Archive for heinäkuu 2012

Videoluolasto (Näyttely: Luolavertauksia, Retretti)

Luolavertauksia – suomalainen nykytaide ja ajan kuvat. Retretissä (Punkaharju) 28.8.2012 saakka.

Retretissä ei saa valokuvata, ja koska on vähän tylsää blogata ilman kuvia, otin kuvat muistikirjastani, jotta näette, millaisten muistiinpanojen kanssa minun pitää tulla toimeen, kun ei ole yhtään kuvaa. Ei ole helppoa, kuulkaa. Tuossakin näyttää lukevan: ”museokaupassa mm. mysliä & rättejä, ei kirjoja”. Mutta niinpä se melkein olikin (löysin kyllä pienen kirjaosastonkin tuon kirjoitettuani, mutta enimmäkseen siellä tosiaan myytiin astioita, tiskirättejä, syötäviä asioita.

Minulla oli kyydistä johtuen rajallinen aika Retrettiin, joten paneuduin lähinnä Luolavertauksiin. Näyttely on varsin videopainotteinen. Osa yleisöstä kuului jopa nurisevan minä en niin piittaa näistä videoista, ja tottahan se on, että ehkä taidenäyttelyyn mennessään ei tule ajatelleeksi, montako tuntia pitäisi varata, jotta saisi katsotuksi kaikki teokset kokonaan (siinäpä vinkki näyttelytiedotteisiin: kertokaa näyttelyn pituus minuuteissa!)

Ensimmäiseksi ihastuin Pekka Jylhän teoksiin. Vavisten ja kunnioittaen: valkoinen jänis seisoo lautanen etutassuissaan ja tärisee. Voi kuulkaa, että on tuttu tunne. Että haluaa tarjota jotakin ikiomaansa maailmalle ja samalla tärisee pelosta kun miettii, kelpuuttaako maailma sen (tässäpä ohimennen tulee mieleen vaikkapa taideblogin pitäminen). Jylhän teokset eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia. Vielä ei ole liian myöhäistä -teoksen jänikset seisovat piirissä tassu tassussa ja katsovat ylöspäin. Niin inhimillistä; turvautua rituaaliin, kun muuta ei enää ole jäljellä (miksi meillä on niin vähän kunnollisia rituaaleja nykyään?) Teokset näyttävät hassuilta ja saavat ihon kananlihalle kauhusta. Taitavaa.

Seisoin tosi pitkään myös Cleaning Womenin Viimeisen kvarttaalin edessä. Bändi pystyy luomaan ihmeen teollisia ääniä. Video löytyy Youtubestakin yhtenä versiona, mutta Retretin luoliin oli luotu kokonainen teos. Kallio sai kasvot, jotka alkoivat elää. Vaikuttavaa seistä luolassa ja kuunnella kaivoslaulua, jossa toivotaan, että viimein löytyy se energianlähde, joka ei koskaan lopu.

Katsoin teoksen muutamaan kertaan, eikä siinä ollut läheskään tarpeeksi. Videoteosten luominen tällä tavalla tiettyyn tilaan näyttäisi olevan oiva keino tehdä videoista jotenkin helpommin haltuunotettavia. Ne samat valkokankaat ja pimennetyt huoneet näyttelystä toiseen ovat vähän kliinisiä verrattuna siihen, että itse näyttelytila animoituu eläviksi olennoiksi. (Pidin siitä oivalluksesta, että kivi sai videossa kasvot, mutta ihmiset kuvattiin pelkkinä mustina siluetteina, täysin korvattavissa olevina epäyksilöinä.)

Maailmanlopun fiiliksiä luolastossa oli kyllä jonkin verran. Ehkä maanalainen tila poiki minusta sensuuntaisia tulkintoja, että kasvihuoneestakin tuli mielessäni ihmiskunnan yritys jatkaa elämää maan alla ydinsodan jälkeen. (Toisaalta Anni Rapinojan teoksen nimikin on Huomisen jälkeen.)

Lopussa Seppo Renvallin Maapallo-Ensyklopedia tulvautti silmilleni maailmanhistoriaa nopeasti vaihtuvina kuvina. Ajattelin (siteeraan itseäni muistikirjasta): kunhan saan kuvavyöryn, olen onnellinen. Hetki oli mieleenpainuva. Luolasto on sekava ja siellä harhaileminen vähän levotonta, mutta tässä, ulko-oven luona, tajusin lopulta, mistä tässä kaikessa on kyse: kuvista. Kuvat tekevät minut onnelliseksi, tarvitseeko tässä enää muuta sanoa.

(Katsaus on vähän tällainen pintapuolinen, koska en tosiaan ehtinyt katsoa kaikkia videoteoksia edes puolta minuuttia.)

Retretissä on myös Tyko Sallinen kumppaneineen (Eemu Myntti on aina iloinen yllätys!) ja Rudolf Koivun kuvituksia (ehkä enemmän lapsille suunnattu näyttelytila, koska ainakin minulla meni hermot teosten saavuttamattomuuteen – aina kun pääsi seinänviereen teoksia katsomaan, tuli seuraava verho eteen ja taas piti kiertää). Näyn pohtineen Jalmari Ruokokosken suhdetta prerafaeliitteihin, mutta koska en saanut ottaa teoksesta kuvaa, pohdinta jääköön siltä osin tähän.

Söpönrujoa (Näyttely: Heikkilä)

Pirkanmaan 5. Triennaali: Hanna-Riikka Heikkilä: Puita, makkaraa, lintuja. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 14.8.2012 saakka.

Puita, makkaraa, lintuja, sehän se oli! Sanoin Mältinrantaan mennessäni, että siellä on näyttely, jonka nimi on Makkaroita, pilviä, kirjoja. Kertoo varmaan jotakin oleellista minun kesästäni.

Hanna-Riikka Heikkilän näyttely on osa Pirkanmaan triennaalia, joka on niin laajalle levinnyt näyttelykokonaisuus, etten oikein ole vieläkään ymmärtänyt, missä se on ja milloin. No, ainakin Mältinrannassa juuri nyt!

Heikkilän maalaukset ovat kuin lastenkirjasta. Niissä on hassuja sieniä, söpöjä pikkueläimiä ja kuuset näyttävät majoilta, joihin piiloutua. Nimetkin ovat sellaisia kuin Kantarelli baletissa.

Jos nyt ihan rehellinen olen, niin minun on ollut aina vähän hankala suhtautua tällaiseen söpönrujoon kuvastoon taiteessa. Vaaleanpunaisiin oravakuviin, jotka kuitenkin on tehty ikään kuin tahallaan rumasti, kunnioittamatta kädentaitoja, joita taiteilijalla tietenkin on. Naamoihin, joihin on piirretty lapselliset silmät ja suu. 

Heikkilän maalauksissa on kuitenkin jonkinlaista hassua pehmeyttä, joka sulattaa kyynisyyttäni kuvien edessä. Erityisesti ne kuuset! Niiden alle kun pääsisi vähän haistelemaan metsäntuoksua!

Erityisesti nautin teknisistä yllätyksistä, kuten Lintu puhaltaa, banaani istuu -maalauksen taustan kolmionmuotoisista puista (?). Ne ovat karanneet suoraan jostain paljon geometrisemmasta teoksesta.

Taiteilija ei pelkää jättää suuria taustoja. Kuvat näyttävät sattumanvaraisilta. Aavistan, että taiteilija on aloittanut levittämällä väriä pohjaan ja jatkanut siitä, mitä väriläiskistä on tullut mieleen. Luin juurikin erään taidekasvatuksen tenttikirjan, jossa hoettiin, että taide on tekemistä, ei esineitä, ja sen luettuani näen nämä maalaukset hyvin selvästi tekoina. Fyysisenä olemisena maalilta haisevassa huoneessa. Valintoina: vedänkö viivan tuohon vai tuohon, mikä on seuraava väri?

Mältinrannassa on myös sarjakuvakirjasto, joten näyttelytiloissa voisi kerrankin kuluttaa aikaa vähän niin kuin kahvilassa ikään (ilman kahvia, tietysti, mutta tarkoitan sellaista kiireetöntä olotilaa). Seinillä on myös esillä uusia grafiikansalkkuja, joista Katusalkku imaisi huomioni. Katutaiteeseen viittailevia kuvia mm. Tiitu Takalolta. (Harmi, että teoksia myydään vain koko salkullinen kerralla, olisin mieluusti poiminut sieltä pari kuvaa heti mukaan). 

Toisaalta katutaiteen tuominen grafiikkaan ja siten kotien seinille on vähän hassu idea, mutta toisaalta – miksei. Eivätkä ne varsinaisesti ole samoja kuvia kuin kadulla voisi nähdä, ainakaan näiltä taiteilijoilta. Ja teosten jakaminen kahteen salkkuun (koti/katu) on jotenkin aika toimiva tapa lajitella taidetta.

Voisin kuvitella kehystäväni joitakin kadulla ottamiani kuvia kotiini, niin miksenpä suoraan taiteilijan tekemää graffitiin viitteellisesti osoittavaa grafiikkaa? Jotakin riemukasta näissä ulos kurkistelevissa teoksissa on joka tapauksessa. Hannamari Matikaisen piknik-oravatkin huolisin oitis.

Niin, ja sieltä seinältä bongasin myös jonkinlaisen kartan ääniteoksiin ympäri Tamperetta. Jan Anderzénin tekemät musiikit eri paikkoihin voisi ladata kannettavaan soittimeen. Jos sellaisen omistaisin, kokeilisin (joskus ärsyttää, että taiteen kokemisestakin tulee välinelaji, mutta minkäs teet. olen aina teknologiassa vuosia valtavirtaa jäljessä).

Matkalla ja mietiskelemässä (Näyttely: Eskelin, Vilhunen, Malytcheva, Sinkkonen)

Tila 1: Anu Eskelin, maalauksia; tila 2: Marjatta Vilhunen, veistoksia & Olga Malytcheva, maalauksia; tila 3: Pia Sinkkonen. Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 8.8.2012 saakka.

Kapriisissa on kolme näyttelyä yhtä aikaa. Poikkesin totutusta ja menin avajaisiin. Tästähän on tulossa paha tapa – jo neljännet avajaiset tänä vuonna! Vaikka avajaisissa on ehkä aika huono tilaisuus katsella taidetta, kirjoitan tämän pois alta saman tien.

Anu Eskelin on maalannut teemalla Venni, vidi, rimarsi (tulin, näin, jäin). Ollaan siis Italiassa. Abstraktihkot maalaukset ovat kuin vaudissa otettuja katukuvia. Tai muistoja; tummansininen maalaus toi elävästi mieleeni illan reilun vuoden takaa, kun istuin puistossa Colosseumin yläpuolella ja odotin, että kello tulee sen verran, että metroon kannattaa edes yrittää mennä.

Ehkä muisto onkin oikea sana, jolla näitä maalauksia lähestyä. Valokuvantarkkoja ne eivät ole, enkä tiedä, ovatko ne edes todellisia paikkoja tai maisemia. Taiteilijalla on tarve tallentaa Italiansa, ja nämä asiat hän tahtoo talteen: värit, kulmikkaat, rinteille kohoavat rakennukset, nopeasti pimenevän illan, rakennusten pinnat, joka ovat kuin paksulla siveltimellä ja maalilla vedeltyjä, röpelöisiä.

Tunnistan maalauksisa halun olla Italiassa (haluaisin itsekin olla Italiassa!) ja katseen, joka vielä jaksaa ihmetellä näkemäänsä.

Marjatta Vilhunen ja Olga Malytcheva ovat yhdistäneet teoksensa yhteisnäyttelyksi. Vilhusen pienet veistokset ovat ihmiskuvia. Veistoksista voi seurata melkeinpä suoraviivaisesti kokonaisen elämän lapsuuskuvista sodan kautta aikuiseksi.

Mitähän tästä nyt sanoisi? Eläväisiä, sellaisia veistokset ainakin ovat. Ja koskettavia, sisältävät tunnetta. Varsin perinteisiä ihmiskuvia kaikki, mutta omat jipponsa toki näissä on.

Erityisesti nautin tanssijaveistoksista. Niiden liike tuntuu omissa vatsalihaksissa asti.

Malytchevalta on esillä naiskuvia abstraktimmasta reunasta taiteilijan tuotantoa. Osassa väripinnat muodostavat naisen kuin vahingossa, toisissa nainen on enemmän luotu kuin syntynyt (kuulostaako tämä järkevältä tavalta kuvaillla näitä?) Rakastan maalausta, jossa nainen on kuin vuoristomaisema: kulmikas, suoraviivainen, jyrkkä ja etäinen (ks. kuva).

Malytchevan tekninen taituruus on mahtava. Hän maalaa öljyväreillä ihan grafiikalta näyttävää, haurasta värinpintaa tai laskee kevyen silkkihuivin naisen harteille. Menkää katsomaan, ne ovat oikeasti kaikki öljymaalauksia!

En voisi kirjoittaa Malytchevan näyttelystä kritiikkiä (olen kieltäytynyt sellaisista jo vuosia), koska rakastan kaikkea, mitä hän maalaa. Joskus on tunnustettava jääviytensä. Ettei kerta kaikkiaan osaa enää etääntyä teoksista hiukkasen vertaa. (Paitsi etten minä ole siitäkään ihan varma, että kriitikon muka pitäisi osata pysyä jossakin omituisessa asemassa teoksiin nähden. Joka tapauksessahan kaikki reaktiomme ovat fyysisiä – ne kaikkein teoreettisimmatkin ajatukset me ajattelemme fyysisesti aivoissamme. Mikä on se etäisyys, jonka omiin reaktioihin voi saavuttaa, kun se etäisyyskin tapahtuu meissä sisällä, fyysisesti?)

Kolmannessa huoneessa on Pia Sinkkosen hellä näyttely. Perhosia, valoa ja hetken pysäyttämistä. Ja välillä metallinkylmää jäykkyyttä. Sinkkonen on omistanut näyttelynsä vuosi sitten kuolleen veljensä muistolle. Raskas aihe näkyy osassa maalauksia vain tummana raitana valoisan kuvan alareunassa.

Luin näyttelytekstin ennen kuin katselin maalauksia. Lukemisen jälkeen tulkintani oli tietenkin suunnattu vahvasti kuolemaan ja sen käsittelemiseen. Hämmästyin teosten keveydestä ja valosta. Perhosista, joissa on jotain iloista silloinkin, kun ne lähtevät pois.

Sinkkosen maalauksissa on muuten erityisen kaunis tausta. Tuli mieleeni eräs taidehistorian kirja, jonka keväällä luin: siinä kehotettiin katsomaan taidetta monin eri tavoin, esimerkiksi jyrkässä sivuvalossa. Ajattelin, miten kauniita nämä maalaukset olisivat jyrkässä sivuvalossa(kin).

Kaksi jo mennyttä näyttelyä: AvaraTaide sekä Ahti & Haanpää

Anteeksi, kullanmurut, etten ole ehtinyt/voinut kirjoittaa näyttelyistä pitkään aikaan. Tässä on meinaan ollu kaikellaista ja yhtä jos toistaki… (Sääntö numero yksi: älä koskaan selitä runoa tai blogin päivittymistahdin hitautta!)

Asiaan. Kerron teille nyt kahdesta jo päättyneestä näyttelystä. Kerta se on ensimmäinenkin; rikon näin alkuperäisen lupaukseni, että menneistä näyttelyistä en kirjoita. Kirjoitanpas (mutta pidän tämän nyt kuitenkin aika lyhyenä).

Itse Teossa -tapahtuma, AvaraTaide ry, 15.6.-28.6.2012. Galleria Rongassa.

Näyttelyssä taiteilijat tekivät teoksia ympäri Tamperetta ja toivat niitä galleriaan sitä mukaa kun teokset valmistuivat. Koska olin juurikin kulkenut ympäri kaupunkia esittelemässä paikkoja kaukaa saapuneelle vieraalle, nämä teokset istuivat päiväohjelmaan mainiosti.

Nautin erityisesti Minna Elorannan pienistä töistä. Niiden sarjakuvamaisessa maailmassa tapahtuu jatkuvasti jotakin outoa, lempeällä tavalla vierasta. Elorannan piirtämistä ihmisistä tulee sitä paitsi mieleen John Lennonin piirroksia, mikä on hauska muisto.

Tiina Lamminen todisti, ettei kesämaiseman maalaamiseen tarvita värejä. Jotakin oleellista tapahtuu, kun maisemasta tulee mustavalkoinen. (Joskus ammoisena filmikamera-aikana kuvasin mieluiten kesäisin mustavalkofilmille, koska kuvien tasapaksu vihreys ärsytti.)

Henri Ahti ja Markku Haanpää: Rytmihäiriöitä. Galleria Rajatilassa 16.6.-3.7.2012.

Markku Haanpää kuvaa menneisyyttä, joka itsepintaisesti pysyy keskuudessamme. Läpinäkyvissä maalauksissa oli omituisia haamuja; erään maalauksen valtavankokoiset kasvot katosivat kun yritin ottaa niistä valokuvan. Teosten yksityiskohdat ovat hienoja. Ja yhdelle seinälle koottu sarja valokuvia rapistumisesta oli vaikuttava: yksinkertainen ja tavallaan helppokin aihe, mutta tällaisessa muodossa tehokas.

Henri Ahti sen sijaan repi ihmisen auki ja tarjoili huoneellisen sydämiä. Dramaattinen (siinä rajalla, ettei jopa melo-) teos onnistui tempaamaan mukaansa sillä, että kaikki sydämet olivat erilaisia. Taiteilija ei ole turvautunut toistamaan yhtä hyväksi havaittua ompelutapaa vaan tuntuu lähestyneen jokaista sydäntä ihan uutena ongelmana.

Sydämet myös näyttivät käsiltä, joista ojentuu sormia. Kummallisia merkkejä vastaanottajalle, joka ehkä tunistaa ne.

Taidetaloja ympäri Tamperetta

En ole löytänyt läheskään kaikkia taidetaloja, joita Tampereella tänä kesänä on (nimellä Pala taivasta) 31.8.2012 saakka. Kartta olisi varmaan jossain, mutta minä en jaksa istua koneella etsimässä tietoa, kun yhtä hyvin voin etsiä taloja turhaan pitkin ja poikin kaupunkia.

Kuulin ystävältä, että kannattaa mennä katsomaan se Koskipuiston talo. Tutkin sitten eräänä päivänä Koskipuiston tiheällä kammalla, ja mietin, että kuinka pieni se talo voi olla, kun sitä ei löydy. Vasta päivien kuluttua, bussin ikkunasta, näin talon. Sehän on naamioitu näyttämään täysin ympäristöltään! (Sittemmin kaupunki avasi uuden jalankulkutunnelin Rongankadulta Tammelaan, minä vuoksi en ole käynyt lähelläkään Hämeenkadun pakokaasuja enää, joten meni pitkään ennen kuin menin katsomaan tätä löytämääni taloa. Mutta tämä nyt ei oikein liity asiaan.)

Talo on Heidi Saramäen, Kristen Gråhnin ja Janika Rainan käsialaa ja nimeltään Korsu. Onneksi minulle oli kerrottu, että talossa on jotakin, mitä ei heti huomaa. En olisi meinaan huomannut (ja nyt vähän kyllä arveluttaa laittaa kuvaa tänne, koska se paljastaa jotakin). Luulin kyllä ensin, että se, mikä piti huomata, oli Veikko Halmetoja

Muita kohtaamiani taloja ovat olleet nämä:

Verkarannassa on Sanna Kauppisen ja Tuomo Rosenlundin talo (tekijöitä on muitakin, mutta yritän pitää tämän yksinkertaisena), jonka ulkopuoli on kuin taiteltu koivunrunko ja sisäpuolella on Rosenlundin teoksesta rakennettu suuri laiva. Talo on kaunis kokonaisuus ja ulkopuolen piirros niin taitava, että sen tutkimiseen kannattaa kuluttaa aikaa.

Frenckelin luona on piparkakkutalo, josta olen unohtanut ottaa kuvia, joten en muista, kenen tekemä se on. Sen sisälle on koottu pölyttynyt vinttikomero tulevaisuudesta – Aamulehdet lattialla ovat nyt uusia. No niin, täältähän se talo löytyy. Piparkakkumainen ulkopuoli jotenkin luotaantyönsi minua. Tuli sellainen ensireaktio, että en tykkää. Hyvin analyyttistä ja taidehistoriallista (mutta minulla nyt onkin kana kynittävänä joidenkin satujen kanssa, joten ehkä tämä vain johtuu jostain Hannu ja Kerttu -vihastani).

Finlaysonin alueella on teos, josta näköjään myös olen unohtanut ottaa kuvan (mikä minua oikein vaivaa?!). Miracle on läpinäkyvyyden illuusio.

Muita en olekaan tainnut nähdä.

Nancy Holt!

Viimeksi en löytänyt Nancy Holtin teosta Pinsiöstä. Paikallistin sen kuitenkin Googlemapsin satelliittikuvista, joten toisella kerralla ei tarvinnut ajaa kymmeniä kilometrejä metsätietä. Vietinkin sitten teoksella maagisen keskiyön vuoden pisimpänä päivänä (siksi kuvat ovat vähän tämmöisiä hämäriä).

Tästä tuli heti yksi lempiteoksistani. Oikeasti: miten kauniisti betoni ja sora soivat, kun tunnelien läpi kävelee! Ja teos houkuttelee ensin juoksemaan villisti läpi kaikki polut ja tunnelit, ja sitten hiljentymään. Lopulta keot näyttävät buddhalaisilta kummuilta (luulin, että niitä sanotaan guptiksi, mutten löydä luulolleni varmistusta).

Yllätyin teoksen suuresta koosta. Kuvittelin kuvien perusteella, että tunneleista kontataan läpi, mutta nehän ovat valtavia. Ja maakummut paljastuivat sisäpuolelta arkkitehtuuriksi. Ne on valettu betonista, ne ovat huoneita, joissa on kauniita nurkkia, ja niiden päälle on kasattu maata.

Paikka taitaa olla paikallisten mopoilijoiden suosiossa, sen verran siellä oli maassa jälkiä. Käyttötaidetta!

Kartalle on merkitty lähikauppa, teos on sen vasemmalla puolella kiemurana maastossa.

Vihaisia Buddhia ja seepra (eli kävelyllä Tampereella, osa 2)

Päivitystahtini on tänä kesänä parhaimmillaankin epätasainen. Poden huonoa omatuntoa näyttelyistä, joista en ole kyennyt kirjoittamaan. Ehkä tämä on bloggaajan narsismia (ikään kuin kukaan minua kaipaisi), mutta sallikaa se minulle. Tai siis, sallin sen itselleni, ja sehän riittää!

Aloitan tamperelaisilla katuteoksilla. Olen nimittäin törmännyt vaikka mihin sitten viime raporttini!

Joku on suuttunut Buddhalle:

Tai kenties suututtanut Buddhan…

Oravat vihaavat väkivaltaa.

Ja kissat pidättävät itsellään tiettyjä etuoikeuksia:

Kiinnostavana ilmiönä ovat kopiot tunnetusta katutaiteesta, Banksyn kopio roskiksessa Pispalassa…

… ja meille tutummaksi käännetty Obey-kopio Tammelan suunnalla sillassa.

Ihan viime viikolla Kalevassa oli piirrelty katuun vaikka mitä:

(Tuo on seepra, mutta olisin tarvinnut tikkaat saadakseni sen kauniisti kuvaan.)

Ja siinä nurkilla vilkaisin ennen niin tiuhaan käyttämääni Viita-akatemian ovea (kts. vasen yläkulma):

Lähikuvassa:

À la seconde où
elle referme la porte,
commence la nostalgie
de toutes les secondes
précédentes.

(En osaa ranskaa.)

Lopetan kierroksen joka tapauksessa erittäin hyvillä mielin: