Alan lukea Kristiina Wallinin runokokoelmaa Kaikki metrit ja puut kirjaston kahvilassa. Olen alkusivuilla, kun juopunut mies tulee juttelemaan kanssani:
– Mitä sää luet?
– Runoja, vastaan. Näytän kirjaa. Mies jatkaa:
– Mua rehellisesti sanottuna vituttaa, etten oo noin älykäs.
Joku häätää miehen pois pöydästäni, joten runokeskustelu päättyy tähän.
En ajattele, että runoja lukeakseen pitäisi olla erityisen älykäs. Mutta runoilla on aina vain sellainen maine: että niitä on vaikea lukea. Että vain jotkut muut, jokin kummallinen toisten joukko, lukee runoja. (Kun opiskelin taidehistoriaa, luin tenttikirjojen vastapainoksi pelkästään runoja viiden vuoden ajan. Sen jälkeen vaati erityistä ponnistusta tarttua romaaniin. Kaksisataa sivua, ajattelin, kuka hullu näin pitkän tekstin jaksaa lukea?)
Olen tähän asti ajatellut, että Wallin kirjoittaa tytöistä ja naisista (karkea yleistys, mutta runoja voi lähestyä vain kaartelemalla tai karkeilla yleistyksillä). Nyt hän kirjoittaa tanssijasta, joka on mies. Miehen liikkeestä.
On vaikea lukea sana tanssija miehenä. Aina kun Wallin tuo tanssijansa näyttämölle, näen silmissäni naisen. Sitten runon mittaan minulle muistutetaan, että tanssija on mies, ja joudun kääntämään kaikki mielikuvani toisiksi.
Tanssin itse 5-vuotiaasta noin 21-vuotiaaksi, joten kuulun siihen keskuudessamme kulkevaan ihmisjoukkoon, jolla on klassisen baletin liikekieli selkäytimessä, vaikkakin melko lailla piilossa vuosien alla. Kerron tämän siksi, että tartuin Wallinin kokoelmaan juuri tästä syystä: etsin tanssin kieltä hänen kauttaan.
Jouduin vähän pettymään, koska en tunnista hänen tanssikuvauksistaan sitä, miten itse koen tanssimisen. Mutta olisihan se oikeastaan aika pelottavan yliluonnollista, että joku muu kokisi tällaisen minuun ytimiä myöten kasvaneen asian samalla tavalla kuin minä. Pettymykseni johtui vain etukäteen runokokoelmalle lataamistani epärealistisista odotuksista.
Pääsin nopeasti pettymyksen yli. Wallinin kieli on ihanaa, ja tuntuu, että tässä neljännessä kokoelmassaan hän on päästänyt kielensä kokonaan irti. Tähän asti hän on runoissaan etsinyt kokonaisuutta, eheyttä. Nyt hän ripottelee sanoja ja kirjaimia sinne tänne, näyttää äkkiä keskellä tarinaa kuvan ”(välke: pisaroida)” ja jatkaa matkaa. Pidän tällaisten runojen lukemisesta, koska olen itse kauhean pedantti ja jumiudun kielioppiin. Tällainen kielen soiminen on aina todella helpottavaa ja vapauttavaa.
Hämmästyttävää kyllä, Wallinin runoissa on tanssimisen lisäksi paljon vettä (jopa hukkumista). Tämän minä tunnistan: kun yritän kirjoittaa tanssimisesta, alan kirjoittaa vedestä.
Kokoelma on vähän raskaslukuinen ihan vain taitollisista syistä: kirja on samanmuotoinen kuin Wallinin edellisetkin, mutta runojen rivien pituus on kasvanut, ja teksti täyttää sivut laidasta laitaan. Kun avaa uuden aukeaman, ensimmäinen ajatus on oi kuinka raskaan näköistä, mutta tietenkin, Wallinista kun on kyse, kieli on kevyttä ja tempaa mukaansa.
Paikoin erikokoiset fontit jäävät vaivaamaan. Tahtoisin kuulla runoilijan lukevan näitä runojaan ääneen, koska tahdon tietää, miten hän on ajatellut painottaa näitä pikkuruisia sanoja verrattuna normaalikokoisiin. Kokojen muuttaminen, kursiivit ja sanojen p a l o i t t e l u samassa runossa tekee tekstistä levottoman näköisen. Mutta ehkä hän hakeekin juuri sitä: että runo näyttää välkehtivältä järvenpinnalta.
No niin, olen päässyt näin pitkälle siteeraamatta Wallinia kahta sanaa enempää! Jospa vähitellen pääsisin konkretiaan.
Wallinin runoilijaminä on keräilijä ja ajan tallettaja. Hän kertoo sen avoimesti:
”säilytän komerossa kauan sitten kerättyjä mehiläispesiä, puunhitaita
askeleita, keveydenkaltaista suorissa riveissä hyllymetreittäin
merijäniksiä, pieniä kiviä ja limonadipullojen etikettejä”
Tanssiminen ja liike sitovat koko kokoelman kuitenkin nyt-hetkeen. Liike tapahtuu aina tässä, sitä ei voi säilöä purkkeihin ja varaston hyllyille. Tallentaja joutuu kohtaamaan jotakin, mitä ei voi tallentaa, ja hän päättää nähdä tanssijankin esineenä:
”Hänen ruumiinsa on soittorasia. Auringon haalistamat hevoset ja karhut kiertävät
ympyrää, musiikki helähtää koneistosta.”
Wallinin runoissa on aina läsnä jokin kaipaus. Ajattelen koreografi Pina Bauschista tehtyä dokumenttia, jossa eräs tanssijoista sanoo, että Bausch oli aina kiinnostunut siitä, mitä tanssijat kaipaavat. Mistä kaikki tämä kaipaus tulee?
Wallin tavoittaa tunteen siitä, että elämä on valintoja, kadottamista ja polkuja, joiden päätepistettä emme koskaan etukäteen tiedä.
”Jälkeenpäin iholle sataa terälehtiä, jälkeenpäin saattaa sataa terälehtiä.”
Wallinin runoissa minua hämmästyttää aina se, että ne ovat kiistatta valmiita. Vaikka jonkin yksittäisen sanan epämääräinen tipauttaminen jonnekin sivun laitaan voisi vaikuttaa teennäiseltä, Wallinilla se onnistuu aina. Runoissa kaikki on juuri niin kuin sen pitää.
(Wallin kävi kerran puhumassa Viita-akatemiassa, jota kävin, ja kysyin häneltä, mistä tietää, että kokonaisuus on valmis ja miten sen sitten voi jättää taakseen ja siirtyä johonkin uuteen. Kirjoitin hänen vastauksensa jonnekin, mutta sillä ei ole merkitystä. Runo vaatii samaa taitoa kuin maalaus: pitää tietää, milloin työskentely on lopetettava. Johonkin pisteeseen asti hiominen parantaa teosta, mutta siitä eteenpäin pienikin muutos huonontaa sitä. Tuon pisteen löytäminen on taiteilijan ammattitaitoa.)
Nokkonen 