Hiljaisuus saa sydämen hakkaamaan

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä vuonna 2014.

John Cage: Lecture on Nothing & Lecture on Something kirjasta Silence (julkaistu ensimmäisen kerran 1961) Wesleyan University Press.

Ajattelin, että John Cagen tekstit ovat vaikeita ja raskaita lukea. Tavallaan Cagen tekstit ovat vaikeita ja raskaita lukea. Rytmi.

Cagen vaikeita ja raskaita kirjoituksia on helppo lähestyä, jos keskittyy ensin muotoon. Muoto avaa oven vaikeaan ja raskaaseen tekstiin. Toisto helpottaa lukemista. Ajattelin, että John Cagen kirjoituksissa toisto on muoto, joka helpottaa tekstin lukemista. Rytmi.

Kun lukee Cagen luentoja, alkaa ajatella kehissä. Cage piinaa lukija-kuulijaansa. Hänen luentonsa ovat kokeita: miltä sydänalassa alkaa tuntua, kun sama lyhyt tekstinpätkä toistuu viidettä sivua putkeen? Onko mahdollista saada lukija-kuulija pysähtymään hetkeen pudottamalla hänen eteensä hetki kerrallaan? (Ihanaa kyllä, viime vuonna esitettyjä performansseja Cagen luennosta Lecture on Nothing löytyy Youtubesta. Puheen rytmi, ihan eri asia kuin lukemisen rytmi. Linkkejä artikkelin lopussa.)

Villiinnyin Cagen ajattelusta luettuani Ellen Pearlmanin kirjan Nothing & Everything. The Influence of Buddhism on the American Avant-Garde 1942-1962 (2012). Jonkin aikaa on mahdollista rakastaa ihan hirveästi jonkun ajattelua ilman, että on lukenut ainuttakaan alkuperäisteosta kyseiseltä ajattelijalta. Jossain vaiheessa on kuitenkin tartuttava toimeen.

Koska John Cagen tekstikokoelman Silence on ihan hullu tiiliskivi kerralla pureskeltavaksi, aloitan luennoista Lecture on Nothing ja Lecture on Something (molemmat painettu vuonna 1959, luennoitu vähän aiemmin). Ja koska on helpompaa aloittaa jostakin ja pyrkiä sitten kohti ei mitään, aloitan luennosta jostakin.

Lecture on Something

Cage luennoi jostakin, eli Feldmanin musiikista. Hän puhuu kuitenkin taiteesta yleisellä tasolla. Ei ole välttämätöntä ajatella musiikkia, kun lukee tätä luentoa.

Cagen kuuluisat luennot ovat rytmitettyjä. Ne on kirjoitettu kuin musiikki. Ne näyttävät pelottavilta, mutta niitä on yllättävän helppo lukea. Ne visualisoivat puhetta – pitkät tauot ovat kokonaisia tyhjiä sivuja.

Luento Jostakin on vähemmän piinaava kuin Luento Ei-mistään. Nyt sentään puhutaan jostakin. Cagen zenbuddhalainen ajattelu loistaa jokaisessa lauseessa. Hän pohtii, mistä taide tulee, ja onko oikeastaan tärkeämpää ajatella sitä, mihin taide meissä menee. Koska kaikki on samanarvoista, ei ole hyväksi nostaa ketään (neroa taiteilijaa) muiden yläpuolelle, vaan kannattaa mieluummin ajatella taideteoksen vaikutusta minuun, kun katson sitä. Ja koska mikään ei ole hyvää tai huonoa (asiat vain ovat), katsojan/kuulijan tehtäväksi jää välttää sitä, mille ei halua altistaa itseään (ja sekin on sääli, sillä kaikki on elämää, kaikelle pitäisi voida altistua).

Mitään ei ole mahdollista omistaa, Cage toteaa. Jos omistaa äänitteen ja kuvittelee omistavansa musiikkia, on väärässä.

Ihminen on joka tapauksessa tehnyt omistamisesta elämän tarkoituksen. Cage kirjoittaa musiikista, mutta entä muu taide? Osaammeko antaa arvoa sellaiselle, mitä emme voi ottaa haltuun, omistaa? Ja onko katsominen aina osittain myös omistamista? Tiedättehän, miehinen katse naisen vartaloon jne. Entä, jos minulta vie pois kaikki seinilläni olevat taulut; onko elämässäni sen jälkeen enemmän vai vähemmän taidetta?

(Tiedän, miltä tuntuu pelätä menettävänsä jotakin, mitä omistaa. Heti kun sain käsiini yhden maalauksista seinälläni, aloin pelätä sen menettämistä. Pelkäsin sitä vuosia. Olen vähitellen hyväksynyt, että voin vain katsella maalausta, en omistaa sitä; jos hyvin käy, se jää maailmaan minun kuoltuani, ja jos ei, minä jään tänne sen kuoltua. On vain yhteisiä hetkiä, ei yhteistä alkua ja loppua.)

Omistaja ei voi nauttia, koska hän pelkää omistamiensa asioiden menettämistä, toteaa Cage. Vain myöntämällä, ettei mitään voi omistaa, voi alkaa nauttia jokaisesta hetkestä. On rajattomasti nautittavaa, kun nauttiminen on jotakin muuta kuin halu omistaa.

Samoin taide syntyy: ei tekemällä (yrittämällä hallita) vaan hyväksymällä vastaan tulevat hetket. Kun säveltäjä haluaa tehdä, Cage kirjoittaa, hän eliminoi kaikki muut mahdollisuudet, kuin sen, johon lukittuu. Pyrkimällä olemaan jotakin (menestyvä säveltäjä), ihminen irtautuu elämästä, ja alkaa pelätä, ettei ole tarpeeksi hyvä ja mitä muutkin tästä ajattelevat.

Cage on kannustava. Häiriötekijöitä ei ole; taidetta voi tehdä joka hetki. Pitää vain valita asenteensa oikein. ”The moment it becomes a special continuity of I am composing and nothing else should happen, then the rest of life is nothing but a series of interruptions, pleasant or catastrophic as the case may be. – – There is no rest of life. Life is one.”(1) Ja kun mahdollinen taiteilija lukee tätä luentoa, hän ei häiriinny siitäkään: hän voi tehdä taidettaan koko ajan. ”- – one doesn’t stop living when occupied making the art – -”

(Nukuin yöni paremmin kuin aikoihin, kun ymmärsin, ettei nukkumista tule rajata alueeksi, jolla ei sallita häiriötekijöitä. Elämä ei saa olla häiriö – jos uneni rikkoutuu jostakin, se on samanarvoista kuin nukkuminen.) (En tiedä montako yötä taika kestää.)

Taiteen historia on asioiden määrittelemistä joksikin. Sen sijaan Cagea kiinnostaa ei-mikään, asioiden buddha-luonne, kaiken tasa-arvoisuus. Hän pohtii luennon loppuosan jättämistä hiljaisuudeksi, mutta puhuu kuitenkin, koska hän nyt sattuu puhumaan. Mikään tilanne ei ole toista vakavampi. Elämä on yksi jatkumo ilman alkua, keskikohtaa ja loppua.

Jatkaminen: seuraa periaatteitasi ja jatka. Päädyt kyllä jonnekin.

Lecture on Nothing

Luennon Ei-mistään alku on kauneinta lukemaani runoutta. Sivulle ripoteltu ajatusketju on loistava, kirkas. ”I am here, and there is nothing to say. If among you are those who wish to get somewhere, let them leave at any moment.” Ja siitä päästään vasta alkuun.

Tämä luento siirtää Cagen jokaisen hetken hyväksymisen teorian käytäntöön. Kuuntelija-lukijan on pakko hyväksyä (tai poistua paikalta/lopettaa lukeminen). Cage toteaa heti alkuun, ettei hänellä ole ideaa tähän luentoon, mutta jos jokin idea luennon aikana esiintyy, antaa sen esiintyä ja kadota sitten. Ideoilla ei ole merkitystä, sillä oli niitä tai ei, ”Each moment is absolute, alive and significant.”

Cage tekee luennon rakenteen näkyväksi kertomalla, missä kohdassa mitäkin luennon jaksoa ollaan menossa (luento on koottu varsin matemaattisesti). Hän säveltää luentoa, ja kertoo samalla, miten sen tekee.

Minulle luennon oivaltavin hetki tulee, kun Cage kertoo omasta matkastaan musiikkiin. Hän kertoo rakastaneensa Griegiä, mutta rakkaus sai hänet haluamaan vain soittaa Griegin sävellyksiä. Sen sijaan modernin musiikin intervallit kiehtoivat häntä – ja hän halusi kirjoittaa musiikkia itse.

Lamauttava rakkaus. Kirjahyllyssäni on kirjoja, joita rakastan, ja kirjoja, jotka saavat minut kirjoittamaan. Nyt kun mietin asiaa, ne eivät tosiaan taida olla samoja kirjoja. Yrittää olla yhtä hyvä kuin joku toinen ei ole hedelmällinen alku millekään. Yrittää kelvata, yrittää. Sen sijaan hei, haluanpa kokeilla yhtä juttua on toimiva.

Cage etsii asioiden olemusta sinänsä, sitä, ettei niitä tarvitse kuluttaa ajattelemalla ja nimeämällä. Tässä vaiheessa luento muuttuu mantraksi. Sivukaupalla hän toistaa samoja lauseita siitä, ettei luento pääse mihinkään. Mutta paikallaan pysymisessä ei pitäisi olla mitään ärsyttävää. Ärsyttäväksi se muuttuu vasta, jos lukija-kuulija haluaisi olla jossakin muualla. (Hyväksy, nauti.)

Luennon loppukaneetiksi nousee prosessin ylistys. Jokaisella ihmisellä on laulu, ja kun ihminen laulaa, hän on kiinni nyt-hetkessä. Ja: ”All I know about method is that when I am not working I sometimes think I know something, but when I am working, it is quite clear that I know nothing.”

Ja kun kuuntelen Matthew Lee Knowlesin & kumppaneiden performansseja, joissa luento luetaan ääneen, mahdollisimman rytmisesti, hiljaisuus on se, mikä minuun jää. Pitkä hiljaisuus saa sydämen hakkaamaan jännityksestä, kuin odottaisin jotakin dramaattisempaa kuin vain luennon jatkumista. Hiljaisuus luo tilan sanoille. Sanoista syntyy keskustelu. (Shall we have one later?)

–

Lecture On Nothing [John Cage, written/first delivered 1949/50, first printed 1959, published in Silence in 1961] Performed by Matthew Lee Knowles + Andy Ingamells.

Lecture On Nothing [John Cage, written/first delivered 1949/50, first printed 1959, published in Silence in 1961]. Performed by Matthew Lee Knowles + Elo Masing.

John Cagesta wikipediassa.

–

(1) Luennon rytmityksestä johtuen sitaatit ovat muodoltaan aina enemmän tai vähemmän vajavaisia.

Aistien kapina

Tämä oli yksi lempparijutuistani puolilehti.fi:ssä: kirja, jossa on pelkkiä värejä.

 

Alison Turnbull: Spring Snow – A Translation (Book Works, 2002)

Voiko tarinan kääntää kieleltä toiselle? Voiko romaanin kääntää sanoista väreiksi? Alison Turnbull yrittää tätä: hän on kääntänyt Yukio Mishiman romaanin (englanniksi sen nimi on Spring Snow) värimalleiksi.

Suorakulmaiset värilaatikot ovat Turnbullin kirjassa samassa järjestyksessä kuin ne mainitaan Mishiman romaanissa. Kun kädessä on Mishiman romaanin englanninnos samana painoksena, jota Turnbull on käyttänyt, voi värejä etsiä tekstistä helposti. Miksi sivulla 39 esimerkiksi mainitaan punainen, valkoinen, punainen, valkoinen, norsunluu, vihreä, punainen, valkoinen, norsunluu, vihreä? Sivulla 39 kerrotaan biljardipöydästä ja palloista.

Valkoinen, valkoinen, valkoinen, valkoinen

Turnbullin värikirjan lukeminen on addiktoivaa. Kun jätän kirjan muutamaksi päiväksi kesken, huomaan kaipaavani sitä, värejä. Kirjan kanssa on istuttava huoneen parhaassa valossa, ikkunan luona, ja on käännettävä sivuja hitaasti. Värien ohi ei voi edetä silmäillen, koska sitten paras jää havaitsematta: värien toistuvat iskut, rytmi; kirjan ensimmäinen ruusunpunainen, jota kohta seuraa kokonainen sivu punaisia; miten musta ja valkoinen liikkuvat riveillä.

Ihan kuin romaani olisi alusta asti suunniteltu niin, että sen värit voidaan koota kolmeen pylvääseen ja muodostaa näin kauniita, muuttuvia, yllättäviä värikertomuksia. Tämä on tietysti tuttua, mutta sama väri näyttää aina uudelta, kun sen ympäröi uudella tavalla. Turnbullin kirjan loppuun lukijan avuksi kokoama lista kirjassa mainituista väreistä onkin yllättävän lyhyt. Värimalleja tuntuu olevan loputtomasti.

Värikirjan lukeminen on toiston sietämistä. Kun valkoinen suorakaide tulee vastaan kahdeksan kertaa peräkkäin, jokaista valkoista on keskityttävä katsomaan uutena, kyllästymättä.

Mietin, onko tunnelma väreissä. Voiko värejä lukemalla kokea jotakin samaa kuin romaania lukemalla, vai katoaako kaikki käännöksessä? Suurin yllätys on 25. luku, jossa ei ole ainuttakaan väriä (luen sen romaanista: mikä voima sanoissa onkaan, ihminen löytää itsensä rakkautensa kautta, mikä tunteen kirkkaus).

Luumu, seepia, palaneen puun tuoksu

Tunnustan, etten ole lukenut Mishiman romaania katkelmia enempää. Samaan aikaan värikäännöksen kanssa lukeminen ei onnistu. Tarina sulaa pois, etsin värejä kuin pelaisin jotakin omituista, kirjallista bingoa. Tarkastan sivu sivulta, löysinkö jokaisen Turnbullin löytämän värin. Pohdin hänen tulkintojaan (jos luumunkukka mainitaan muussa merkityksessä kuin värinä, voiko sen sijoittaa värimallien joukkoon?) En tiedä, muuttaako romaanin lukeminen sitä, miten näen värit (aion lukea romaanin, kunhan ensin vähän hengähdän). Ehkä näillä kahdella kirjalla ei lopulta ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Mishiman romaani alkaa vanhan valokuvan kuvailemisella. Visuaalinen kirja on luonnollinen valinta värikäännöksen kohteeksi, mutta silti: maailma on täynnä kirjoja, miksi Turnbull on valinnut juuri tämän? Jääkö romaanin lukemisesta päällimmäiseksi mieleen väri?

Minulle esimerkiksi Donna Tarttin The Goldfinch (Tikli) on tuoksuva romaani. Kun ajattelen sitä, tunnen puuntuoksua, öljyjen, palamisen hajuja. Tulikuuman ja kuivan päivän pistävän tuoksun. En kuitenkaan tiedä, onko kirjassa sen enempää tuoksuja kuin värejäkään. Kokemus on lukijan oma.

(En enää voi lukea Mishiman romaania puhtaasti. Tulen aina kokemaan sen erityisen värikkäänä romaanina, oli se sitä tai ei.)

Valkoinen paperi, aikakone

Mishiman romaani ilmestyi vuonna 1969, Turnbullin käännös siitä vuonna 2002. Prosessi on aikakone: se, mitä joku tekee tänään, saattaa jatkaa matkaansa vuosikymmenten kuluttua johonkin arvaamattomaan suuntaan.

Tämä on muistutus meille. Mikä tahansa saattaa inspiroida ketä tahansa. Kuka minä olen ratkaisemaan, mikä minun tekemisistäni olisi turhaa, mikä pitäisi jättää tekemättä? Me olemme verkosto.

Turnbullin prosessi jatkuu minussa: käännöksestä tulee minulle työkalupakki. Selaan sitä ja tutkin, mikä väri minulle sopii tänään. Nautinko tänään kaoottisista sivuista vai siitä, miten monimutkaisuus muuttuu tasapainoksi? Mikä on pienin ero, joka tekee väristä uuden värin? Joitakin värejä on pakko hypistellä sormenpäillä, kokeilla miltä ne tuntuvat.

Ajattelen, miten elämä pelkistyy. Aistit kapinoivat jatkuvaa viihde- ja kuvatulvaa vastaan rakastumalla minimalismiin. Rakastan valkoista paperia, rakastan näitä selkeitä, suorakulmaisia värimalleja sivu toisensa jälkeen. Rakastan sitä miltä tee maistuu tämän värin kanssa tai tuon, sanojen ja värien kanssa erilaiselta, jotenkin, en saa kiinni miten.

”Nykypäivänä teollistuminen tekee todellisen hienostuneisuuden yhä vaikeammaksi kaikkialla maailmassa. Emmekö tarvitsekin teehuonetta enemmän kuin koskaan?”

Kakuzo Okakura (1906)

–

Kirjasta kustantajan sivuilla: https://www.bookworks.org.uk/node/93

Kesäauto

(Kolumni puolilehti.fi:ssä kesällä 2015. Yhä ajankohtainen. Ja kesäauto käynnistyi!)

Kesällä on pakko olla auto, että pääsee kesänäyttelyihin. Talven ajan auto seisoo hintavassa parkkihallissa, josta sen voi keväällä jännityksellä käynnistää, ajaa ulos ja katsastaa. Sen jälkeen maailma on avoin, puoli Suomea on täynnä tehdashalleja, jotka muuttuvat kesällä näyttelytiloiksi. Taide on nykyään aina tehdashalleissa, jotenkin siitä on tullut niin normaalia, ettei niitä katossa kulkevia putkistoja ja betoniseiniä tulee enää edes kyseenalaistetuksi. Taide → tehdashalli, great.

Sitten sinne näyttelyyn pitää ajaa, taivaalta tulee räntää ja rakeita, ja kesäauton tuulilasinpyyhin hajoaa moottoritiellä. Hätävilkut päälle, ilmastointiteippiä, matka jatkuu. Sade loppuu välittömästi, opaskyltit ohjaavat autoilijan pienelle metsätielle, jolla tulee mutkissa vastaan paikallisia asukkaita väärällä kaistalla. Kauhunhetkiä tarjoilevat myös pusikosta eteen ryntäävät peurat.

Maisemat olisivat loistavia, jos niitä ehtisi katsella. Metsätie mutkittelee. Palkintona on kesänäyttely, jossa alkaa välittömästi taas sataa, joten ulkoteokset jäävät näkemättä. Jokin lapsiryhmä, jota leikitetään teosten edessä, etenee tismalleen samaa tahtia näyttelyn halki. On niin kylmä, että kuulakärkikynä lakkaa toimimasta.

Otan aina teetä, jotta jättäisin edes vähän rahaa näyttelypaikkaan. Tee on liian väkevää ja laimennan sitä pari kertaa vedellä. Kotiin ajaessa ei enää ole kylttejä, joita seurata, koska näyttelyn järjestäjille riittää, että yleisö johdatetaan sinne, ei sieltä pois. Pelkään eksymistä koko matkan kotipihaan asti.

Toinen vaihtoehto: näyttely on kaupungin keskustassa, joten sinne pääsee julkisilla liikennevälineillä. Taidemuseon kesänäyttelyyn kulkeutuu paljon sellaista porukkaa, joka ei katsele taidetta muina vuodenaikoina. Heidän keskustelujensa kuuntelemisesta tulee tärkeä osa kierrosta.

Olen esimerkiksi koko kesän pohtinut, mitä eräs mies Turku Biennaalissa tarkoitti sanoessaan yhdestä taideteoksesta, että ”ajatelkaa, jos nämä olisivat oikeita rakennustelineitä, ja ihmiset jäisivät katsomaan niitä”. Taideteoksessa siis oli rakennustelineitä. Ihan oikeilta ne minusta näyttivät, eivät miltään pronssista valetuilta taidetelineiltä.

Näyttelyissä tulee usein vastaan tämä sama tilanne: että arkisen kauneuden myöntämiseen tarvitaan jokin erillinen lupa. Esine on tuotava näyttelyyn, jotta sen kauneuden voisi myöntää. Jos kyseessä olisi remontti, jossa rakennustelineet ja muovipressut loisivat tismalleen samanlaisen esteettisen kokonaisuuden, sitä ei kuuluisi pitää katsomisen arvoisena. Hävettäisi jäädä tuijottamaan.

Museovierailla on tarve osallistua näyttelyyn sanomalla mielipiteensä ääneen. Tämä on nyt varmaan sitten sitä nykytaidetta, on pahin mahdollinen tapa halveksia taideteosta ja sen tekijää.

Palaan näyttelystä kotiin tyhjällä junalla, kesä jatkuu vielä viikkokausia. Suomi on puhjennut täyteen näyttelyitä, talven yli pimeinä pysyttelevät tilat ovat äkkiä vaelluskohteita. Meitä viedään kuin sopulilaumaa paikasta toiseen ja se tuntuu hyvältä. Ensi kesänä taas, sama kierros ja ehkä jotain ekstraakin. Kunhan se auto käynnistyy talven jälkeen.

 

Toivo-sammakon valtakunnassa

Koska puolilehti.fi-verkkolehti on ajettu alas, alan siirtää lehteen kirjoittamiani juttuja omista arkistoistani tänne. Järjestys on satunnainen, ensimmäiseksi pääsee Toivo-sammakko Taysin sairaalatiloissa. (Rajaan nämä puolilehden arkistojuttujen kuvat alla näkyvällä tavalla otsikon kera, joten ne erottuvat tuoreemmista jutuistani jo ensisilmäyksellä.)

–

Markku Salo: Veden tarinoita (valmistunut 2015). TAYS Munuaiskeskus ja infektio-osasto, E-rakennus.

Tampereen yliopistollisen sairaalaan uudessa E-rakennuksessa taide on istutettu tilaan jo sen suunnitteluvaiheessa. On luotu neljän kerroksen läpi kulkevia valokuiluja, joissa taideteosten maailma jatkuu kerroksesta toiseen, on tehty syvennyksiä, joihin lasiteokset pääsevät vitriineihin seinien sisäpuolelle, ja on luotu aukkoja aulojen ja portaiden välille niin, että teoksia voi katsella joka suunnasta.

Markku Salon kiveä, lasia ja terästä yhdistelevät teokset muodostavat kokonaisuuden, joka sitoo koko nelikerroksisen rakennuksen yhteen. Tietää heti, missä on, kun näkee Veden tarinoiden jatkuvan kerroksesta toiseen (eikä tämä ole vähän sanottu, kun on kyse niinkin labyrinttimaisesta rakennusten yhdistelmästä kuin suuri sairaala).

Teokset ovat tosiaan vesiaiheisia, mutta vain viitteellisesti. On ihanaa, että laitoksissa on usein luontoaiheista taidetta (varsinkin, jos ikkunoistakaan ei ole oikein luontomaisemia), mutta tähän uuteen, valoisaan rakennukseen eivät perinteiset maisemamaalaukset istuisi. Tarvitaan raikasta tapaa tuoda luonto osaksi taloa itseään.

Täällä luonto onkin läsnä monipuolisesti: alimmassa kerroksessa istuu Toivo-sammakko lumpeenlehdellään, toisessa kerroksessa on Toivon lähde, mystisten metallikasvien villi kasvualusta (ja lähteen reunalle saa istua). Kasvi- ja vesiaiheet jatkuvat erilaisia lasisina pyörteinä, metallisina köynnöksinä ja ikkuna-aukkoina, joista teoksia voi kurkistella kerroksesta toiseen. Vesi luo elämää jopa Tampereen kaupungin kadulta tempaistuun rotvallin reunakiveen.

Sympaattisimmillaan teokset ovat sammakoita, joiden silmiin voi katsoa. Abstraktimmassa päässä on sellaista kuin Lumipalloilmiö, jossa tyylitelty lasinen eläin kantaa selässään kaunista lasipallopyramidia. Kuurankukka-teoksen käärmemäiset lasipyörteet hurmaavat kauniilla muodoillaan.

Koska sairaala ei ole galleria, tuntuu vähän väärältä kävellä käytävillä kamera kädessä ja ihastella teoksia. Kiusaantuneisuuteen ei tosin olisi ollut syytä: sain jopa teoksia käsitteleviä monisteita, kun kerroin, millä asioilla liikun. Siitä huolimatta tämä taide on enemmänkin läsnä sairaalan työntekijöille ja asiakkaille kuin uteliaille taideihmisille – ja hyvä niin. Taiteella on paikkansa, onneksi, myös siellä, missä kriitikot eivät ehkä koskaan käy.

 

Kritiikkejä Keski-Suomesta

Olen kevään mittaan kirjoittanut useita kritiikkejä näyttelyistä Keski-Suomessa. Keskisuomalainen vain tuppaa nykyään julkaisemaan arviot netissä vain tilaajille, joten en ole tekstejä tänne linkittänyt. Osa on kuitenkin luettavissa (ehkä siinä on jokin logiikka, esim. miten monta maksutonta juttua päivässä saa lukea. En tiedä.)

Linkkejä alla:

Yhteisnäyttelyn teokset rupattelevat keskenään värin kielellä – Kristiina Lempiäinen-Trzaska ja Johanna Pisto: Small Talk III. Galleria Beckerissä 13.6.2018 asti.

Marko Kaiposen omaperäiset tuolit eivät kaipaa istujia – Marko Kaiponen: Huojuvat raukat kaatuu. Galleria Beckerissä 23. 5. 2018 asti.

Mielikuvitus tarvitsee virratakseen metsän – Ilona Rytkönen: Sunnuntaikävelijä kohtaa mäyrän. Galleria Beckerissä 4.4. 2018 asti.

A Year without Water on kuin arkeologin löydös ajasta, jolloin vettä vielä oli, eikä sen arvoa nähty – Toûa Toûa: A Year without Water. Galleria Ratamossa 1. 4. 2018 asti.

Anna Kuokkasen Odotustila kuvaa turvapaikan hakijoiden arkea Suomessa – Jari Haanperä: Kuvajaisia sekä Anna Kuokkanen: Odotustila, turvapaikan hakijan arki Suomessa. Galleria Ratamossa 27.5.2018 asti.

Söpöys herättää hoivavietin – Yasushi Koyama: Viaton. Galleria Beckerissä 14.2. 2018 asti.