100 valokuvaa(jaa)

Tässä teille vinkki:

Vastikään alkanut 100 suomalaista valokuvaajaa -projekti löytyy osoitteesta 100finnishphotographers.fi. Sivulla julkaistaan joka päivä uusi valokuva yhteensä sadan päivän ajan. Sata päivää tulee täyteen 2.12.2017, jolloin Jyväskylässä on suomalaisen valokuvan juhla.

Blogimuotoinen julkaiseminen liittyy myös ns. oikeaan näyttelytoimintaan – kuvat ovat nähtävissä aina päivän ajan jyväskyläläisen Äkkigallerian ikkunassa (Kauppakatu 5).

Oikeastihan sivuilta löytyy jokaiselta valokuvaajalta useita kuvia (enkä oikeastaan tiedä, miksi jokin niistä on se ”virallinen” päivän kuva). Kun klikkaa valokuvaajan nimeä etusivulla, päätyy sivulle, jossa valokuvaaja esitellään monen kuvan voimin.

Projekti on hieno, ja tahti on tiukka (blogin päivittäjille tulee varmasti hiki, seuraajillekin melko varmasti). Jos vauhdissa kuitenkin pysyy, oppii lyhyessä ajassa paljon suomalaisesta valokuvauksesta.

–

Suomi100-juhlavuosi on kirvoittanut muitakin vähän vastaavia taiteen ja kulttuurin kavalkadeja. Mieleeni tulee ainakin Suomi on runo -blogi, jossa on vuoden alusta lähtien julkaistu joka maanantai yksi uusi runo joltakulta suomalaiselta runoilijalta. Projekti jatkuu vuoden loppuun saakka.

Hyvä kahvila – parempi näyttely?

Minulla on erityinen suhde erääseen kesällä 2015 Mäntän Pekilossa esillä olleeseen installaatioon. Istuin teoksen sisällä (se oli pieni mökki), kun puhelimeni soi ja sain kuulla, että esikoisrunokokoelmani julkaistaan. Olen törmännyt samaan teokseen sen jälkeen myös Kiasmassa, ja rakastin sitä edelleen. Ikään kuin se kantaisi osavastuun yhdestä elämäni suurimmista onnenhetkistä.

Olin silloin Mäntässä kirjoittaakseni kuvataideviikoista kritiikin. Työnteko sai siis mahdollisimman positiivisen käänteen. (En osaa sanoa, vaikuttiko se tapaani nähdä näyttely ja kirjoittaa siitä, mutta olin onneni kukkuloilla.)

Mietin usein, mikä merkitys museon tai kesänäyttelypaikan kahvilalla on taiteen kokemiseen. Jos menee ensimmäiseksi kahvilaan, josta saa kädenlämpöistä pussiteetä, on jo valmiiksi vähän nurjamielisenä menossa taiteen pariin. Entä, jos sen sijaan saa ihan mahtavaa japanilaista vihreää teetä, jota kannetaan pöytään lisää koko ajan?

(Kumpikin esimerkki on museosta/näyttelypaikasta, jossa olen tänä kesänä käynyt.)

Sama tunnelman suuntaaminen tapahtuu usein museokaupassa. Kävin vastikään eräässä helsinkiläisessä taidemuseossa, ja yritin löytää museokaupasta taidekirjoja (sellaisia ihan oikeita, teoreettisia opuksia). En löytänyt. Sen sijaan löysin mitä tahansa muuta: kaikkea askarteluun liittyvää, kyniä, magneetteja, muistikirjoja.

Mitä kaupan valikoiima kertoo museon odotuksista yleisöään kohtaan? Että heitä ei kiinnosta taide ollenkaan?

En tiedä, eihän Akateemisesta kirjakaupastakaan enää löydy taideteoriaa. Taidehyllyssä on rivi Suomen huutokauppakeisari -kirjoja. Ehkä aika on ajanut taideteorioiden ohi.

Mutta palataan sinne kahvilaan. Olen suunnitellut arvioivani tästedes museoiden kahvilat samalla kun niiden näyttelyt. Arvioisin teen laadun ja hinnan, kahvilan mukavuuden ja melutason, sellaista tavallista. Sitten voisin vertailla näyttelykritiikkiäni näihin kahvilakokemuksiin ja katsoa, löytyykö niistä yhteneväisyyksiä.

(Paitsi jos usein tulee vastaan se kädenlämpöinen pussitee. Sitten lopetan projektin heti alkuunsa.)

 

 

Suunnitteilla elämä (Näyttely: Simo Kaarsalo)

TADA POP UP: Simo Kaarsalo: Muutoskuvia. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 30.8.-4.9.2017.

–

Nyt kannattaa pitää kiirettä, jos haluaa nähdä Simo Kaarsalon Muutoskuvia Nykyajassa. Pop up -näyttely on esillä vain viikon. Singahdin sinne tänään heti Nykyajan avauduttua.

Näyttely on osa Tampereen design- ja arkkitehtuuriviikkoa. Esillä on siis arkkitehtuuria, ja teemana on kaupunkien täydennysrakentaminen.

Tiedotteessa kerrotaan, että ”Tiivistämispaineissa liian usein ajan henki uhkaa paikan henkeä.” Koska en ole arkkitehti vaan esteetikko ja kaupunkilainen, en näyttelyä katsellessani tajunnut, ovatko esimerkit nyt niitä, joissa paikan henki on otettu huomioon vai niitä, joissa se on rakennuskantaa tiivistämällä tuhottu.

Pitkään luulin, että nämä ovat nimenomaan niitä huonoja esimerkkejä. Ajattelin nimittäin miltei jokaisen havainnekuvan kohdalla, että voi ei, tuokin tyhjä tila on menty suunnittelemaan umpeen.

Tiedotteen viimeinen lause kuitenkin sen kertoo: ”Näyttelyn kohteet konsepteineen esittelevät ympäristön epäjatkuvuutta parantavia kaupunkirakenteen tiivistämisen malleja aina kaupunkimaiseman, rakennuskulttuurin ja luonnon ehdoilla.” (En suoraan sanottuna ymmärrä, miten epäjatkuvuutta voi parantaa muutoin kuin lisäämällä epäjatkuvuutta, mutta ehkä tässä haetaan nyt sitä, että parannetaan jatkuvuutta ja vähennetään epäjatkuvuutta.)

Arkkitehti lähestyy ympäristöään tietysti toisin kuin muut kaupunkilaiset. Arkkitehdin ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan rakentaminen. Monelle muulle ratkaisu olisi epäjatkuvuuksien, epäpaikkojen ja vapaiden joutomaiden säilyttäminen. Ne tekevät kaupungista sielukkaan, eivät aina uudet ja uudet kerrostalot.

Erityisesti ahdistuin Tipotien eteen, Pirkankadun vastapuolelle, suunnitellusta kerrostalorykelmästä. Ne söisivät alleen suuren määrän puita, ja eikö siinä kohdalla ole myös puutaloja? Kirjailijaliiton asunto on ainakin ihan siinä nurkilla. Ainakaan tämä alue ei silmissäni ole epäpaikka vaan luontoa.

Kauneinta näyttelyssä olivat Tammelan päädyt, valokuvakooste kerrostalojen päädyistä (kuvassa). Sen edessä uskalsin hengittää pelkäämättä, että kohta vedtään mattoa jalkojen alta.

Arkkitehtien suunnitelmien ja havainnekuvien katseleminen on aina vaikeaa. Lopputulos kun harvoin muistuttaa havainnekuvaa. Kun rakennusta katselee kolmiulotteisena pienoismallina, on vaikea kuvitella, miltä tuntuu kävellä sen ohi. Tai miltä tuntuu nähdä iso määrä rakennustyömään tieltä kaadettuja puita.

Asun itse täydennysrakennetulla alueella. Havainnekuvissa katselin kerrostaloja kiitellen luojaani siitä, etteivät ne peitä koko ikkunaani vaan näen yhä edes puolikkaan horisontin. Nyt näen puolikkaan horisontin ja suoraan naapurien uusiin asuntoihin (millainen lattia siellä on, mihin he asettivat sohvan).

Mutta se, mistä havainnekuva ei kertonut mitään, on ihmisten tulo alueelle. Se, miten nyt pelastustiestä on tullut uuden talon asukkaiden vierasparkkipaikka (koska se on heille kätevintä) tai millaista ääntä uudet asukkaat tuovat alueelle (heidän pääovensa on meidän talomme asukkaiden makuuhuoneiden kohdalla). Tai kuinka pensasaidan läpi pusketaan oikopolku, mikä on johtanut siihen, että uuden talon naapurit rakentelevat nyt kaikkialle aitoja. (Mikään tästä ei ole uusien asukkaiden syytä. Ihminen tekee polkunsa sinne, minne ne luontevasti syntyvät.)

Pelkkä talon suunnittelu kun ei riitä. Tulisi suunnitella myös elämä.

 

Ruumiinosia (Näyttelyt: Inka-Maaria Jurvanen;Tiina Vehkaperä)

Inka-Maaria Jurvanen: Itsepetos. Tiina Vehkaperä: Art Fragile. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 19.8.-15.9.2017.

–

Olin tänään vastahankaisella päällä, kun näin Tiina Vehkaperän näyttelyyn nousevat portaat kananmunankuorten peitossa. Ajattelin, että olkoot. Jos taiteen katsominen tehdään minulle tahallaan näin vaikeaksi, jätän suosiolla väliin.

Kiipesin sitten ne portaat kuitenkin (tasapainottelin portaiden ulkosyrjällä, etten osuisi munankuoriin, enkä meinannut kuin kerran pudota takaraivolleni).

Ehkä munankuoret tekivät erityisen tiukkaa tänään, kun olen pitkin päivää lukenut uutisia tipumurskaimista ja roskiksesta löytyneistä elävistä tipuista munankuorten keskellä.

Vehkaperän näyttelyssä on muutakin eläinperäistä. Höyheniä, oravannahka ja mehiläisiä nyt noin aluksi. Niitäkin tekee vähän pahaa katsella, mutta se lienee tarkoituskin.

Teosten sanoma on kapinallinen. Silitysraudassa lukee HUORA ja orava on vangittu kukka-asetelmaan. Kaikki on alakynnessä, kaiken oikeuksia rajoitetaan. Mehiläisetkin ovat kokeneet massakuoleman.

Kukanterälehdistä rakennettu Aurinko (kuvassa oikealla) tuo mieleen Damien Hirstin perhosensiipiteokset. Siinä, missä Hirst repi siivet hyönteisiltä, Vehkaperä on repinyt terälehtiä. Tämä tuntuu armollisemmalta, koska emme usko, että kukka tuntee kuolevansa.

Näyttelyn maailma on kieroutuneen luonnontieteellinen. Ikään kuin kaikki olisi jo mutatoitunut, kaikki olisi jo vähän ohi. Taiteilija on sulkenut asioita vitriineihin ja meidän osaksemme jää katsella niitä, iloita ja kärsiä niistä.

–

Inka-Maaria Jurvasen lyijykynäpiirrokset ovat surrealismia. Korvia kasvaa sieltä täältä, kädet avaavat ovenkahvoja tyhjyydessä.

Surrealismi on joskus minulle vaikeaa, koska minulla on vahva halu ymmärtää näkemääni. Sen sijaan on heittäydyttävä unen logiikkaan ja otettava visuaaliset ärsykkeet puhtaasti visuaalisina ärsykkeinä.

Nytkin huomaan, että haluan kertoa Jurvasen kaupunkimaisemista (esim. Totuus, kuva vasemmalla), joissa kulkee päättömiä ihmisiä. Haluan tarinallistaa hänen teoksiaan. En tiedä, onko minulla siihen lupa.

Parhaimmin saan tunteesta kiinni tummasävyisten teosten kohdalla. Ilmassa leijuva korvalehtikin on osa jotakin, kun se kelluu kaupungin yössä.

 

 

Kohta todellisuus (Näyttely: SA. Salmela)

SA.Salmela: Valmiustila. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 19.8.-7.9.2017.

–

SA. Salmela: Valmiustila (2016; gesso, pellava; 54,3 x 49,3 x 8,3 cm). Kuva: Galleria Rongan lehdistökuva.

Kaikki on valmiina. SA. Salmelan näyttelyn nimikin sen kertoo: nyt ollaan Valmiustilassa.

Gallerian seinillä on suuria, avattuja muistikirjoja ja vieraskirjoja. Sivut ovat tyhjiä. Milloin tahansa voi tapahtua jotakin sellaista, että niihin aletaan tehdä merkintöjä. Kohta alkaa todellisuus.

Tai oikeastaan ne eivät ole mitään kirjoja. Ne ovat kuvia kirjoista, kirjojen illuusiota.

Samaan tapaan esillä on kaksiulotteisia versioita hiekkakakuista. Hiekkakakun idea on pelkkä valkoinen, kakunmutoinen alue valkoisella pohjalla.

Näyttely on kaunis, puhdas ja huolellinen. Se on ideamaailma, jossa kaikki on viety sellaiselle täydellisyyden tasolle, ettei mikään enää ole totta. Radion nappuloita ei voi kääntää. Muovipussin sankoihin ei voi tarttua.

Pohdin, missä määrin esineet päätyvät elämäämme sattumalta ja minkä verran niiden voi ajatella määrittelevän meitä. Sisustaminen on tietoista esineiden valitsemista, mutta niin paljoon emme voi vaikuttaa. Ruoka tulee kotiin pakkauksissa, joiden väriharmoniaa en voi valita. Ja määritteleekö keittiönkaapin muovipussikasassa oleva valkoinen muovipussi minua jotenkin? Pitäisikö se ripustaa seinälle?

Millainen todellisuus Salmelan näyttelyssä muhii? Saapuuko sinne öisin kulmikkaita olentoja elämään kulmikasta elämää?

 

Julkisten tilojen teoksia

Janne Hokkanen: #Ilmoitustempaus. Osallistavaa julkista taidetta Tampereen puistoissa 26.6. – 30.9.2017.

–

Eilen lähdin pyöräretkelle etsimään Janne Hokkasen teoksia. Tänä kesänä niitä on monessa Tampereen puistossa, ja kaupungin tiedote kehuu niiden olevan osallistavaa taidetta.

Otin kohteeksi Liisanpuiston, jonka läpi kuljen jatkuvasti. Olen suorastaan ihmetellyt, miksen ole teoksiin koko kesänä törmännyt, mutta kun pyöräilin puistossa ympäriinsä, teokset löytyivät juuri sen polun laidalta, jota en kulje suunnilleen koskaan.

Teoksia on valotolpissa, roskiksissa ja muussa julkisessa infrastruktuurissa. Ainakin löytämäni teokset ovat melko pieniä, ja ne on totetutettu kuten katutaide usein on: tarroina.

Otin teosten elämänviisaudet huumorilla. Ne ovat sellaisia kuin ”Mielikuvitus on rajaton.” tai ”Olet tehty samoista alkuaineista universumin kanssa.” Ei siis mitään hirveän mullistavaa.

Sarjasta poikkeaa teos, jossa on peili. Se on ”Kunniailmoitus”, jossa peiliin osuva katsoja on valittu Kiovanpuiston urheilijaksi. Jalkapallokentän laidalla se lienee kannustamassa kaikkia riippumatta siitä, miten hyväksi pelaaja itsensä tuntee.

En oikein löytänyt yhteistä säveltä teosten kanssa. En tiennyt, mitä minulle yritetään viestiä. Jonkinlaista positiivista elämänasennetta, ehkä? Sitä, että kaikki on mahdollista?

Olen vähän huono kaikenlaisen hyväntuulisen taiteen kanssa. En varmaan vain koskaan ole tarpeeksi hyvällä tuulella, jotta saisin teoksista kiinni.

Kartta teosten löytämiseksi on taiteilijan nettisivuilla.

EDIT 23.8.17: Kävelin Sorsapuiston halki (ilman kameraa, tietysti), ja löysin sieltä lisää Ilmoitustempauksen teoksia. Tässä puistossa lyhtypylväisiin on kiinnitetty kuvia sukupuuttoon kuolleista eläimistä.

Tervehdin näitä kuvia ilolla. Koskaan kesäisessä puistopäivässä ei ole liikaa muistutuksia sukupuuttoaallosta, joka ympärillämme velloo.

–

Kävin samalla pyöräretkellä Ratinassa. Siellä on kesäkuussa julkistettu Tuomo Rosenlundin seinämaalaus Playground-Leikkikenttä. Se löytyy Ratinan sillan itäisestä seinämästä, siis sillan alta.

Vaikkei Ratinassa eilen tapahtumia ollutkaan, siellä oli kuitenkin aitoja, joiden yli en päässyt teoksen lähitienoille. Päädyin kurkkimaan aitojen raoista.

Vähän hankala paikka julkiselle teokselle, jos tie sen luo suljetaan aina, kun Ratinassa jotain tapahtuu (ja sen jälkeenkin, ja ennen sitä, ilmeisesti). Sinne pitää tehdä uusi reissu joskus, ja toivoa parempaa.

 

 

Ei missään enemmän perillä (Näyttely: Jaana Kortelainen)

Jaana Kortelainen: Eri puolilta samaa vuorta noustaan. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) 5.–30.8.2017.

–

Jaana Kortelaisen näyttelyssä on paljon piilossa. Hän on maalannut verhoja, joissa valo leikkii. Valo leikkii uskomattoman kauniisti – joidenkin teosten edessä on mahdotonta ajatella, ettei niistä oikeasti hehku valoa.

Näyttelyssä on paljon yksinäisyyttä. Verhojen takaa ei näy mitään.

Näyttelyn nimiteos Eri puolilta samaa vuorta noustaan on sarja piirustuksia vaellusreiteiltä. Kuluneet, vanhat tienviitat repsottavat sinne tänne, eikä niissä lue mitään. Aina tulee vastaan uusia ja uusia tyhjiä kylttejä.

On ehkä tärkeää tajuta, ettei missään ole mitään sen kummallisempaa kuin tässä on. Ettei missään ole sen enempää perillä kuin tässä.

Erilaisten verhojen, pintojen ja siveltimenjälkien takaa ei tule ketään. Näyttely päättyy. Olen tyhjän kyltin verran viisaampi, tiedän, minne mennä kun minnekään ei tarvitse.

 

Tiivis tarina Muumien historiasta

Tove Jansson ja muumit. Muumimuseo (Tampere-talo, Tampere) 9.8.2017-?

–

Tänään se tapahtui: kävin uudessa Muumimuseossa Tampere-talossa.

Osasin odottaa, etten löydä sitä (olen huono löytämään asioita), joten kun lipunmyynnin jälkeen (se on heti pääovella) jäin seisomaan keskelle aulaa tajuamatta yhtään, minne mennä, en heti hätääntynyt. Lopulta, kun kävelin ees taas ja etsin opastetta, jonka avulla suunnata, näin kauempana seinässä pienen, mustan lätkän, jossa oli valkoinen ääriviivapiirros Muumista. Kun kävelin sitä kohti, museokin löytyi.

Museossa on – piirustusten suojaamiseksi tietysti – varsin pimeää. Siellä on suorastaan synkkää. Valaistuksena on spottivaloja, jotka luovat mustia varjoja jo valmiiksi pimeään, no, pimeyteen.

Museo on monessa huoneessa ja ainakin kahdessa kerroksessa. Voi olla, etten löytänyt kaikkea, koska menetin tilantajuni kun seikkailin siellä hämäryydessä. Mukavana bonuksena museon kokolattiamatto on niin pehmeä, että aloin tuntea lattian keinuvan jalkojeni alla. (Efekti oli todella omituinen. Toivon, ettei muita ala siellä heiluttaa ihan yhtä paljon kuin minua tänään.)

Etsin vasta avautunutta Tove Jansson ja muumit -näyttelyä. Se löytyi ihan museon perältä.

Näyttely on tiukan informatiivinen. Seinätekstit ovat lyhyitä ja napakoita, muutaman lauseen mittaisia. Perusasiat on kerrottu tiiviisti, ja sitten itse asiaan: kuviin.

On hellyttävää ja liikuttavaa nähdä ensimmäisä muumeja. Aluksi Muumipeikko on jonkinlainen signeeraus. Se istuskelee piirrosten nurkassa. Sateisessa kuvassa sillä on oma sateevarjo.

Vähitellen muumeista tulee oma kansansa. Ne saavat näkyvyyttä sarjakuvina ja sitten kirjoina. Eri vuosikymmenten kirjankansia on mielenkiintoista katsella.

Muumeista tulee vähitellen tuote. On Muumi-astioita ja -kankaita (tätä kehityskaarta voi seurata lisää museon kaupassa).

Etukäteen luin uutisia mustista muumeista, joita nyt on ensimmäistä kertaa (?) esillä. Näistä olisin halunnut tietää lisää. Ehkä kukaan ei tiedä niistä sen enempää? On vain muutama maalaus, joissa on mustia, mystisiä muumeja.

Näyttely on kiva, kuvapainotteinen ja helposti lähestyttävä. Vähän tosin häiritsi se, että huoneessa pyöri koko ajan video, jonka ääntä ei päässyt pakoon (on vaikea lukea pitkiä ruotsinkielisiä sarjakuvia seinältä, kun toiseen korvaan tulee suomenkielistä puhetta videolta).

Museo vaikuttaa kokonaisuutena kiinnostavalta, jännittävältä ja maagiselta paikalta. Ainakin lattian alle upotetut miniatyyrit ovat sellaisia, joita en ennen ole nähnyt, ja muutakin kiinnostavaa oli esillä. Jätin suosiolla suuren osan toiseen kertaan, koska tosiaan sain omituiset vibat niistä valoista ja ajattelin, että on paras poistua. (Äänten määrä vähän häiritsi, mutta ehkä siihenkin tottuu, jos museossa viettää pidemmän ajan.)

(Museossa ei saa kuvata, ja kirjoitan tätä klo 20.30, joten en voi lehdistökuviakaan mistään kalastaa. Pahoittelen siis kuvien puutetta.)

Patsaspuistossa (Näyttelyt: Virpi Kanto & Maarit Blomqvist)

Virpi Kanto: Veistoksia betonista. Maarit Blomqvist: Akvarelleja ja piirroksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 11. – 30.8.2017.

–

Galleria Saskian näyttelyt kietoutuvat yhteen. Virpi Kannon betoniveistokset ja Maarit Blomqvistin akvarellit ja piirrokset ottavat tilansa yhteisistä huoneista.

Kannon veistoksissa näkyy betonin rosoisuus. Taiteilija on kuvannut ihmisiä, jotka seisovat tai makaavat vaiti. Teoksissa on jotakin arkkitehtonista – voin kuvitella, että patsaat ovat osia muinaisista rakennuksista. Että ne ovat ainoita jäljellejääneitä jonkin kadonneen temppelin osia.

Ihmishahmojen asennot viittaavat tähän tulkintaan. Yksi makaa selällään, kädet yhdessä vatsan päällä, rauhallisesti. Toiset on nostettu seinälle, jolla ne seisovat pystyssä kuin miekat, korkeat hiippalakit päässään.

Väriä veistoksissa on melko vähän, mutta välillä sekin saa sijansa. Osassa veistoksia on erivärisiä kerroksia, kuin raidallisissa räsymatoissa (oheisessa kuvassa yksityiskohta tällaisesta veistoksesta).

Ihmishahmojen kasvot ovat hartaita. Monella on silmät kiinni. Niissä on rauhaa, sisäistä tyytyväisyyttä ja tietoa. Osa jää omaan maailmaansa, osaan saan kontaktin toisia paremmin.

Blomqvistin akvarelleissa on puutarhoja. Parhaimmillaan maalaukset ovat ilmavia ja vihjailevia, ja niissä väikkyy lehdistöjen väleistä hohtava auringonpaiste. Myös ihmisiä kuvaavat piirrokset ovat luonnosmaisuudessaan kauniita. Taiteilija on osannut irrottaa oikeaan aikaan.

Maalausten puutarhoissa on violettia, sinistä ja vihreää. Niissä on syvää punaista ja lähes mustaa turkoosia. Niissä on kesän kaikkien kukkien värit, niin päivänvalossa kuin tummina, illan ukkosen hetkinä.

Osa akvarelleista on tukehduttavan täynnä. Niihin tekisi mieli mennä puutarhasaksien kanssa ja tehdä vähän hengitystilaa. Ilmavammat maalaukset paljastavat, että taiteilija pystyy tuomaan teoksiinsa myös elintärkeän hapen (ja kukkien tuoksua).

 

 

Vesien äärellä (Näyttelyt: Ida Sokka & Johanna Väisänen)

Ida Sokka -Alkumeri. Johanna Väisänen – ELYTRA. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 12.-29.8.2017.

–

Ida Sokan Alkumeri on sarja maalauksia kuvitellusta maailmasta. Maailma sellaisena, kuin sen tunnemme, on niissä vasta muotoutumassa.

Vaikka maailmaa ei maalauksissa vielä ole, silmä etsii sitä. Helpointa on tarttua muotoihin, jotka muituttavat maisemaa tai jopa kasveja. Punainen sade lankeaa mustista pilvistä vihreään mereen.

Ei-esittävämmät teokset jäävät etäisiksi. En tiedä, mitä osaa alkumerestä katson, kun katson vaaleanpunertavana vellovaa maalia tummalla pohjalla. Kaipaan teoksiin jotakin kiinnekohtaa.

Alakerran pimeydessä liikkuu jokimaisema. Johanna Väisäsen videoinstallaatio luo kaleidoskooppimaisia kuvia, kun joenrannan puut peilautuvat toisistaan. Yhden videoseinän alla on vettä, josta kuvat kertautuvat vielä yhdenlaisena toisintona.

Maiseman hidas liike on rauhoittavaa (kuin istuisin veneessä). Rentoudun niin paljon, että melkein alan syödä eväitä repustani, mutta havahdun. Olen taidegalleriassa, ehkä syöminen ei ole ihan hyvä idea.

Pidän teoksen välillä lähes epäluonnollisista vihreistä ja puiden oransseista. Ihaninta on se, että ne ovat toisinaan totta.