Otteita (Näyttelyt: Kilpelä, Helenius, Uusitalo)

Pirkko Kilpelä: Vaellus; Kaarina Helenius: Tahtoisin kertoa…; Jukka Uusitalo: maalauksia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 27.1.2013 saakka.

Pirkko Kilpelä

Pirkko Kilpelä

Pirkko Kilpelä maalaa maisemanpalasia. Maalauksessa on railo tai kankaan halki kulkeva oksa lumella tai juuri kivikkoon hajoava tyrsky (siis hajoava aalto, josta hajotessaan tulee tyrsky, jos ollaan tarkkoja).

Pidän lähikuvista, juurikin noista railoista ja oksista. Mutta kun maisema avartuu edes vähän, ja sinne putkahtaa lokkeja rantakarille, tuntuu että näen idyllin, en kuvaa tositapahtumasta.

Maisemasta on varmaan vaikea tehdä totta. Voin tuijottaa ikkunasta näkyvää haapaa vartin ihan onnellisena, mutta maisemamaalaukseen on vaikea saada sama vaivattomuus ja todellisuus. Ettei yritetä tehdä jotakin romantisoitua maisemaa. Mutta sitten taas jos tämän ikkunastani näkyvän kerrostalomaiseman maalaisi ihan sellaisena kuin se on, siitä tulisi heti jonkinlainen kommentti rumaa elementtiarkkitehtuuria vastaan jne.

Jukka Uusitalo

Jukka Uusitalo

Maisema on kaikkialla, kai siksi odotan, että taiteilija näyttää siitä minulle jotain yllättävää. Ja kyllähän Kilpelä näyttää, pitkälle viedyn rajaamisen ja pelkistämisen kautta löytyy hienoja kuvia.

Entäpä Jukka Uusitalo sitten? Hän on myös pelkistäjä, mutta ihan eri tavalla. Hän testaa, mikä on se minimi, joka taideteokseen vaaditaan.

Jukka Uusitalo

Jukka Uusitalo

Osa Uusitalon viivoista on kauniita, polveilevia reittejä halki paperin. Ja sitten on toisia töitä, joissa on yksi pikkuruinen koukero paperilla, eikä muuta.

Tahtoisin tietää, miten taiteilija päättää, että teos valmis. Tällaisissa töissä päätös tuntuu erityisen painavalta. Paperille syntyy yksi viiva; miten tekijä itse voi tietää, että se riittää?

Uusitalo on myös vedellyt paksuja maalikerroksia kankaalle suorina viivarivistöinä ja tiputellut & valuttanut maalia kankaalle pollockmaisesti. Eniten minua jää kiehtomaan She’s flying (kuvassa oikealla), jossa siveltimenvedot muodostavat kuilumaisen maiseman ja jonkun/jonkin leijumaan ilmassa. (Huomaatteko: pieni kädenojennus kohti tarinaa, ja tartun heti syöttiin!)

Kolmas Kapriisin taiteilija, Kaarina Helenius, maalaa ihmisiä. Ensin ajattelin, että maalaukset ovat suuria valokuvia, niissä on jotain sellaista hetkellisyyttä. Maalauksia ne kuitenkin ovat.

Kaarina Helenius

Kaarina Helenius

Maalauksissa on kauniita, hoikkia, nuoria, vaaleita ihmisiä, joiden kasvoja ei näytetä meille. Miehiä ja naisia. He painavat päänsä kohti rintaa tai katsovat muualle. Heillä ei ole paljon vaatetta päällä, iho on esillä.

Minua häiritsee, että naiskuvissa lentelee perhosia ja naisilla on yllään yöpukumaista kangasta, kun taas miehillä on maastohousut ja kankaalle on levitetty maalia kuin graffitin kirjaimia. Sitten tajuan, että ehkä yhdessä perhoskuvassa onkin miehen selkä.

Kaiken peittää jäähile. Valkoisiksi maalautut suorakaiteet tauluissa odottavat jotakin, nimikylttiä, analyysiä tapahtumista. Nimiä tunnetiloille, joihin nämä ihmiset ovat jäätyneet.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: