Archive for joulukuu 2012

Runokirja – Kristiina Wallin: Kaikki metrit ja puut (Tammi, 2012)

WallinAlan lukea Kristiina Wallinin runokokoelmaa Kaikki metrit ja puut kirjaston kahvilassa. Olen alkusivuilla, kun juopunut mies tulee juttelemaan kanssani:

– Mitä sää luet?

– Runoja, vastaan. Näytän kirjaa. Mies jatkaa:

– Mua rehellisesti sanottuna vituttaa, etten oo noin älykäs.

Joku häätää miehen pois pöydästäni, joten runokeskustelu päättyy tähän.

En ajattele, että runoja lukeakseen pitäisi olla erityisen älykäs. Mutta runoilla on aina vain sellainen maine: että niitä on vaikea lukea. Että vain jotkut muut, jokin kummallinen toisten joukko, lukee runoja. (Kun opiskelin taidehistoriaa, luin tenttikirjojen vastapainoksi pelkästään runoja viiden vuoden ajan. Sen jälkeen vaati erityistä ponnistusta tarttua romaaniin. Kaksisataa sivua, ajattelin, kuka hullu näin pitkän tekstin jaksaa lukea?)

Olen tähän asti ajatellut, että Wallin kirjoittaa tytöistä ja naisista (karkea yleistys, mutta runoja voi lähestyä vain kaartelemalla tai karkeilla yleistyksillä). Nyt hän kirjoittaa tanssijasta, joka on mies. Miehen liikkeestä.

On vaikea lukea sana tanssija miehenä. Aina kun Wallin tuo tanssijansa näyttämölle, näen silmissäni naisen. Sitten runon mittaan minulle muistutetaan, että tanssija on mies, ja joudun kääntämään kaikki mielikuvani toisiksi.

Tanssin itse 5-vuotiaasta noin 21-vuotiaaksi, joten kuulun siihen keskuudessamme kulkevaan ihmisjoukkoon, jolla on klassisen baletin liikekieli selkäytimessä, vaikkakin melko lailla piilossa vuosien alla. Kerron tämän siksi, että tartuin Wallinin kokoelmaan juuri tästä syystä: etsin tanssin kieltä hänen kauttaan.

Jouduin vähän pettymään, koska en tunnista hänen tanssikuvauksistaan sitä, miten itse koen tanssimisen. Mutta olisihan se oikeastaan aika pelottavan yliluonnollista, että joku muu kokisi tällaisen minuun ytimiä myöten kasvaneen asian samalla tavalla kuin minä. Pettymykseni johtui vain etukäteen runokokoelmalle lataamistani epärealistisista odotuksista.

Pääsin nopeasti pettymyksen yli. Wallinin kieli on ihanaa, ja tuntuu, että tässä neljännessä kokoelmassaan hän on päästänyt kielensä kokonaan irti. Tähän asti hän on runoissaan etsinyt kokonaisuutta, eheyttä. Nyt hän ripottelee sanoja ja kirjaimia sinne tänne, näyttää äkkiä keskellä tarinaa kuvan ”(välke: pisaroida)” ja jatkaa matkaa. Pidän tällaisten runojen lukemisesta, koska olen itse kauhean pedantti ja jumiudun kielioppiin. Tällainen kielen soiminen on aina todella helpottavaa ja vapauttavaa.

Hämmästyttävää kyllä, Wallinin runoissa on tanssimisen lisäksi paljon vettä (jopa hukkumista). Tämän minä tunnistan: kun yritän kirjoittaa tanssimisesta, alan kirjoittaa vedestä.

Kokoelma on vähän raskaslukuinen ihan vain taitollisista syistä: kirja on samanmuotoinen kuin Wallinin edellisetkin, mutta runojen rivien pituus on kasvanut, ja teksti täyttää sivut laidasta laitaan. Kun avaa uuden aukeaman, ensimmäinen ajatus on oi kuinka raskaan näköistä, mutta tietenkin, Wallinista kun on kyse, kieli on kevyttä ja tempaa mukaansa.

Paikoin erikokoiset fontit jäävät vaivaamaan. Tahtoisin kuulla runoilijan lukevan näitä runojaan ääneen, koska tahdon tietää, miten hän on ajatellut painottaa näitä pikkuruisia sanoja verrattuna normaalikokoisiin. Kokojen muuttaminen, kursiivit ja sanojen p a l o i t t e l u samassa runossa tekee tekstistä levottoman näköisen. Mutta ehkä hän hakeekin juuri sitä: että runo näyttää välkehtivältä järvenpinnalta.

No niin, olen päässyt näin pitkälle siteeraamatta Wallinia kahta sanaa enempää! Jospa vähitellen pääsisin konkretiaan.

Wallinin runoilijaminä on keräilijä ja ajan tallettaja. Hän kertoo sen avoimesti:

”säilytän komerossa kauan sitten kerättyjä mehiläispesiä, puunhitaita
askeleita, keveydenkaltaista suorissa riveissä hyllymetreittäin
merijäniksiä, pieniä kiviä ja limonadipullojen etikettejä”

Tanssiminen ja liike sitovat koko kokoelman kuitenkin nyt-hetkeen. Liike tapahtuu aina tässä, sitä ei voi säilöä purkkeihin ja varaston hyllyille. Tallentaja joutuu kohtaamaan jotakin, mitä ei voi tallentaa, ja hän päättää nähdä tanssijankin esineenä:

”Hänen ruumiinsa on soittorasia. Auringon haalistamat hevoset ja karhut kiertävät
ympyrää, musiikki helähtää koneistosta.”

Wallinin runoissa on aina läsnä jokin kaipaus. Ajattelen koreografi Pina Bauschista tehtyä dokumenttia, jossa eräs tanssijoista sanoo, että Bausch oli aina kiinnostunut siitä, mitä tanssijat kaipaavat. Mistä kaikki tämä kaipaus tulee?

Wallin tavoittaa tunteen siitä, että elämä on valintoja, kadottamista ja polkuja, joiden päätepistettä emme koskaan etukäteen tiedä.

”Jälkeenpäin iholle sataa terälehtiä, jälkeenpäin saattaa sataa terälehtiä.”

Wallinin runoissa minua hämmästyttää aina se, että ne ovat kiistatta valmiita. Vaikka jonkin yksittäisen sanan epämääräinen tipauttaminen jonnekin sivun laitaan voisi vaikuttaa teennäiseltä, Wallinilla se onnistuu aina. Runoissa kaikki on juuri niin kuin sen pitää.

(Wallin kävi kerran puhumassa Viita-akatemiassa, jota kävin, ja kysyin häneltä, mistä tietää, että kokonaisuus on valmis ja miten sen sitten voi jättää taakseen ja siirtyä johonkin uuteen. Kirjoitin hänen vastauksensa jonnekin, mutta sillä ei ole merkitystä. Runo vaatii samaa taitoa kuin maalaus: pitää tietää, milloin työskentely on lopetettava. Johonkin pisteeseen asti hiominen parantaa teosta, mutta siitä eteenpäin pienikin muutos huonontaa sitä. Tuon pisteen löytäminen on taiteilijan ammattitaitoa.)

Mainokset

Ratsaille! (Näyttelyt: Uusitalo, Viitala, Oksanen)

Tila 1: Riitta Uusitalo, maalauksia; Tila 2: Kirsi Viitala, maalauksia & teoksia kierrätysmateriaaleista; Tila 3: Eija Oksanen, maalauksia ja veistoksia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 30.12.2012 saakka.

Riitta Uusitalo

Riitta Uusitalo

Riitta Uusitalo on maalannut hevosten siluetteja. Ja kyllähän nämä kuvat toimivat: hevosesta tulee myyttinen varjo, joka seuraa ihmistä uskollisesti halki historian. Ja toisaalta tämä siluettimuoto antaa hevoselle arvon myös arkisena eläimenä: tällainen hevonen on, ja kaikki tämän päälle liittämämme merkitykset ovat omia valintojamme.

Uusitalon sudet ovat tyylitellympiä, toistuvia ornamentteja kuvien taustoilla. Näillä susilla ei näytä olevan mitään valtaa hevosiin. Jonkinlaista elämän tasa-arvoa maalauksissa on.

Kirsi Viitala

Kirsi Viitala

Taiteilija on tehnyt myös keppihevosia, joiden maalatuissa päissä raidat verkottuvat. Kuin keppihevosella ratsastavan laspen reitit halki pihanurmikon!

Kirsi Viitalallakin on esillä hevosia, joskin huomattavasti pienempiä: hän on rakentanut mustan leluhevoslauman kirmailemaan mustalle kankaalle. Susiakin on! Lehdestä leikattu tyttö ratsastaa maalatun suden selässä.

Viitalan lehtileikkeet ovat lempeän anarkistisia. Niissä on mukavaa huumoria, ne eivät räisky silmille. Esinekoosteissa on samaa yhden ja toisen yhteenliittymää (enemmän lämpenen kuitenkin kollaasimaalauksille).

Kirsi Viitala

Kirsi Viitala

Eija Oksanen on täyttänyt gallerian kolmannen tilan maalauksillaan. Oksasen paksu maalausjälki on herkullista katsella, ja nautin hänen maisemistaan. Ihmishahmot ovat jotenkin häiritsevän naiivisti toteutettuja. Silmä kyllä näkee rosoisessakin maisemassa maiseman, mutta ihmisen kuva antaa vähemmän anteeksi. Nämä ihmiset ja maisemat eivät vain näytä saman maailman olennoilta.

Oksaselta on esillä myös pieniä veistoksia, ihmisiä, joiden asennoissa on kaunista kömpelyyttä (miten tämän taas sanoisi niin ettei tämä kuulosta negatiiviselta: ihmismäistä aitoutta).

Eija Oksanen

Eija Oksanen

Päivän ärsyke (Näyttely: Musturi & Latva-Nikkola)

Tommi Musturi ja Jarno Latva-Nikkola — ROTTA JA STIDI — LASINKANTAJAT. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 18.12.2012 saakka.

Musturi & Latva-Nikkola

Minähän fanitan Tommi Musturia, mutta tietenkin, tällainen esteetikko kun olen, erityisesti hänen kliiniä Toivon kirjat tai Samuelin matkassa -tyyppistä piirrosjälkeään. Musturilla on kuitenkin myös toinen ääni: surrealistinen, kaoottinen, runsaudesta ammentava, ehkä koominenkin punkhenkinen piirrosmeininki. Ja nimenomaan tätä Musturia on luvassa, jos menette (ja kyllähän te menette!) katsomaan Musturin ja Jarno Latva-Nikkolan yhteisnäyttelyä Galleria Rajatilassa.

Yhteisnäyttely onkin tavallista enemmän yhteis-, koska kaikki teokset ovat näiden kahden taiteilijan yhteistyötä. Tekijää ei voi erotella toisesta.

”Todellisuus pur­kau­tuu irvai­le­vana kri­tiik­kinä, arjen sur­rea­lis­mina, apo­ka­lyp­ti­sina näkyinä, usein absur­din huu­mo­rin kautta sii­vi­löi­tynä.” näyttelytiedote kertoo. Minulle näissä piirroksissa on liikaa, jotta pystyisin erottamaan sieltä mitään mainituista. Irvailevaa kritiikkiä? Antakaas, kun tuijottelen tätä kuvaa ensin vartin ja kerron, löydänkö edes yhden tunnistettavan muodon!Musturi_LatvaNikkola2

Mutta kyllähän kuvat alkavat aueta. Kyse on vain aivojen opettamisesta: tänään tulee tällaisia ärsykkeitä, koittakaahan selvitä. Helpolla pääseminen ei liene antoisa tapa elää, jos nyt näin laajamittaisen filosofisen pohdinnan tähän yhteyteen sallitte.

Yllätyksekseni pidin erityisesti kellariin sijoitetuista absurdeista animaatioista. Yleensä tämäkin laji on minulle erityisen vaikea: animaatio, jossa syy ei johda seuraukseen. Mutta nyt, jotenkin tämä värien runsas purskahdus pimeässä kellarissa on erityisen huvittava. Nauran näille kuville. Pääsen jonkun toisen pään sisään, suoraan unitodellisuuteen, jota ei koskaan voisi sanoin kuvaillla. Musturi_LatvaNikkola3

Valokuvaa hajanaisesti (Näyttely: Nykyajan raunioilla)

Ttta Valla

Titta Valla

Nykyajan Raunioilla: Valokuvakeskus Nykyaika ry 30 vuotta. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 9.12.2012 saakka.

Minulla on jokin ongelma TR1:n kanssa. Siellä on aina sellainen valaistus, etten näe mitään (lamput suunnattu suoraan silmiin, mihin suuntaan ikinä yritänkään liikkua) ja ripustus vain lisää disorientoituneisuuttani. Videoteosten äänet kaikuvat kaikkialta. Ensi kerralla laitan lippalakin päähän, pääsen edes niitä katosta häikiviä valoja pakoon!

No, nyt TR1:ssä on vielä muutaman päivän Valokuvakeskus Nykyajan 30-vuotisnäyttely. Jostain syystä näyttelyn nimi on Nykyajan raunioilla, mistä tulee mieleen, että Nykyaika on tuhoutunut ja sieltä raunioista yritetään jotakin kaivaa esiin. Näyttelyssä on kuitenkin odotetunkaltainen kooste valokuvia erilaisissa muodoissa (oi, miten ihastuinkaan sinne tänne piilotettuihin Titta Vallan kuviin! Erityisesti vesipisaroihin upotetut kuvat tuovat mieleen M. C. Escherin grafiikan illuusiot.) ja videokuvaakin runsaasti (en oikein tiedä, miksi yllätyin videoista; ajattelin kai jotenkin pedanttisesti, että valokuva on aina valokuvaa).

Pirila_Nuutinen

Pirilä & Nuutinen

Mitähän tästä nostaisi esiin? Henni Alftanin pienoismallikuvat arkkitehtuurista jotenkin kiehtovat mieltäni. Niissä on lavasteen tuntua, lavastettua arkipäivää. Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kirjakamera hellyttää ja on muutenkin toteutusta myöten hyvä idea.

Rita Jokirannan kuvakoosteista, joissa pienet, toistuvat kuvat luovat suurta kuvapintaa, tulee mieleen joku saksalaistaiteilija, joka teki samalla tekniikalla kuvia (niissä oli myös autoja, niin kuin Jokirannankin kuvissa, mikä voimistaa viittausta). Kertoisin oitis, kuka taiteilija, mutta olen juuri muuttamassa, ja kaikki kirjani ovat laatikoissa ja disorientoidun kotonani yhtä hienosti kuin TR1:ssä.

Valokuvassa meitä kiehtoo sen kyky vangita hetkellinen mutta myös sen kyky toistaa loputtomiin, kyllästymiseen asti, tuota vangitsemaansa hetkeä. Jokiranta toistaa. Ja toistaa. Ja toistaa. Lopputulos on kuin koru.

Jan Ijäs on liittänyt yhteen kuvia kodeista ja erilaisia nettikeskusteluja seksistä. Pää ja ruumis voivat tosiaan olla ainakin hetkellisesti täysin eri todellisuuksissa, ja tämä todellisuuksien törmäyttäminen saa vähän naureskelemaan inhimillisyydelle (meinasin kirjoittaa inhimilliselle heikkoudelle, mutta en sittenkään tahdo ajatella, että inhimillisyys olisi heikkoutta).

Nuutinen

Nuutinen

Yläkerrassa aivan aavemaisen tunnelman luo Petri Nuutinen teoksessaan Nuutinen katsoo Helaakoskea – seinänkokoisessa valokuvassa silmä näkee vain kiviä, mutta pieni kaukoputki on astettu kuvan eteen siten, että kaukoputkeen ilmestyy miehen pää. Ja sitten vain etsimään sitä valokuvasta (kyllä se siellä on, koko mies).

Näin me tosiaankin näemme: emme sitä, mikä on edessämme vaan sen, minkä ennustamme olevan edessämme. Äh, pelkkää soraa! toteamme, ja näemme pelkkää soraa.

OkkoPoylio

Pöyliö

TR1:ssä kävi siten hassusti, että löysin rakennuksen alueelta katutaideteoksen, jossa lukee ”Take me and give me a new home”. Tuijottelin sitä pitkään, koska mietin, onko se jokin hyvin piilotettu näyttelyesine. Mutta sitä ei ollut kiinnitetty mitenkään ja se tosiaan kaikin puolin vaikutti viattomalta: ota minut mukaan, se aneli. Ja niinpä otin.

(Vähän oli kyllä rikollinen olo. On itse asiassa vieläkin.)

Kotona tutkailin teokseen kirjoitettua blogiosoitetta, ja löysin Okko Pöyliön, joka kerää blogiinsa kuvia vauvoistaan uusissa kodeissaan. Minähän, kuten totesin, olen muuttamassa, joten teos vasta matkaa uuteen kotiinsa.

(En edes tajunnut, että TR1:n näyttelyt olisivat jatkuneet jossakin sellaisessa kuin Vooninki-salissa, joten missasin Pentti Pilven graafista suunnittelua esittelevän näyttelyn kokonaan. Äh.)