki kuvat on pakko käydä läpi. Miltä kuulostaa tuo tyhjä huone?
Kummallisesti näyttely oli jaettu kahtia siten, että yksi teos löytyi toisen kerroksen näyttelyn periltä. Vaaniva vihellys piinasi minua koko toisen kerroksen kiertämisen ajan, luulin etten koskaan saavuta sen lähdettä. Siellä se kuitenkin oli, lopulta, Sophie Bélar Clémentin teos, josta vihellys luokseni saapui (itse teos oli minulle hieman liian käsitteellinen, viittauksineen – sen aiheuttama piina ja ihmisääninen viheltelijä nurkan takana tehosivat paremmin kuin itse teoksen kohtaaminen (mutta onhan äänikin itse teosta, ääniteos ei voi sijoittua yhteen kulmaan ja paikkaan niin kuin katsottava teos)).
Koska äänitaiteeseen ei ole niin tottunut kuin tauluihin tai videoteoksiin, näyttely pakotti kokemaan maailmankin uudella tavalla. Museon vessassa mietin pitkään, mikä on tuo suhina, mistä tuo sirinä kuuluu. Onko tämä teos? Voisiko olla? Millaiset äänet ympäröivät minut kun – uuuh! – astun museon ovesta ulos tuuliselle Aurajoen rannalle, autonrenkaiden tauoton rytmi, kaivonkannen klonksahdukset, tanssi, tanssi jossa me
pienet pelinappulat, olemme tehneet ympärillemme sellaisen äänten verkon, että siitä ei niin vain rimpuillakaan ulos. On hyvä, että äänitaide osoittaa meille asioita niin kuin muukin taide, osoittaa yksityiskohtia, joihin muuten emme kiinnittäisi huomiota. Kertoo, mikä tästä kakofoniasta on mielenkiintoista. Mihin kannattaa pysähtyä.
Tuleeko joskus aika, jolloin jatkuvan kameralla sohimisen sijaan osoittelemme elinympäristöämme nauhoituslaitteilla? Miksi vain kuva olisi kiinnostava? Miksi tämä – äänetön – kirjoittaminen täällä – äänettömässä – blogosfäärissä olisi jotenkin aidompi kuva tästä hetkestä elämässäni kuin tuo poran ääni, joka piinaa minua rappukäytävän remontissa vielä varmaan viikon? Tai tämä levy, jota kuuntelen?
Kesäkuusta asti odottelin mahdollisuutta vierailla Ars Novassa, Balázs Kicsinyn näyttelyssä. Sen verran aavemaisia olivat näyttelyn mainoskuvat (näyttelyssä ei saanut kuvata, joten en pysty tarjoamaan teille kuvitusta. Museon sivuilla on kuitenkin kuvia.)
Nokkonen 