Kesänäyttelykritiikkejä

Hejsan!

Kesänäyttelykritiikkiputkeni alkaa Keskisuomalaisessa ilmestyneistä UudenPolvenMuseon ja Purnun kritiikeistä. Näiden jälkeen tulossa vielä Mäntän kuvataideviikot!

UudenPolvenMuseo

Purnu 

 

Ironiasta & häpeästä (Näyttelyt: Koivisto; Keiu; Mustonen)

Konsta Koivisto: “BLOOOOOMING’14″ VOL 2; Emma Keiu: HÄPEÄTANSSIT & JUURET; Jussi Mustonen: MUTE. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, 33210, Tampere) 4.–29.6.2014.

–

Ironia. Siitä kärrystä olen pudonnut sen verran, etten ennen kevättä tiennyt, että Times New Roman on nykyään ironinen fontti. Ou jee, käytän sitä ihan tosissani (semminkin kun yliopistossa sitä vaaditaankin yleensä). Ja koska en enää näe kaikkea ironisten lasien läpi, en toisinaan näe yhtään mitään. Sillä mitä on ironinen irvistys ilman ironiaa?

Tätä mietin, kun astelin Konsta Koiviston näyttelyyn ja näin kasan Coca-Cola-tölkkejä ja abstraktin maalauksen, jonka päälle on maalattu suuri Coca-Colan logo. Mietin, miksi kaikkialla nykyään on näitä tuotemerkkejä, miksi kaikesta tulee syvällistä ja kriittistä ja ironinen tapa suhtautua meihin itseemme länsimaisina kuluttajina, kun vain liittää johonkin toiseen kuvaan jonkin ryöstöfirman logon. McDonaldsin logoja näkee taidenäyttelyissä enemmän kuin kadulla kävellessä, Disney’in tai Coca-Colaan en törmää normaalielämässäni missään muualla kuin taidenäyttelyissä.

Näihin lienee kuitenkin tarkoitus suhtautua jotenkin niin, että nämä viittaavat Warholiin ja vaikka keihin kaikkiin, mutta tuovat sitä poptaidetta osaksi nykypäivää. Nämä eivät ole yhtä kliinisen puhtaita kuin poptaide 1960-luvulla, nämä ovat abstraktimpia, ja värimaailma on erilainen, mutaisempi.

Eniten pidän maalauksista, joista en löydä (en ehkä ymmärrä tai sitten niissä ei ole lainkaan) viittauksia mihinkään. Sellaisista räjähtäneen sydämen näköistsä abstrakteista kuin Eggs (tuossa kuvassa vasemmalla) (ja nyt kun luin teoksen nimen, tajusin tietysti että Andy Warholilla on samanniminen maalaus). Myös eläimen pääkallo on ihmispääkalloa kiinnostavampi, jostain syystä.

Ehkä me emme ansaitse enää poptaiteen puhdasta, lähes zeniläistä asennetta todellisuuteen (tällaista todellisuus on, hyväksy se, älä pakene). Ehkä me ansaitsemme rikkonaista, epäilyttävää, asettumatonta. Elämän sekamelskaa, joka ei enää (koskaan) asetu mihinkään muottiin, vaan toiseen korvaan soi suomiräppiä ja toiseen Mozartia ja päivän ärsyttävin hetki on se, kun huomaa lähikaupan siirtäneen kaikki tutut tuotteet uusiin paikkoihin. Edes elintarvikkeet eivät asetu paikoilleen, miksi taide näyttäisi maailman puhtaana?

–

Kellarissa Emma Keiun videoteokset (Häpeätanssit ja Juuret) tarttuvat rikkonaisuuteen. Häpeätansseissa on kyse seksuaalisuudesta ja seurustelemattomuudesta, taakasta, joka ihmisruumiista yhtäkkiä lapsuuden jälkeen tulee. Teos on katkonainen, yhtäkkiä hypätään tyylistä toiseen, äänensävystä toiseen, välillä kuuluu kammottavaa kirkumista ja (tietysti, koska ruumis on naisen) verta vuotaa valkoiselle mekolle. Teos on ihan vaikuttava, mutta jotenkin tunnen itseni vanhaksi, kun en kriiseile mistään. Tai ehkä tämä on seesteinen vaihe kahden kriisin välissä, mistä sitä tietää. 

Juurissa teoksen nuori nainen istuttaa itsensä multaan ja haluaa juuret, ettei kaadu kuten kukkiva puu, joka ei ole ehtinyt kasvattaa juuria. Juurten tarve on nykyään jotenkin pinnan alla kupliva kaipaus, ehkä useammalle kuin uskoisi. Aika heitteillähän sitä ollaan, kaupungeissa, joista tunnetaan promillen puolikas asukkaista, eikä heitäkään ehkä kunnolla.

(Lapsilla tuntuu olevan aina juuret hetivalmiina, kun he muuttavat jonnekin. Naapuruston lapset leikkivät saman tien yhdessä. Mutta ei sekään varmaan ole niin yksinkertaista. Ei sekään tunnu kaikista samalta, turvalliselta. Joku meidänkin kerrostalon pihassa aina juoksee tuon lapsilauman perässä ja huutaa odottakaa! kesästä toiseen.)

–

Jussi Mustosen valokuvanäyttelyn nimi Mute kertoo siitä, ettei valokuvaajalle ole ominaista käyttää sanoja vaan mykkiä kuvia. Mustavalkokuvissa on etsimisen tunnelmaa, edes muotokuvamaisissa otoksissa ei olla ihan kokonaan läsnä. Ikään kuin ei koskaan löydettäisi toista ihmistä. 

Tulkintaani saattavat ohjata kuvat, joista kasvot on rajattu pois, hämärretty, peitetty hiuksilla. Kaikkien ihmisten keskellä ihastun hyönteiseen, sen ikiaikaisuuteen (vaikkeivät ihmisetkään toki miksikään muutu vuosituhansissa).

(Teoksia oli hankala kuvata, joten tuostakin lasista heijastuu osa minua mukaan kuvaan. Anteeksi.)

 

Bulgaria (Näyttely: Saarikoski)

Simo Saarikoski: Not So Sunny Beach. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 14/6/2014-1/7/2014.

–

Simo Saarikosken näyttelyssä on kaksi dokumenttia Bulgariasta (toinen kestää vartin, toinen vielä pidempään – tiedoksi vain, että kannattaa varata aikaa niiden katseluun). Kiinnostavia dokumentteja, jotka vähän kärsivät siitä, että ovat galleriassa. En tiedä miksi, ehkä siksi että katselen yleensä dokumentteja kotona kuulokkeet korvilla.

Toisessa dokkarissa on mahtava, UFO:n näköinen muistomerkki, joka rapistuu hiljalleen. Siitä on esillä myös sarja valokuvia. Käy ilmi, että muistomerkkiin sisältyy aivan loistavia mosaiikkiseiniä, jotka tosin rappeutuvat nekin. Niissä on jotakin ortodoksista, jotakin kalevalaista, ja samalla tietysti kommunistista. Niiden värimaailma. Ihanaa. Kannattaa mennä katsomaan ne kuvat, hei!

Toisella videolla vanha nainen kertoo juttuja, jotka naurattavat kaikkia läsnäolijoita. (Mietin, että jos alkoholi poistettaisiin maailmasta, niin hauskoja juttuja ei enää syntyisi. Viinakätköjen ryyppäämistä sängyn alla ja sen sellaista.) Videolla tehdään vähän väliä jotakin liharuokaa.

Maa vaikuttaa hurmaavalta. Toisin sanoen: taiteilija on löytänyt hurmaavia asioita, joihin hän katseemme kohdistaa.

 

 

Sokeaa sidontaa (Näyttelyt: Hoffrén & Miss Kompro)

Miss Kompro: TOISTE – muotokuvia ja asetelmia sarjoista Iiris, Ruumisremix sekä joitain rakkaustarinoita. Heli Hoffrén: MamaUUH. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 31.5.2014–17.6.2014.

–

Ensin Heli Hoffrén: Hänen äitiyttä käsittelevät maalauksensa ovat kumman sokeita. Silmien/kasvojen edessä on aina jotakin. Hiukset. Heinää. Kuplia.

Ehkä tämä on äitien ja lapsien välinen suhde. Että joku on tuossa, ihan silmien edessä, mutta aina jotakin on tiellä. Aina kun luulee näkevänsä toisen kokonaan, tajuaakin nähneensä vain osan itseään, jonka peilaa toiseen.

On ahdistavaa katsoa tällaisia kuvia, jotka eivät katso takaisin (vaikka se on naurettavaa; eiväthän kuvat koskaan katso takaisin).

Miss Kompron maalauksista jää päällimmäisenä mieleen sitominen, kiinni olemisen tunne. Ihmisten asennot ovat epämukavia (mutta onhan se hemmetti epämukavaa yrittää jonkun kanssa vaikka nukkua lusikka-asennossa. minne ne ylimääräiset kädet laitetaan?!). Jopa maalauspohja on toisinaan kääntynyt vinottain.

Ihminen näyttää leijuvan, kun hän joogaa. Varsan jalat näyttävät lipuvan valuvaksi maaliksi. Taivaasta sataa erivärisiä paperimyttyjä.

Maalausten värikkyys ja ihmisten kuvaamisen tapa voisi olla postikortista tai lastenkirjasta (sellaisesta, jossa on aina kesä ja lauma lapsia kirmailee pihalla). Mutta minne kuuluu alaston nainen, joka synnyttää värikkäitä teekuppeja piknikpöytään?

Olen lueskellut viime kuukausina James Elkinsiä, joka toteaa yhdessä kirjassaan, ettei vartalolla ole olemassakaan rentoa asentoa (ja vartalon maalaaminen/kuvaaminen muuten kiinnittää huomiomme juuri tähän). On pakokauhuista ajatella, ettei ole olemassakaan asentoa, jossa voisin olla kokonaan rento. Toisaalta moni kauhealta näyttävä asento voi olla ihan luonnollinen ja kevyt kantajalleen.

Miltä näyttää ihminen, joka ei mieti, miltä näyttää? Ehkä jotenkin epämukavalta/keskeneräiseltä.

 

Juttuja muualla

Hei armaat!

Kuten huomaatte, olen ollut kiireinen ihan muualla kuin Nokkosen parissa viime viikkoina. Olen kirjoittanut esim. seuraavanlaisia tekstejä paperijulkaisuihin:

Taide-lehteen 3/14 kirjoitin sen perinteisen Lokikirjan lisäksi Jussi Heikkilän pronssivarpusesta (se sijaitsee Jyväskylässä). Sain myös onnellisen tilaisuuden haastatella Vuoden nuoria taiteilijoita nimeltä Nabb+Teeri (sen haastattelun alku on Taide-lehden nettisivuilla).

1/2-lehteen (1/14) kirjoitin runon videotaiteesta (sen nimi on Mitä minä tiedän videotaiteesta). Se oli hauskaa ja jotenkin kotoisaa, koska olen muutenkin tällainen pöytälaatikkokuvataiderunoilija.

Mutta nyt olen rentoutunut käymällä yksissä tupareissa ja yksillä syntymäpäivillä ja yhdellä mökillä ja yhden kummipojan luona ja olen lukenut Knausgårdin Min kampin osat 1-4 ruotsiksi ja vienyt yhdelle haudalle keltaisia orvokkeja ja hoitanut graduseminaarin loppuun ja pyöräillyt Suomen pisimmän riippusillan päästä päähän helteessä ja NYT minulla on aikaa blogata. Phiuh.