Oikeesti taidetta (Näyttely: Huotala & Malinen)

Tarja Malinen: Saman taivaan alla ja Heli Huotala. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 28.2.2012 saakka.

–

Kun astuin sisään Heli Huotalan näyttelyyn, huomasin olevani keskellä teini-ikäisten ryhmää. Kaikki eivät galleriavierailusta selvästikään olleet innoissaan. Portailla istui pari poikaa syljeskelemässä. Toinen heistä sitten kysyi minulta: ”Onks tää oikeesti taidetta?”

Nuorison kapina purkautui konventionaalisella kysymyksellä. Kyllähän me tiedämme, miten taideteokselta viedään voima; kysytään, vain onko tämä muka taidetta ja naureskellaan päälle, että minäkin voisin piirtää tuommoisen ja tienata tosi paljon rahaa (lähes sanasta sanaan toinen pojista näin sanoikin, kun olin auktoriteetin asemaan joutumisesta häkeltyneenä antanut taidekysymykseen myöntävän vastauksen). (Ikään kuin taiteilijan rahat tulisivat tässä yhteiskunnassa jotenkin tosi helpolla.)

Ja kuitenkin, jotain erityistä oli siinä, että poika kysyi onko tämä oikeesti taidetta. Hän ei kysynyt (niin kuin aikuisilla on tapana) onko tämä muka olevinaan.

Paljonkohan kouluissa on nykyään aikaa ja mahdollisuuksia taidekasvatukseen? Voiko olla, että joku kohtaa 14-vuotiaana ensimmäisen kerran jotakin mikä on oikeesti taidetta? Ja miltä se sitten tuntuu? Olisi pitänyt kysyä, mutta pojat pakenivat ulos heittelemään lumipalloja.

Heli Huotalan maalaukset ovat puoliabstrakteja maisemia. Siksikin poikien kysymys oli outo; olisin ymmärtänyt kyseenalaistuksen jonkin kokonaan abstraktin edessä, mutta nämä maalauksethan esittävät! Ja sitten mietin taas taidekasvatusta ja sitä, että on varmasti olemassa ihmisiä jotka eivät hahmota näitä maalauksia maisemiksi, koska he eivät tiedä maalaustaiteen kieliopista mitään.

Ja sitten olin hetken hyvin surullinen.

Suurten fantasiamaisemien lisäksi Huotalalla on esillä pienten maalausten sarjoja. Ja vaikka suurissa maalauksissa on rauhoittavaa kauneutta ja ihanaa maalaamalla todeksi tekemistä, ihastuin näihin pieniin maisemiin vielä enemmän. Pienet maalaukset ovat abstraktimpia. Niistä ei ole välttämätöntä löytää mitään. Ja kuitenkin niissä on jotakin – aivot on rakennettu siten, että ne etsivät muotoja ja tunnistettavuutta, kunnes löytävät.

Hieno seikkailu.

Samaan aikaan alakerrassa on Tarja Malisen valokuvia ja keraamisia veistoksia. Malinen kertoo teosten taustasta sen verran, että hän on pitänyt lähtökohtanaan YK:n Lapsen oikeuksien sopimusta. Hän esittää kysymyksiä, kuten: ”Miksi kuitenkin lapsia kaupataan prostituutioon, pakkotyöhön, sotilaiksi tai pakkoavioliittoihin?”

Valokuvissa on lapsia. Kuvia katsellessani en saa kiinni näistä lapsen oikeuksia pohtivista kysymyksistä. Nämä lapset ovat turvassa ja ilmeisen iloisia, leikkiviä.

Sen sijaan Malisen keraamiset, riveissä istuvat savilapset hätkähdyttävät. He ovat klooneja, mutta kaikki yksilöitä. Tulee mieleen peruskoulun läpikäynyt kansakunta, vaikka mieleen sen jälkeen tulee toki paljon pahempiakin kohtaloita, joita lapset ympäri maailman joutuvat kestämään.

Poikkeukset vahvistavat toistoa. Kun yhdellä sotilasrivin lapsella on kaulassaan koruja, hän on heti liikuttavan yksilöllinen olento omine haaveineen ja haluineen. Ja kun yhdeltä pojalta puuttuu jalka, hän on heti hajonneena kokonaisempi kuin muut, kloonatut lapset.

 

 

Rock, pop ja muut iloiset kulttuurintuotteet (Näyttely: Puoskari & Karsi)

Paula Puoskari: Rockkukkoja & feministejä ja Jouna Karsi: Stay Puft, Throw up. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 6.3.2012 saakka.

–

Näin taannoin unta, jossa ikäisteni kanssa istuin haukkumassa nykynuorisoa ja kamalaa taidetta. Herättyäni mietin, tarkoittaako uni, että olen lähestymässä konservatiivista keski-ikää. Onko taidekriitikolla Parasta ennen -päiväys? Voinko joskus olla liian vanha arvioimaan minua nuorempien sukupolvien taidetta, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten ymmärrä niiden sukupolvien ajatusmaailmaakaan?

Tällaistako tämä sitten tulee tästedes olemaan? Että kysyn itseltäni jokaisessa näyttelyssä, onko minulla mitään syytä sanoa mitään taiteesta, jota tekevät muut kuin ikäiseni ja kanssani samalla tavalla maailmasta ajattelevat ihmiset? Ei kai; sanokaa, ettei!

Uni tuli kuitenkin mieleeni kun menin Rajatilaan. Ei siksi, että siellä olisi kamalaa taidetta, vaan siksi, etten ole käynyt Rajatilassa pitkään aikaan. Arvatkaa miksi? Siksi, että olen niin rutiinieni orja, että käyn yleensä keskustassa aamupäivisin, ja Rajatila aukeaa vasta klo 13. Olen monesti päättänyt parantaa tapani ja alkaa valvoa yöt & herätä puolilta päivin, ja lähteä sitten virkeänä gallerioihin.

No, se minusta.

Rajatilassa on Paula Puoskarin maalauksia, jotka ovat syntyneet rockia kuunnellessa. Sähköistä energiaa! Ja kuinka pidänkään suuresta, mustasta, kierteisin pyörteisin vedoin syntyneestä krusifiksista (jolla oheinen kuva ei tee oikeutta).

Puoskarin paperiset jättiläiset jäivät minulle vieraiksi. Ne ovat kauniita, mutten hahmota niiden tarinaa. Kai niillä jokin tarina on?

Muistelen, että joskus minua häiritsi, jos en saanut teoksesta mitään otetta. Nykyään sen sijaan ajattelen, että kas, kylläpä me ihmiset olemme erilaisia, tämäkään viesti ei tule minulle asti perille mitenkään, vaikka se on selvästi lähetetty.

Alakerran kauhukellarissa on tällä kertaa Jouna Karsin tulkinta Ghostbusters-elokuvan vaahtokarkkimiehestä. Peilikaupungissa karkkiukon hahmo heijastuu kaikkialta. Itse olento oksentaa mustaa massaa kiukkuisen näköisenä.

Tämänhän voisi nyt tulkita vaikkapa siten, että yhteiskunnan ja kulttuurin kaikenvoittavat virtaukset muuttavan kulttuurin kuvia ja sisältöjä toisiksi, emmekä me välttämättä huomaa sitä. Hippivaatteita aletaan myydä H&M:ssa, ja sen sellaista – sellaisessa maailmassahan me elämme. Kaikki on lähdekritiikkiä, ruokakaupassa käyminenkin. Mitä tämä koodi tarkoittaa? Onko juuri tämä tonnikala kuolemassa sukupuuttoon?

Toimiiko tämä sympaattinen olento niin, kuin se luotiin toimimaan? Tämä taide ja kulttuuri, miten on?

 

Mosaiikkeja ja puluja (Näyttely: Kokkonen & Holopainen)

Taina Kokkonen & Juha Holopainen: Grafiikkaa. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 7.3.2012 saakka.

–

Valo osuu Taina Kokkosen teoksiin uskomattoman kauniisti. Hetken kuvittelen todella olevani luostarissa tai kirkossa, jonka lattiamosaiikit näyttävät ihan samalta kuin eräässä roomalaisessa kirkossa, jossa kävin viime keväänä.

Ikkunat, ristit ja muut yksityiskohdat yhdistyvät Kokkosen grafiikassa kuviin pihoista ja lattioista. Kokemus on tuttu: kun yrittää havaita ja tallentaa mieleensä ihan kaiken, täytyy katsella lähelle ja kauas, vuorotellen, taistella heti alkavaa unohdusta vastaan.

Juha Holopaisen grafiikka on pelkistetympää. Pidän ruusuista, jotka näyttävät rypistetyltä paperilta. Nämä ruusut taiteilija on jäädyttänyt ja hehkuttanut eri väreissä. Roomalainen tunnelma tulee Holopaisenkin teoksista, erityisesti mustan kadun omakseen ottavat pulut ovat osa tätä urbaania kokemusta.

Kierroksen lopussa on muutama kasvokuva. Holopainen näyttää ihmiset sankareina, kuin tähdistä tehtyinä julisteina. Jotakin vierasta näiden ikuisten ilmeiden taakse kuitenkin kätkeytyy. Punainen maisema kiertyy kaulalle ja varjot venyvät ihmismäiseen muotoon.

 

 

Unessa, matkalla (Näyttely: Uusikylä & Kärkkäinen)

Marjatta Uusikylä & Aarre Kärkkäinen: Mielen Tiloja. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 26.2.2012 saakka.

–

Marjatta Uusikylä vie maalauksillaan matkalle Keski-Eurooppaan. Amsterdamin tunnistaa siltaan ketjulla kiinnitetystä polkupyörästä. Tunnelma on yhtä ohut ja uneksiva niin Venetsiassa kuin suomalaisessa, pimeään vajoavassa puutalossa. Pilvipoudassa heinäpaalit muuttuvat yllättäen ilmassa leijuviksi, pulleiksi pilviksi.

Uusikylän maalauksia katselee mielellään. Erityisesti pidän linnuista. Juuri askelta ottava pulu Huokauksen paikassa saa minut hymyilemään.

Toisaalta mielellään katseleminen ei aina jää mieleen pitkäksi aikaa. Näyttely on kuin viikonloppumatka eurooppalaiseen suurkaupunkiin: tunnelma, joka päättyy liian pian, ja josta ei enää kotona saa kiinni.

Aarre Kärkkäisen maalausten matkat sijoittuvat enemmän suomalaiseen maaseutuympäristöön. Kuvissa on hauskaa outoutta. Muistossa vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutunut tyttö tasapainottelee aidanpylväällä, kun violettipukuinen, kumara nainen kävelee suuren talon pihan poikki. Apupapin unessa mies messuaa liperit kaupassa rantakallioilla, etualan nuoren naisen kasvot peittyvät sumuun.

Kärkkäinen käyttää värejä niin että maalauksiin tekee mieli sukeltaa. Siveltimenvetojen muodostama verkko ottaisi varmasti mukavasti vastaan, jos maisemaan pääsisi hyppäämään. Väreissä on jotakin villiä; Kirje-maalauksen ruskean rikkoo puna-sini-keltainen taivas, ja hämärässä istujan sylissä valkoiset viivat voivat olla yhtä hyvin paperi tai lintu.

–

(Pahoittelen taas kerran kuvien heijastuksia. Oli liian aurinkoinen päivä.)

Kuraa vai sydämiä? (Näyttely: Vaahtera & Peltola)

Tiina Vaahtera ja Mia Peltola Galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 22.2.2012 saakka.

–

Tiina Vaahteraa ja Mia Peltolaa yhdistää vimma löytää ympäristöstämme merkkejä. Aika sympaattisia merkkejä he löytävätkin – näyttely on kuin valmiiksi pisteytetty ompelukuva, jonka pallosta toiseen katsoja saa ommella lankaa. (Tämä ei ole ihan hatusta heitetty metafora. Vaahteran teos Case Closed koostuu ompelukuvista, jotka taiteilija on aloittanut 1980-luvulla ja saattanut tänä vuonna loppuun.)

Päätös nähdä ympäristössä hyviä enteitä on ohjannut Mia Peltolan kuvaamaan sattumanvaraisia sydämiä kaikkialla. Niitä löytyy niin kuralätäköstä kuin kahvista tai katkenneesta puunoksasta. Yhdenlaisia elämänohjeita antavat myös teepussit, joiden positiivsta viestiä voi harjoitella arkielämässään.

Pidän tästä pakonomaisesta hyvyydestä, koska siihen ei ole sekoitettu mitään ylisöpöä tai lässytystä. Ei mitään positiivisen ajattelun opaskirjaa, joka syyllistäisi rännässä rämpiviä suomalaisia aurinkoisen asenteen puutteesta. Ei! Peltola nyt vain sattuu valitsemaan mieluummin nämä ilmiöt kuin jotkin toiset. Ja katsomalla niitä itse hän pakottaa meidätkin katsomaan niitä. Voisiko ollakin niin, että maailman näkee sellaisena kuin sen haluaa nähdä? Kuraa vai sydämiä, kumman valitsisin tänään?

Tiina Vaahteran Unelmia & haaveita on herkän kaunis kokoelma pegasoksia, joiden siivet ovat kuivattuja kasvien lehtiä. Hevoset ovat lelun näköisiä, mutta taaskaan ei sorruta ylisöpöyteen – eivät nämä mitään My Little Ponyjä ole. Anteeksi itseni toistaminen, mutta nämä ovat herkkiä ja kauniita omassa muovisessa kankeudessaankin.

Vaahtera on koonnut myös muistipelin erilaisista vanhoista esineistä, kouluvihoista ja ilmeisesti saamistaan postikorteista. Koottuna lapsuutena tämä kuva toimii paremmin kuin kirjan valmiit ompelukuvat. Muistipeli on joka pelaamiskerralla erilainen, ja se on muistojenkin olennainen piirre.

 

Kaunista tällaisenaan (Näyttely: Kaipia)

Jouni Kaipia: TILOJA JA TILANTEITA – arkkitehtuurivalokuvia joissa on ihmisiä (ja muutama eläin)… Alvar Aalto -museo, Galleria (Alvar Aallon katu 7, Jyväskylä) 26.2.2012 saakka.

–

Meillä on tapana kuvitella kaupungit ja arkkitehtuuri ilman ihmisiä. Kirjojen kuvissa on jylhiä rakennuksia, joiden hienoja yksityiskohtia ihmiset eivät pääse pilaamaan. Rakennukset sitä paitsi kuvataan yleensä korkeilta pakoilta, joista niitä ei yleensä pääse katselemaan.

Vastaiskuna tähän Jouni Kaipia on kuvannut rakennuksia ihmisineen ja eläimineen. Arkkitehtuurin käsitekin kuvissa vähän venyy; katokseksi riittää sopivaan suuntaan kasvanut puunoksa. Kodit ja kadut ovat uskomattoman kauniita ja värikkäitä, ja paikoin asukkaat tuntuvat sulautuvan koteihinsa ihon arpia myöten.

Tallentaessaan koteja ja muita tärkeitä rakennuksia Kaipia on onnistunut tallentamaan arkea. Niitä hienoja, ohimeneviä hetkiä, kun lapsi on juuri astumassa korkean kynnyksen yli tai kana sattuu seisomaan kauniissa porttikäytävän valossa. Kuvat ovat joko mustavalkoisia tai uskomattoman kauniin värisiä. Voiko oranssissa talossa asua onnettomia ihmisiä? Voiko turkoosiin oveen nojaava lapsi koskaan masentua?

Kuinka tylsän asenteellista onkaan kysyä tätä! Ja kuitenkin valokuvien valo on kuin ihmisen vakuuttava ääni. Se toistelee: tämä on kaunista, elämä, tällaisenaan.

Kuvat on ripustettu kiinnostavasti, ihan kuin ne olisivat auki taiteltuja laatikoita tai huoneita itsekin. Huomaan kaipaavani ääniä. Tähän näyttelyyn sopisi musiikki, joka kujettaisi valon antamia lupauksia eteenpäin.

Kadonnut, eksynyt, piilossa (Näyttely: Moisseinen)

Hanneriina Moisseinen: Saari Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 15.2.2012 saakka.

–

Luin sattumoisin vähän aikaa sitten Hanneriina Moisseisen sarjakuvateoksen häpeästä (Setit ja partituurit). Käsityön tekniikoilla toteutettu sarjakuva oli kiinnostava tuttavuus, mutta vielä albumiakin paremmin tekstiilisarjakuvan ulottuvuudet tulevat esiin Moisseisen Saari-näyttelystä (joka sekin ilmeisesti ilmestyy kirjana).

Saaren ajatukset pyörivät katoamisen ja eksymisen teemoissa. Välillä jotakin löytyy – lapsenmuotoisia turpeenkappaleita – mutta se, mitä etsitään, pysyy piilossa. Saarella sataa ja aallot hakkaavat rantoja. Perille pääseminen on mahdotonta.

Riviin ripustetuissa karjalaisissa käspaikkaliinoissa etenevä tarina on kuin mikä tahansa sarjakuva. Ja toisaalta ei ole. Käspaikkaliinoilla on perinteisesti kutsuttu vainaja haudasta surutaloon viimeiselle aterialleen. Perinteen paino on teoksissa läsnä, vaikkei muodon historiaa tuntisikaan. Kauniit, pitsireunaiset liinat riippuvat rivissä naruilla, seiniin heijastuu pitsivarjoja kaikissa mustan sävyissä.

Käsin tekemisen yhdistäminen suuriin elämän kriiseihin (isä katoaa saarelle, eikä häntä enää koskaan löydetä) on kirjaimellisesti asioiden käsittelemistä. Tulee mieleen ryhmä naisia ompelemassa tai kutomassa, puhumassa ulos sellaista, mitä ei missään muussa seurassa voi puhua. Tai nainen yksin kirjomassa kuvioita kankaaseen, selvittämässä ajatuksiaan kuin solmuun kiertyvää lankaa.

Monotonisten pelien pelaamisessa on jokin samanlainen meditoiva piirre. Pelasin joskus Tetristä tuntikausia joka päivä ja ajattelin samalla itseni läpi monenlaisista solmuista. Tärkeää on tehdä jotakin, eikä yrittää istua alas ja ajatella ihan kaikin voimin. (Naiset tekevät tätä luonnostaan. Pyykit tulee pestyksi ja astiat tiskatuksi, kun jotain suurta ja tärkeää on kesken. Ajatteleminen vaatii ruumiin harhauttamista työllä. (Miehetkin saattavat tehdä tätä, en tiedä.))

Kaunokirjoituksella kirjotut sarjakuvan palaset vievät ajatukset koulun käsityötunteihin. Näinkin vaikeita ja pahoja asioita voi tuoda pintaan langalla ja neulalla. Miten ihanaa onkaan kuulua perinteeseen, jossa ompeleminen, kutominen ja itse tekeminen ovat (kai edelleen) itsestään selviä taitoja. Niissä piilee jotakin hyvin tärkeää. Jotakin sellaista, mitä ei kannattaisi menettää kammoamalla ”naisten töitä” ja hakemalla vapautta ostamalla villasukat valmiina.

(Anteeksi sentimentaalisuuteni, mutta ranteeni kirjoitusrasitusvamma on estänyt käsitöiden tekemiseni jo vuosia. Minulla on ikävä sitä virkistävää tunnetta, että kädet tekevät omaa työtään ja mieli saa vaeltaa vapaasti jossain ihan muualla.)

Moisseinen osaa yhdistää etenevän, seurattavan tarinan ja alitajuiset juonteet, joista ei saa kiinni. Karhunpää seinällä, kalannahkainen käsi ja turpeesta löydetyt, kullatut päät ja lapset tuovat tarinaan juuri sen verran aukkoja, että kuka tahansa voi löytää niistä itsensä. Kadonneen isän tarina muuttuu kenen tahansa kaipuuksi mitä tahansa kohti.

Käsityön ripustaminen katsottavaksi antaa sille kummallisen pyhyyden. Ikään kuin teokset olisivat todella vanhoja, löydettyjä aarteita. Käsin tehtyä tekee mieli kosketella. Pelkäksi käsityön katsojaksi pakottaminen lisää eksymisen ja saavuttamattomuuden tunnetta.

Ihminen on taiteen materiaalia (Näyttely: Korpela & Nagy)

Teemu Korpela: Messy weekend ja Daniel Nagy Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 7.2.2012 saakka.

–

Näen ne heti edessäni: Francis Baconin lihallisuuteensa hajoavat ruumiit, taiteen historian vääntelehtivien alastomien naisten kavalkadin, Delacroix’n Sardanapaloksen kuoleman naiset, joiden rintaan työnnetään aseenteriä. Taide on aina käyttänyt materiaalinaan ihmisruumiita ja heittänyt ne sitten pois.

Teemu Korpelan maalaukset voisivat olla kuvia niistä varastoista, joihin taiteen loppuunsyömät ruumiit pinotaan. Ristillä riippuvasta vapahtajasta on jäljellä vain viipale keskivartaloa ja Siskonpeti on kuin kuva Delacroix’n maalaaman väkivallan jäljistä; dramaattisesti kiertyvät vartalot ovat muuttuneet kuolleeksi lihaksi. Kaikkialla on verta.

Omituisinta on, ettei maalauksia katsellessa tule paha olo. Ei tule tunne, että tirkistelee onnettomuuspaikalla nähdäkseen vilahduksen luonnottomaan asentoon vääntynyttä raajaa.

Kuvissa ei mikään ole oikeastaan kuollut. Jotain on jopa syntymässä: veren peittämästä lattiasta nousee ihmishahmo kuin kilpauimarin pää. Maalausten päähenkilöt pyrkivät ihmisyyteen sen sijaan, että olisivat tulleet tapetuiksi ihmisyydestä lopullisesti ulos. Plan for a human being -sarjan vartaloiden palaset ovat kuin petrimaljalle asetettuja bakteerikasvustoja. Niistä on kasvamassa jotakin, mitä emme ihan vielä näe.

Kuvat ovat rajuudessaan niin visuaalisten kokemustemme ulkopuolella, ettei niihin liity sellaista kauhua kuin vaikkapa sotakuviin (joita näemme tv-uutisissa ja sanomalehdissä). Korpela antaa meille tilaisuuden katsella ihmistä materiana, ilman syyllisyyttä siitä, ettei näitä ruumisparkoja kohtaan tunnu syntyvän empatiaa.

Punaisen näyttelyn vastapainona on studiossa Daniel Nagyn paljolti mustavalkoisia teoksia. Nagy tutkii ihmisiä työssä. Hän asettaa eri ammattien edustajat nukeiksi näyttämölle, jonka takaa näkyy aavistuksia jostakin paljon suuremmasta maailmasta. Piirrokset ovat kulmikkaita ja niiden varjoihin kätkeytyy kasvoja. Liikkumattomassa kuvassa työnteko muuttuu asetelmaksi, rituaaliksi, jota toistetaan teatterin lavalla.