Mitä se kaikki tarkoittaa? (Näyttely: Eliisa Määttälä ja Milla Hannula)

Eliisa Määttälä ja Milla Hannula: Lipasto -Maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 28.5.-16.6.2016.

–

Milla Hannula: Lumipallo. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän ja Milla Hannulan näyttely pitää katsella läpi rauhassa ja hitaasti, ehkä muutamaan kertaankin, ennen kuin hahmotan näyttelyä kunnolla. En ole varma, mistä on kyse, mutta ehkä pieneen galleriaan on vain tuotu vähän liikaa kaikkea. On installaatioita ja maalauksia, joiden esittävyys on vähän kätkössä, ja sitten yhden teoksen edessä lattialla on matto. Tuntuu, että minne vain katsookin, edessä on esineitä ja lisäosia. Teoksia on katseltava yksilöinä, erikseen, jotta niistä saa kiinni.

Milla Hannulalta on esillä pääasiassa akvarelleja. Kuvia on maalattu anarkistisesti papereille, jotka rypistyvät veden vaikutuksesta. Siinä on jotain kivaakin; kuva vaikuttaa imevän paperia itseensä, kun tausta rypistyy kaikkialla värin ympärillä.

Hannula käyttää kierrätyskehyksiä kauniisti osana teostensa visuaalista maailmaa. Vesivärikuvien orgaaniset muodot tuntuvat puskevan kehyksestä paperille kuin melkein pölyksi muuttunut muisto jostakin, mitä kehyksissä on joskus aiemmin ollut.

Paikoin maalaukset ovat esittäviä, paikoin ainakaan minun silmiini eivät ole. Esittävyydessäänkin ne tuntuvat kasvaneen värien ja erityisesti paperilla liikuskelleen veden ehdoilla. Kuva-aiheet ovat taustastaan irrallisia; paperi on valkoinen, eikä sitä edes yritetä peittää. Katson kuvaa paperilla, en kurkistele ikkunoista mihinkään kuviteltuun todellisuuteen. Värienkäyttö on miellyttävää, vaikka välillä muuten tipahdankin kyydistä.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän puolella galleriaa on installaatioita, maalauksia puulle ja kaakeleille sekä kangasta. Tunnelma on näyttelyn nimen mukainen: kuin katsoisi vanhaan lipastoon, josta pursuilee jollekin tuntemattomalle ihmiselle tärkeitä muistoja. Toisen muistoista voi saada omalla tavallaan kiinni, mutta koskaan ne eivät paljasta itsestään kaikkea.

Puulle tehdyt maalaukset (en ole varma tekniikasta) ovat hienon monokromaattisia. Tarjolla on vain vivahteita puun omasta väristä. Kuvat muodostavat tarinan prinsessoineen ja rusakkoineen, mutta tämä saattaa olla minun puoleltani toki ylitulkintaa.

Kaakelit-sarjassa marssii jonossa ihmisiä ja otuksia (taas tulee mieleen jokin satukirja, kylän väki menossa katsomaan jotakin ihmettä), jotka on piirretty pelkkinä ääriviivoina. Kaksiulotteiset hahmot näyttävät nopeasti tehdyiltä, kuin kokeilulta: millaisia ihmisiä tänään tulee luo, kun tartun siveltimeen?

Kokonaisuutena olisin kaivannut vähän lisätukea teosten tulkintaan. Näyttely on kummankin taiteilijan puolelta kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen, mutten ole ihan varma siitä, mitä se kaikki tarkoittaa.

 

 

Tiloja, olentoja (Näyttelyt: Määttälä; Häkli, Juvonen, Maury & Ollikainen)

Eliisa Määttälä: Kissanvillatakki. Sirpa Häkli, Duncan Butt Juvonen, Carita Maury ja Panu Ollikainen: Drift – Ajelehtia – Drift. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 22.1.2013 saakka.

–

Eliisa Määttälä

Eliisa Määttälä pläjäyttää katsojan silmille paksuja, kiiltäviä värikerroksia ja kummallisia, lapsenomaisia piirroksia, joissa on jotakin omituista ja hiertävää. Kuvat ovat kuin pikkuvanhan lapsen tekemiä; epäselvässä piirroksessa lukee heittelehtivällä käsialalla ”ihmiset ovat niin avuttomia”.

En oikein ymmärrä Määttälän installaatiota, jossa on näyttelylle nimensä antanut kissanvillatakki, lasten leikkiastioita, pieniä maalauksia ja seinävaate. Installaatioissa minua usein häiritsee se, etteivät valitut esineet näytä liittyvän toisiinsa mitenkään. Kyllä, ymmärrän, että tässä haetaankin sellaista koostetta, jota ei voi tuottaa muuten kuin asettamalla juuri nämä esineet rinnakkain. Silti. Olen pahoillani – minun pitäisi varmaan mennä jollekin ”installaatioiden ymmärtäminen, perustaso”-kurssille.

Määttälän teokset eivät muutenkaan ole helppoja siinä mielessä, että niistä saisi heti jotakin irti. Niistä huokuu jonkinlaista katselemisen rauhaa. Ne tuntuvat sanovan: ota iisisti, katsele ihan rauhassa, ei sinun tarvitse saada oivalluksia kuin salamaniskuja, anna olla.

Puutarhurin apulainen (kuvassa) on sitä paitsi oikein suloinen. Samoin tyttö, joka on huolissaan siitä, onko hänellä liian pitkät kädet (sen maalauksen kohdalla tapahtui harvinainen ele: vilkaisin sen hintaa. ei myynnissä, jahas).

–

Sirpa Häkli

Mältinrannan ylemmällä tasolla on neljän taiteilijan – Sirpa Häkli, Duncan Butt Juvonen, Carita Maury ja Panu Ollikainen – teoksia. Koska on hirveän hankalaa pidellä käsissään yhtä aikaa pipoa, tumppuja, kameraa ja teosluetteloa, jätin teosluettelon pöydälle ja katselin näyttelyn läpi tietämättä, mikä oli kenenkin työ (tarkistelin niitä sitten jälkikäteen).

Toisinaan ajattelen, miten yksinkertaisen selkeää olisi, jos kaikki maalaukset olisivat aina samankokoisia. Tähän symmetrian tarpeeseen vastaa Sirpa Häkli sarjallaan Selityksiä, jossa samankokoisiin neliöihin on päätynyt mm. puuvillaista nenäliinaa muistuttava sinivalkoinen kuvio, kaunokirjoitusharjoituksia ja joidenkin työkalujen neuvostohenkisiä siluetteja. 

Duncan Butt Juvosen tunnistaa sioista – hänen sarjakuvamaiset possunsa käyttävät teurastajan esiliinaa. Jotenkin sika-aiheen johdattelemana kuvittelin, että teollisuushallit Juvosen maalauksissa oli maalattu nahalle, mutta teosluttelon mukaan pohjana on ihan paperi. Ompeleet reunoissa ja pintarakenne tuovat mieleen nahan. (Miltähän nahalle tuntuisi maalata?)

Juvonen on maalannut myös suuria vastaanottokeskuksen kaltaisia tiloja. Arkkitehtuurigrafiikkaa muistuttavat mustavalkoiset maalaukset ovat saaneet selitystekstin kuvan alle (esim. Visiting Hours -teoksessa on vierailuajat kellonaikoina).

Panu Ollikainen

Panu Ollikaisen Maisemamaalaus vie toiseen tunnelmaan. Tiukassa perspektiivissä kuvatussa tilassa on tähtitaivas, vettä ja seinille maalatut pilvet. Tulee mieleen Villa Livia, josta kirjoitin Rooman-muistoissani. Villa Livia on n. 30 e.a.a. maalattu huone, jonka seinillä on kasveja eri vuodenaikoina. Samaa rajan hämärtämistä on tässä Ollikaisen maalaamassa huoneessa.

Ollikaisen surrealismi miellyttää minua. Jotain samaa häilyy Carita Mauryn maalauksissa, jotka tosin esittävät paljon vähemmän. Maury on oikeastaan ainoa, joka tuo näyttelyyn mitään kirkasta, vaaleaa tai iloista. Come Rain or Come Shine esimerkiksi on vaalenapunaisten ja oranssien liitto. Toisiinsa törmäävät planeetat näyttävät vesipisaraa pienemmiltä. Mittakaava on elämän kummallisuuksien suhteen ihan oikea.

Carita Maury

–

(Olen jotenkin joulu-uusi vuosi-loppiainen-ruosteessa. Käynnistelen moottoria, olkaa kärsivällisiä suhteeni.)