Archive for tammikuu 2013

Puu on minun mantrani (Näyttely: Kovalainen & Seppo)

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo: Kultainen metsä / Golden Forest Jyväskylän tademuseo Holvi (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 3.3.2013 saakka.

Sanni Seppo

Sanni Seppo

Jyväskylän taidemuseossa on Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen valokuvanäyttely Kultainen metsä. Nimensä mukaisesti valokuvissa on metsää – välillä ihan suomalaista ja välillä 1200 vuotta vanhoja japanilaisia puita.

Kun pääsen näkemään näitä Japanin Shikokun saaren pyhiä puita, puut riittävät. Käppyräiset, ikivanhat puut ovat kuvissa tarpeeksi, mitään muuta ei tarvittaisi. Puu on minun rakkain mantrani, enkä koskaan kyllästy puiden katselemiseen.

Kuvissa kyllä on muutakin kuin puita. On ihmisiä silmät kiinni (miten etäiseltä/teennäiseltä toisen ihmisen pyhän kokemus näyttäkään!) ja on ihmisiä kädessään puunlehti, johon on kirjoitettu yksi sana, joka kuvaa tämän ihmisen omaa suhdetta luontoon. Joo, kiinnostavaa, mutta minulle riittävät ne puut.

Ylemmissä kerroksissa on sitten suomalaista metsää. Metsälammessa makaava alaston nainen tuo mieleen hukkumiskuoleman (hyi!), mutta onneksi kuvissa ei ole tämän enempää ihmisiä (jalat on yhdessä kuvassa, nuijapäiden ympäröimät jalkaterät).

Mänty, osa

Mänty, osa

Taustalla kuuluu koko ajan videoteoksen ääni, jossa ihmiset kertovat omasta suhteestaan metsään. (Nuori mies naurahtaa nolona sanoessaan ”varmaan joku henkinen merkitys (krhm) kaiken taloudellisen lisäksi”. Niin, tosiaan, toisille metsä on rahaa.

Puheenpulputus hiljaisten metsäkuvien taustalla vähän rasittaa, mutta pelkät metsäkuvat eivät ehkä riittäisi. Tulee vähän sellainen olo, että minä olen nähnyt metsän, ja teidän on hyvin vaikea näyttää siitä minulle jotain uutta. Metsä on minulle kulkemista, tuoksuja, naamaan läiskähtäviä risuja, jalan alla uppoavaa (tai yllättäen tukevaa) maata, ei kuvia. Metsää on vaikea tuoda museoon.

Taiteilijoiden yhteinen Mänty-kuvasarja on kuitenkin erityisen hieno alttaritaulu metsän hengille. Lähikuvat erilaisista männynrungoista tuovat omat metsäkokemukset lähelle: puita puiden perään, mutta jokainen on yksilö.

Lopuksi päästään vähän osoittelevaan osuuteen Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Metsänhoito on jo sanana oksymoron, itsensä kumoava; ihan kuin metsä muka tarvitsisi hoitajaa. Voi juku, mitenköhän metsä koskaan selvisi ennen kuin ihminen alkoi sitä hoitaa!

No, tämä osuus yllättää. Ehdin kerätä itseni jo täyteen pyhää raivoa avohakkuita ja sensellaisia kohtaan, kun huomaan, että ilmakuvissa autojen ajojäljet ja kaadettujen puiden linjat muodostavat ihan samanlaista kiharaa kuviota kuin puiden käkkyräiset oksat. Että tämäkin on kieli, viesti, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi.

Geometria on kaunista.

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo

Liittyyköhän metsänhoitoon samanlaisia illuusioita kuin minulla viherkasvien kasvattamiseen? Että minä jotenkin saan ottaa kunnian kasvien mahtavasta luomisvoimasta, vaikka itsehän ne kasvit kasvavat. Puut. Metsät.

(Museossa ei saa kuvata, joten saatte kökkökuvia näyttelyn esitteestä.)

Mainokset

Valolla maalattu (Näyttely: Leinonen)

Virpi Leinonen: Kaiken – maalauksellisia valokuvia. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 23.1.2013 saakka.

Virpi_LeinonenVielä tänään ehditte käydä Jyväskylässä Galleria Beckerissä, missä on Virpi Leinosen näyttely! (Olisin mieluusti näissä Jyväskylänkin näyttelyissä paremmin ajantasalla, mutta bloggaan niistä silloin kun satun käymään siellä päin. Sori.)

Leinosen näyttelyssä soi klassinen, rauhallinen musiikki, mikä vie jotenkin ajatukseni heti hautajaisiin. Seinillä on kuvia kukista, eräänlaisia heilahduskuvia, joista niistäkin tulee mieleen se, miltä kukat hautajaisissa näyttävät kyynelten läpi.

Eikä mielikuva kuitenkaan ole masentava. Kaikki nämä hehkuvat värit tekevät tästä… iloisen hautajaistunnelman!

En tiedä mikä minua vaivaa. Ehkä se, että bussissa kohti Jyväskylää kuuntelin juuri George Harrisonin Art of Dying -biisiä, ja siksi ajattelin vielä galleriaan astuessanikin kuolemista.

Epätarkoista valokuvista löytyy ihmishahmoja, ja niistä tulee mieleen verho tai veden virtaaminen. Tässä tapahtuu vähän päinvastoin kuin Antti Röngän näyttelyssä, jossa pidin teoskokonaisuudesta enemmän kuin yhdestäkään yksittäisestä teoksesta. Nyt pidän yksittäisistä kuvista, mutten oikein jaksa koko näyttelyä. Leinosen rytmi ja värimaailma pysyy samana teoksesta toiseen.

Näitä kuvia on helppo kuvitella julkisiin tiloihin. Päällimmäiseksi jää ajatus, että minulla ei ole mitään näitä kuvia vastaan.

Kirja: Sophie Calle – Blind (2011)

Kuva_otettu_17.01.2013_klo_13.41Sophie Calle: Blind (2011) Actes Sud.

Sophie Calle on ranskalainen taiteilija/kirjoittaja, josta voi lukea lisää vaikkapa Wikipediasta. En tiennyt hänestä mitään, kun näin Blind-kirjan Akateemisessa kirjakaupassa. Kirjan näkemisestä seurasi monen tunnin tuskanhiki, kun mietin, miten järkevää on ostaa 90 € maksava kirja.

Järkevää? Ei kirjojen ostaminen yleensäkään ole järkevää. Kirjoja ostetaan, koska ollaan uteliaita, innostutaan, halutaan katsella kuvia (taidekirjojen ostamiseen sopiva perustelu), joku on kehunut kirjaa jne. Koskaan, koskaan ei ole järkevää ostaa kirjaa!

(Okei, vielä on liian tuoreessa muistissa jouluinen muutto ja 400 kirjaani, joista en pysty luopumaan (nyt voitte haukkoa henkeänne vaihtoehtoisesti siksi, että minulla on niin paljon kirjoja tai siksi, että minulla on niin vähän kirjoja)).

No mutta. Olen lukenut Callen teosta nyt viitisen kuukautta, ja olen puolivälissä. Tekstiä kirjassa on kuitenkin varsin vähän. Olisin voinut lukea sen päivässä. Selitys verkkaiseen tahtiini tulee kohta, sitä ennen kerron että:

– Kirjaan on koottu kolme Callen taideprojektia.

– Vuoden 1986 The Blind -teoksessa Calle tapasi syntymäsokeita ja kysyi heiltä, mikä on heidän mielestään kaunista. Kirjassa on kuva jokaisesta haastatellusta, lyhyt teksti ja kuvat niistä asioista, joita haastattelut pitävät kauniina. Vuoden 1991 Blind Color -projektissa taiteilija kysyi näkövammaisilta, mitä he näkevät ja vertasi heidän kokemuksiaan taiteilijoiden kirjoituksiin monokromaattisuudesta. Vuonna 2010 Calle tapasi ihmisiä, jotka ovat menettäneet näkönsä äkillisesti ja pyysi heitä kertomaan, mikä oli viimeinen asia, jonka he näkivät (The Last Image).

– Kirjan kaikki tekstit on painettu sekä kirjaimin että pistekirjoituksella.

Sokeuteen ja näkövammaisuuteen liittyvä taide kiinnostaa minua tietysti kuvailutulkkina erityisesti. Tai ei, sanotaan niin, että koska näkövammaisuus kiinnostaa minua, olen opiskellut kuvailutulkiksi. Tämä kirja kiinnostaisi minua, vaikken olisi kuvailutulkki.

Kirja on myös kaunis ja ihanan pelkistetty. Mitään ei selitetä, asiat on ikään kuin vain kirjattu muistiin.

Alusta asti tuntui, että tämä kirja pitäisi vastaanottaa rauhassa. Niinpä opettelin lukemaan pistekirjoitusta (alatte ymmärtää, miksi olen vasta puolivälissä kirjaa) ja aloin lukea kirjan sivuja kirjain kerrallaan tunnustellen. Luulin tietysti, etten koskaan voi oppia mitään sellaista oikeasti, mutta vähitellen lukuvauhti on kasvanut. En väitä lukevani sujuvasti tai nopeasti (luen yhä yksi kirjain kerrallaan), mutta olen selvittänyt tähän mennessä puoli kirjaa silmät kiinni.

On nimittäin ihan eri asia lukea paperilta sanat ”My mother stopped me from touching things. She would say: ’Don’t touch, it makes you look like a blind person.'” kuin selvittää teksti tunnustelemalla se kirjain kerrallaan paperilta.

Minulla on tietysti mahdollisuus kokea kirja kahteen kertaan. Voin avata silmät ja katsoa kirjaan painetut kuvat (kuvia ei ole kirjaan kuvailutulkattu braille-pistekirjaimille).

Kirjaan kootut projektit ovat mielenkiintoisia ja jotenkin yleisinhimillisiä (jos näin kamalaa kliseesanaa voi käyttää). En tiedä, miksi kerron tästä kirjasta; jos kiinnostutte siitä, sitä voi olla aika vaikea löytää mistään (metmuseum.org tarjoaa yhden haastattelun kirjasta sivuillaan). Kokemukseni kirjan parissa ovat nekin niin yksityisiä, etten tiedä voinko avata niitä mitenkään. Miltä tuntuu opetella lukemaan sormenpäillä? Mahdottomalta. Ja kuitenkin, jos paniikki iskee, paikka hukkuu ja kirjaimesta ei saa mitään tolkkua, pitää rentoutua ja ajatella: kyllä minun aivoni tunnistavat tämän, jos vain annan niiden tunnistaa. Pitää odottaa, kokeilla uudelleen, ja tajuta äkkiä: se on T!

En muista, miltä tuntui opetella lukemaan lapsena. Voisin kuvitella, että vähän samanlaiselta; turhauttavalta, mahtavalta, kuin avaisi oven toiseen maailmaan. Ja samaa turhautumista joutuvat kokemaan ne, jotka menettävät näkönsä. Ei heille kehity yön yli mahtavia superkykyjä, joilla luetaan braillea. Asiat pitää opetella. (Mutta, toistan, minä voin aina avata silmät ja katsoa, mitä olen lukemassa, jos en saa siitä selvää. Minun ei ole pakko sietää turhautumistani.)

Jos tätä lukee joku näkövammainen, joka haluaa lukea pistekirjoituksella kootun taidekirjan sokeudesta, lainaan sitä mielelläni. En tosin edes tiedä, miten Nokkosen selaaminen VoiceOver-ohjelmalla onnistuu (en osaa käyttää ohjelmaa niin hyvin, että voisin itse kokeilla).

Twitter?

Olen mennyt Twitteriin. Juu, tiedän, että kaikki muut ovat olleet siellä jo vuosia. Ajattelin laittaa sinne juttuja, jotka ovat liian lyhyitä Nokkoseen, kuten että ”Luen tällä hetkellä tätä kirjaa.” tai ”Tässä blogissa on asiaa!”, mutta aina kun yritän, alan jaaritella yli Twitterin sallimien rajojen. Alan selittää, miksi blogissa on asiaa tai mitä mieltä olen kirjasta, jota luen. En kerta kaikkiaan osaa kirjoittaa toteavaa lausetta ilman perustelua.

Tämä varoituksena.

Mutta koska en löydä sieltä taideihmisiä, joita seurata, pyydän teitä ilmiantamaan itsenne: @RaisaNokkonen. Seuraisin teitä mielelläni. Ja ehkä, jonakin päivänä, pystyn tuottamaan taiteesta yhden lauseen mittaisen tiivistelmän (siihen voinkin sitten lopettaa tämän taidekirjoittamisen). Sitä odotellessa.

 

Tämä ei ole noppa (Näyttely: Rönkä)

Antti Rönkä: Maalauksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 30.1.2013 saakka.

Ronka2Olen varmaan ennenkin sanonut, että pidän symmetriasta ja toistosta jollakin hyvin perimmäisellä tavalla. Nautin täydellisyydestä myös Antti Röngän näyttelyssä, jossa maalaukset ovat kuin numeroita opettavan lastenkirjan sivuilta: tuossa on kaksi noppaa, tuolla kuusi mutteria suorissa riveissä.

Täydellisyys on kuitenkin pintaa. Rönkä on maalannut mahdottomia noppia – toisessa näkyy yhtä aikaa vitonen ja kakkonen ja toisessa kolmonen ja nelonen. Noppia ei siis ole maalattu mallista, vaikka juuri niin voisi kuvitella! Mitäs tämä on?

Valheellisuus piinaa tämän havainnon jälkeen jokaisen maalauksen kohdalla. Nämähän ovat kuin se Magritten kuuluisa piippu. Mutterit eivät ole muttereita, eivätkä kengät kenkiä.

Kuten aina, poikkeus toistosta virkistää kaiken kliinisen geometrisyyden keskellä. Pienten maalausten pillerit ovat saaneet taustakseen pohjamaalaukselta näyttävän, suditun sinisen. Ja kuinka kaunis se onkaan!Ronka1

Jonkin sortin kapinaa tällä taiteilijalla on mielessään. Hän kirjoittaa galleriassa esillä olleessa tiedotteessa, valitsevansa teostensa aiheiksi asioita, joiden ei yleensä ajatella olevan taideteosten aiheina. Mutta eikös kaikki tämä, arkinen, ole tunkeutunut taiteeseen jo sata vuotta sitten? Ehkä jollekin yleisölle jossakin taide on edelleen romanttisia maisemia ja komeita muotokuvia, mutta aika monelle kai Magritten piippuja ja sen sellaista. Tavallista.

Siististä linjasta poikkeaa vain mustavalkoinen Kyrvät, jossa toiston kohteeksi on valikoitunut yksinkertainen piirros siitä, minkä voi nimen perusteella kuvitellakin. Näen ääriviivapiirroksen pupetin kanteen kaiverrettuna kuvana, kliseisenä kapinan merkkinä (kliseen toistaminen on sekin kai ollut taiteen aiheena jo pitkään).

Tämä näyttely miellyttää minua! Nimenomaan näyttely; yksinään mikä tahansa teoksista tuntuisi jäävän kellumaan jonkinlaiseksi poptaiteen kommentiksi, mutta kokonaisuutena tästä tulee mieleen (kuten alussakin mainitsin) häiriintynyt lasten numerokirja. Yksi museovieras. Kaksi noppaa. Kolme valokuvaa digikameralla. Neljä askelta. Viisi hengitystä. Kuusi mutteria. 16 (vai kuinka monta niitä oli?) kyrpää.

Otteita (Näyttelyt: Kilpelä, Helenius, Uusitalo)

Pirkko Kilpelä: Vaellus; Kaarina Helenius: Tahtoisin kertoa…; Jukka Uusitalo: maalauksia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 27.1.2013 saakka.

Pirkko Kilpelä

Pirkko Kilpelä

Pirkko Kilpelä maalaa maisemanpalasia. Maalauksessa on railo tai kankaan halki kulkeva oksa lumella tai juuri kivikkoon hajoava tyrsky (siis hajoava aalto, josta hajotessaan tulee tyrsky, jos ollaan tarkkoja).

Pidän lähikuvista, juurikin noista railoista ja oksista. Mutta kun maisema avartuu edes vähän, ja sinne putkahtaa lokkeja rantakarille, tuntuu että näen idyllin, en kuvaa tositapahtumasta.

Maisemasta on varmaan vaikea tehdä totta. Voin tuijottaa ikkunasta näkyvää haapaa vartin ihan onnellisena, mutta maisemamaalaukseen on vaikea saada sama vaivattomuus ja todellisuus. Ettei yritetä tehdä jotakin romantisoitua maisemaa. Mutta sitten taas jos tämän ikkunastani näkyvän kerrostalomaiseman maalaisi ihan sellaisena kuin se on, siitä tulisi heti jonkinlainen kommentti rumaa elementtiarkkitehtuuria vastaan jne.

Jukka Uusitalo

Jukka Uusitalo

Maisema on kaikkialla, kai siksi odotan, että taiteilija näyttää siitä minulle jotain yllättävää. Ja kyllähän Kilpelä näyttää, pitkälle viedyn rajaamisen ja pelkistämisen kautta löytyy hienoja kuvia.

Entäpä Jukka Uusitalo sitten? Hän on myös pelkistäjä, mutta ihan eri tavalla. Hän testaa, mikä on se minimi, joka taideteokseen vaaditaan.

Jukka Uusitalo

Jukka Uusitalo

Osa Uusitalon viivoista on kauniita, polveilevia reittejä halki paperin. Ja sitten on toisia töitä, joissa on yksi pikkuruinen koukero paperilla, eikä muuta.

Tahtoisin tietää, miten taiteilija päättää, että teos valmis. Tällaisissa töissä päätös tuntuu erityisen painavalta. Paperille syntyy yksi viiva; miten tekijä itse voi tietää, että se riittää?

Uusitalo on myös vedellyt paksuja maalikerroksia kankaalle suorina viivarivistöinä ja tiputellut & valuttanut maalia kankaalle pollockmaisesti. Eniten minua jää kiehtomaan She’s flying (kuvassa oikealla), jossa siveltimenvedot muodostavat kuilumaisen maiseman ja jonkun/jonkin leijumaan ilmassa. (Huomaatteko: pieni kädenojennus kohti tarinaa, ja tartun heti syöttiin!)

Kolmas Kapriisin taiteilija, Kaarina Helenius, maalaa ihmisiä. Ensin ajattelin, että maalaukset ovat suuria valokuvia, niissä on jotain sellaista hetkellisyyttä. Maalauksia ne kuitenkin ovat.

Kaarina Helenius

Kaarina Helenius

Maalauksissa on kauniita, hoikkia, nuoria, vaaleita ihmisiä, joiden kasvoja ei näytetä meille. Miehiä ja naisia. He painavat päänsä kohti rintaa tai katsovat muualle. Heillä ei ole paljon vaatetta päällä, iho on esillä.

Minua häiritsee, että naiskuvissa lentelee perhosia ja naisilla on yllään yöpukumaista kangasta, kun taas miehillä on maastohousut ja kankaalle on levitetty maalia kuin graffitin kirjaimia. Sitten tajuan, että ehkä yhdessä perhoskuvassa onkin miehen selkä.

Kaiken peittää jäähile. Valkoisiksi maalautut suorakaiteet tauluissa odottavat jotakin, nimikylttiä, analyysiä tapahtumista. Nimiä tunnetiloille, joihin nämä ihmiset ovat jäätyneet.

Katso, pahvimuki! (Näyttely: Tapio & Peltonen)

Mikko Tapio ja Erno Peltonen — DAMNATIO MEMORIAE. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 21.1.2013 saakka.

Erno Peltonen

Erno Peltonen

Uskonnollinen elämys! Barokkia, ihmisvartalon lyhennyksiä perspektiivissä!

Minä vain astelin Rajatilaan ja siinä se oli: taivaaseen tempautuvia Jeesuksia pahviset kahvimukit käsissään. Vautsi, ajattelin, tätä lisää. Ja sitähän Erno Peltonen tarjoilee. Suurissa maalauksissa riuhdotaan, pudotaan, kieritään, ollaan nurin.

Alastomien ihmisten painottomina leijuvat piirit ovat hurmoksellisia näkyjä, meditaation lopullisia saavutuksia. Ja samalla maalaukset nauravat juuri tälle: että me etsimme itsemme ulkopuolista kokemusta, kunnes tunnemme leijuvamme ilmassa ja olemme viimein kiitollisia edes jostakin tässä elämässä.

Peltosen maalausten joukkoon saumatta istuvat Mikko Tapion pienet (ja osittain isotkin) veistokset. Pidän niiden pelkistetystä sanomasta. Tässä on laatikollinen raapaistuja tulitikkuja. Tässä puu taipuu maailmanlopun tuulessa (rakastuin tuohon punaiseen ilmapalloon!)

Mikko Tapio

Mikko Tapio

Veistosten eleettömyys ilahdutti niin, että alakerran puujalkavitsimäiset veistokset olivat pettymys. Arvolataus – pommeilla päällystetty vauvan potkupuku tai Seksipommi – niin, seksillä päällystetty pommi, ovat jotenkin liian ilmeisiä yläkerran hienojen vihjausten joukossa.

Alakerran tunnelma on muutenkin toinen. Peltosen maalauksissa on nyt tunnistettavia ihmisiä, ne ovat suorastaan muotokuvia. Dramaattisten ilmestysten sijaan katsotaan nyt ihmistä sellaisenaan.