Toinen kuppi kahvia eli Hyvästi, meditatiivinen taide-elämys

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä 2014

 

Teemu Saukkonen: Maallisia iloja. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 26.4.-8.6.2014.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 7.5.-1.6.2014.

Taru Leinonen: Heijastus minusta. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 3.-22.5.2014.

–
Tätä kritiikkiä inspiroivat:
”Kofeiini on maailman laajimmin käytetty keskushermostoa ja aineenvaihduntaa kiihottava piriste.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kofeiini
Tutkimus: Virtsan pidättely johtaa parempiin päätöksiin (HS.fi) http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkimus+Virtsan+pidättely+johtaa+parempiin+päätöksiin/1135264212020

Bryan Lewis Saundersin Drugs-projekti, jossa taiteilija piirtää omakuvaansa eri huumeiden vaikutuksen alaisena. http://bryanlewissaunders.org/drugs/

–

Olen teenjuoja. Olen viimeisten 9 vuoden aikana juonut yhteensä alle 10 kupillista kahvia. Kun juon kahvia, kaadan sitä kuppiin sormenleveyden verran, ja täytän kupin maidolla. Jo siitä tulen hyperaktiiviseksi.

Tänään oen päättänyt juoda kolme kupillista kahvia ja käydä kolmessa näyttelyssä. Vessassakäynti on kielletty. Haluan testata kahta asiaa: miten lisääntyvä kofeiinin määrä vaikuttaa kritiikkiin ja onko totta, että ihminen tekee tavallista parempia päätöksiä, kun hänellä on pissahätä.

Sataa, mietin mistä saisin kahvia. Lähestyn toiveikkaana vaalikojuja, mutten sitten kuitenkaan halua sitoutua mihinkään. En koskaan tilaa kahvia mistään. Miten se tehdään? Ohitettuani monta kahvilaa uskaltaudun Pala Cafén tiskille. Sydän hakkaa jo nyt. Mitä kahveja edes on olemassa? Tilaan latten.

Pieni latte, klo 11.29

Poltan kieleni ensimmäisellä hörppäyksellä. Vihreä tee ei koskaan ole yli 80-asteista.

Kahvi on karvasta, hyvää ja sopii sadepäivään. Kuulen monen ravintolan musiikit yhtä aikaa. Ajattelen teehuoneita, niiden rauhallista zeniläisyyttä.

Teemu Saukkonen

TR1:n tiskillä alan kysellä lehdistökuvia näyttelystä. Niiden selvittelyyn menee aikaa. Päästä minut jo näyttelyyn, hoen mielessäni. Hermostuttaa.

TR1:ssä on Teemu Saukkosen maalauksia. Ensimmäiseksi pysähdyn Fair Day -maalauksen eteen. Van Gogh kohtaa ulkoavaruuden olennot! (Ei, nyt minä ajattelen Doctor Whota.) Esillä on monta variaatiota rantateemasta, jossa ihmiset ovat varjoja vastavalossa.

Esillä on teoksia, jotka yhdistävät maalausta ja ristipistotyötä. Esimerkiksi teoksessa Waiting for Light ristipistottu poromies lapinpuvussa jää taustalle, kun etualalla aurinkolasipäinen mies pitkässä (yö?)paidassa kohottaa kasvojaan aurinkoon. Mistä tahansa pääsee tosiaan mihin tahansa; kliseisestä Lappi-maisemasta turismin ihmeelliseen surrealismiin.

Takerrun Waiting for Meaning -maalauksen hunajamaiseen pintaan. Katseeni on kärpänen. Alakulmassa Punahilkka-pyhimys siveettömänpunaisessa kaavussaan. Tämä on jotenkin eroottinen! Kaikki nuo mustat linnut ja tuo taivaan hunaja… eteenpäin!

Trained Monkey (After Hokusai) kuvaa mieltäni. Tiedättehän mielen apinaluonteen: se ei pysy paikallaan vaan vilkuilee kelloa, miettii mitä söisi lounaaksi, mitähän kulman takana on ja ai että ahdistaa se eilinen… Niin hellä on tämän maalauksen tekijän katse, niin posliininen pinta.

Rantojen ihmiskuvat alkavat vaikuttaa aavemaisilta. Ihmiset nousevat merestä ja tuijottavat minua. Varjot.

Mascarassa on teiniangstia, miten tässä voi olla teiniangstia? Ja missä se maskara on, eihän tuolla tytöllä ole edes kunnon silmäripsiä.

Just Married. Puu. Huhtikuussa olin Tallinnassa, ja siellä, Kadriorgin palatsissa, oli esillä Eveline von Maydellin siluettitaidetta. Se tulee mieleen tästä aurinkovarjoa kantavasta naisesta ja puusta (puu!) jonka on marmoroitu kankaalle. Maalin aallot lyövät kankaan pinnalla, täydellisen kaunis puu (puu!) kohoaa vaaleanpunaista taivasta vasten.

Ja koko seinällinen luurankoja, Simberg goes symppis.

Parvella ajattelen taidehistoriaa, sitä mitä tulee mieleen sanasta ”taidehistoria”. Juuri tuollaisia seiniä täynnä maalauksia, niin täynnä. Ja luurangot/pääkallot hokevat sitä memento moria, viikatemiehet leikkivät meillä ja me (hups, vahingossa) kuolemme siihen leikkiin.

Taidehistoria. Aivojen neuroplastisuus. Rutiinien viekoitteleva kutsu. His Choice -maalauksen mies on hankkinut kotinsa täyteen samanlaisia taideteoksia. Elämän kuva! Nytkin tahtoisin juoda toisen samanlaisen latten siellä samassa kahvilassa, josta olen juuri tulossa. Miten raskasta on tehdä uusia valintoja! Miten turvallista on syödä samaa ruokaa joka päivä, kunnes saa keripukin!

Kahvi, klo 12.13

Seison sateessa liikennevaloissa ja kirjoitan muistikirjaan, kunnes kynä lakkaa toimimasta (paperi on märkä). Tämä kärsimättömyys punaisissa valoissa on uutta. Yleensä tervehdin ilolla mahdollisuutta vain seistä ja katsella ympärilleni. Enkö voisi törmätä johonkuhun, jonka kanssa mennä kahville? En voisi. Tuolla variksella on nokka ihan liian täynnä kuivia lehtiä, se ei pysty enää edes kävelemään kunnolla (se olen minä).

Menen Kahvila Ståhlbergiin (lähinnä koska se näyttää väljältä) ja sekoitan myyjän vaihtamalla maksutapaani kesken ostotoimenpiteen. Voisin ryhtyä huijariksi, joka saa kaupasta enemmän vaihtorahoja kuin alunperin edes maksoi.
”Onks tää se pieni kuppi?” kysyn nostaessani telineestä valtavan sammion. (Joo, se on se pieni kuppi.)

Kamalaa, tämän takia en juo kahvia. Tunnen kulaus kulaukselta lähestyvän vatsahaavan. Hikoilen ja mietin, päädynkö Acutaan ennen kuin ehdin seuraavaan galleriaan. Lähettelen avunpyyntötekstiviestejä.

Tiputtelen kahvia muistikirjan sivuille ja piirtelen pisaroilla. Askartelen, reppuni täyttyy revityllä paperilla.

Miten kukaan voi käydä kahvilla rentoutumismielessä? Jii Karjalainen laulaa menevänsä sekaisin minusta. NYT ULOS!

Kuvittelen haisevani kuin kahviholisti. Hävettää. Tahdon kenkäkauppaan ostamaan sadan euron maiharit. Älkää enää myykö minulle kahvia.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka.

Galleria Kapriisissa kehtaan kerrankin sujauttaa teoslistan reppuuni. Beatles soi.

Piia Lehden herkkyyteen en osannut varautua. Puita. Miksei noilla ihmisillä ole edes otsa hiessä, kun heidän päästään puskee puunrunkoa?

Teosten värimaailma on jotenkin puhdas ja huuhdottu. Ne näyttävät muotokuvilta ihmisten ajattelusta, omasta sisimmästä (alan käyttää kliseitä kuten ”oma sisin”). Iho on kuin puiden syyt.

Onko puun halaaminen tungettelua? Mistä sen tietää, haluaako puu tulla halatuksi? Ja siksikö tuon oikeanpuoleisen naisen kasvoilla on vähän pelokas ilme? (Kertomuksia rakkaudesta.)

Oi, se on ihan kauhea vankila, kun ihmisellä on juuret jossakin! (Vapauden kaipuu.)

Kierrän näyttelyn monta kertaa vauhdilla. Huomaan vasta kierroksella numero x, millainen pinta Rakastan-teoksessa on. Ajattelen monen teoksen kohdalla: ”ehkä pystyn kertomaan tästä jotakin kotona”. Pidän Luottamuksen epämääräisestä katseesta (mieleen tulee Magritten vuori/lintu) ja Ajatuksen vapauden krusifiksimaisuudesta (lintu siivet auki). Yhtäkkiä pienen Meri minussa -teoksen renessanssikasvot liikuttavat minua.

Satumaailmat Stina Engvallin näyttelyssä ovat liian värikkäitä stimuloiduille hermoilleni. En pysty pysähtymään. Laitan kuitenkin nimen vieraskirjaan.
Teemu Sorilan abstrakti pelkistys sen sijaan rauhoittaa. Alan tosin tuomita ajatuksiani jo ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä muistiin. Keskityn itseeni, en teoksiin, joita katselen. Kun kirjoitan sanan ”hirttoköysi”, kirjoitan sen perään ”kliseinen sanavalinta”.

Katselen Nimetön (koi) -teosta: kahvitahroja seinällä sodan jälkeen. Taiteilija on raaputtanut teosta, ikään kuin vihaisi sitä vähän. Vankilapako on jotenkin todella liikuttava (ja tästä eteenpäin kaikki liikuttaa minua), se tuo mieleen jonkun, jonka olen unohtanut. Mietin lyijykynäsuttua kotirapussa hissin vieressä, ja miten voin mennä kotiin tässä mielentilassa, ja ilmankos opiskeluvuosinani (kun join koko ajan kahvia) olin koko ajan menossa jonnekin.
Nimetön (sulkamaalaus) -teoksen sulka on kuin isku vasten kasvoja (kliseinen sanavalinta). Pienet kuvat sulan alla ovat kuin matkoja: kun muut turistit kuvaavat kirkkoja, minä kuvaan jotakin varjon osumista katukiveen. Tunnistan itseni. Onko tunnistaa itsensä = rakastua?

Liikutun lisää seuraavan maalauksen edessä (Nimetön (musta laatikko I)). Tunteellani ei ole mitään tekemistä maalauksen kanssa, vain tuo keltainen saa mieleeni vanhan, raskaan teltan lapsuudesta, sen tuoksun ja radiossa alkaa soida (kliseinen) You are always on my mind.

En luota muistiini, valokuvaan jokaisen teoksen.

Alakerrassa on Juha Viirilän näyttely, jonka olen nähnyt ennenkin ja skippaan. Galleria Katkossa näen Heta Kuchkan videoteoksia. Vuonna 2006 Kuchka oli Vuoden nuori taiteilija ja minä olin työharjoittelussa Tampereen taidemuseossa. Opastin näyttelyn niin monta kertaa, että olen edelleen täysin kyllästetty Kuchkalla. Miten jokaisella opaskierroksella päädyin sanomaan samat asiat samoista teoksista, keskityin siihen etten sanonut ”niinku”.

Ai, mutta tästähän luin juuri yhdestä kirjasta, voin luntata kotona. Kuchka opettelee soittamaan banjolla isänsä säveltämän kappaleen. Hän kuuntelee isänsä laulua levyltä (itke jo, ajattelen, niin pääsen jatkamaan kierrosta). (Hän ei itke.)

Omien edesmenneiden tunteminen: jäljittämistä. Yritys kokea sama, mitä joku on kokenut aiemmin, ei koskaan onnistu, koska sitä yrittää.

Vihaan metronomeja.

Juon vettä, olen pettynyt siihen, ettei tule lainkaan pissahätä, jota pidätellä ja tehdä elämässäni parempia päätöksiä.

Olen nyt kirjoittanut 13 sivua. Käsikramppini tuntuu Kuchkan krampilta (kai häntäkin kramppaa, kun hän soittaa joka päivä banjoa?) Taide on sitä, että tekee niitä asioita, joista haaveilee, ja näyttää sitten sen muille.

Banjon ääni ärsyttää, mutten halua lähteä (joudun taas kahvilaan).

Ei kahvia klo 13.06

Ohittelen itsepäisesti kahviloita. Ohitan Valon ja Vohvelikahvilan ja toisen Vohvelikahvilan ja menen Runon ovelle, mutten pysty astumaan sisään. Pelkään sitä, mitä suustani pääsee, jos yritän tilata kahvin.

Vihaan kahvia (ja nyt on se pissahätäkin, teen tosi hyvän päätöksen enkä juo kahvia). Kirjoitan kuitenkin muistikirjaan: ”Ei elämystä, vaan äkkiä kahvit sisään.”

Miksi aina pitäisi antaa kaikkensa? Pilaako itsesuojeluvaistoni kaiken vai mahdollistaako se sen, että pystyn edes johonkin? (Kolmannen kahvin jälkeen en pystyisi.)

Taru Leinonen

Onko läpikuultava kauneus klisee, mietin, olen jäänyt jumiin tähän kliseiden metsästykseen. Taru Leinosen kuvissa on vanhanaikaisia värejä ja paikkoja, tiloja. Hän tarjoillee nostalgiaa.

Ripustus on tosi kaunis. Hiirikin on ripustettu hännästään pyykkipojalla.
Kuvissa on tarttumista ja kiinni pitämistä (toisistamme, edes jostakin). Peilejä: he katsovat itseään kaikissa elämäntilanteissa.

Lupaus – halauksen valheellisuus. Tyttö katsoo halaamansa naisen (äidin?) olan yli jonnekin. Voikukkapelto, miten kauniit kehykset. Naisvartalon hinta (150 €).
Mikä meitä vetää mummoloihin? Jos vertaan näitä jotenkin kieroutuneesti voimauttavaan valokuvaan, onko se loukkaus taiteilijaa kohtaan (mutta kieroutuneesti, korostan)?

On hiki ja huimaa. Tunnen itseni voimakkaammin kuin nämä teokset. Tämä on epäreilua taiteilijaa kohtaan. En pidä epämukavuudesta, siitä miten se tihkuu läpi teoksiin. Räpsin huonoja kuvia, haluaisin juosta kotiin. Bussipysäkki pelottaa, ei-ehtimisen mahdollisuus, joka pysäkkeihin sisältyy.

Banjo

Kaikki häiritsee, minä rispaannun. Suutun itselleni, minkä helvetin takia en voisi mennä vessaan? Mikä loistava päätös se muka on?

Kirjoitan bussissa, eikä kukaan istu viereeni. Ajattelen mukulakiviä taideteoksina, miten usein olen nauttinut lounaaksi vain taidetta.

Olen kirjoittanut 17 sivua. Loppua kohti taide kosketti minua vähemmän ja vähemmän. Kädet tärisevät ja puren kynsiäni (en koskaan pure kynsiä).
Kuuntelen sydäntäni stetoskoopilla. Se kuulostaa Heta Kuchkan banjolta.

–

Tämän kritiikin kirjoittamisen aikana kirjoittaja pesi pyykkiä, sulatti jääkaapin, kaatoi vesilasin työpöytänsä papereiden päälle ja pelästyi jokaista ääntä, joka kuului naapurista.

Kuolemisesta, kliinisesti (Näyttelyt: Pälviranta; Touma)

Harri Pälviranta: ASE.doc / GUNS.doc; Issa Touma: Kuolleiden kaupunkien muistoja / Syyria. TR1 Taidehalli (Väinö Linnan aukio, Tampere) 22.11.2014–4.1.2015 .

–

Harri Pälviranta lähestyy ampumista kolmella tavalla: esillä on uutisjuttujen päälle tehtyjä kouluampujien muotokuvia, ampumisen jälkiä mustilla ja valkoisilla pohjilla ja video. Videolla näyttelijät käyvät analyyttistä keskustelua Suomen aselaista ja sen vaikutuksista ampumiskuolemiin.

Muotokuvissa on nuoria miehiä, oikeastaan vasta poikia. Muotokuvien taustalle kootut uutiset käsittelevät vain aseita; ”Mies ammuttiin Heinolassa”, ””Lapset löysivät pistoolin”. Hätkähdyttävää teoksissa onkin nimenomaan näiden ampujien nuoruus. Toinen hätkähdytys tulee, kun huomaa taiteilijan tehneen itsestään samanlaisen omakuvan. Onko tämä nyt viittaus siihen, että kuka tahansa voisi? Tai että lopulta me olemme kaikki aika samankaltaisia? Vai pelkkä yritys ymmärtää jotakin, mitä ei voi ymmärtää?

Luodinreiät mustilla ja valkoisilla pohjilla ovat kuin tähtimerkkejä. Kauniita, jos ne poistaisi tästä kontekstista. (Voiko ampumista koskaan poistaa tappamisen kontekstista, se kai on yksi näyttelyn suuria kysymyksiä.) Olisin tutkinut teoksia pidempään, jos teostiedoissa olisi kerrottu, mikä on minkäkinlaisen aseen jättämä jälki. Anonyymeinä ne ovat vain aseita, samaa massaa.

Suuri asekeskustelu -video on ihanan jäsennelty kooste eri mielipiteiden ristiriitaisista  perusteluista. Tämän katseleminen on mukavaa, eikä yksinomaan raivostuttavaa, kuten monien tv-keskusteluiden katseleminen on. Jospa ihmiset oikeastikin kuuntelisivat loppuun sen, mitä toinen sanoo, eivät huutaisi vaan perustelisivat näkemyksiään tutkimustuloksilla. Ihanteellinen maailma (ja kuitenkin asia jää kesken, ratkaisematta).

Näyttely on aika tunteeton siihen nähden, miten suuria tunteita ampuminen herättää. Se on kai tarkoituskin. Kylmä etäisyys.

–

Issa Touman valokuviin Syyriasta liittyy tarina. Jokaisen kuvan alla on kertomus siitä, kuka kuvassa on ja miksi. Erityisesti ihastuin Wahedaan, 14-vuotiaaseen, joka karkaa salaa kotoa osallistukaseen taideworkshoppeihin. Kuvassa on jonkinlaista kummallista toivoa; ihmisyys kasvaa aina uudelleen, vaikka sitten karkaamalla kotoa. 

Vähän paperihullu (Näyttelyt: Paperin taide; Koru)

Paperin taide ja KORU – Pirkanmaa muotoilee V TR1:ssä (Väinö Linnan aukio, Tampere) 11.10.–16.11.2014.

–

Joseph James: House of Mirrors

On aina jotenkin hauskaa, kun kootaan näyttely rajoittaen teokset johonkin materiaaliin. TR1:ssä on nyt esillä paperista taidetta.

Materiaali ei sinänsä ole este tai rajoite millekään. Paperia on vaikka minkälaista (ampiaispesät esimerkiksi ovat paperia; raha on paperia; kirjat ovat) (vähän kyllä mietin, että eikö rahan tuhoaminen ole jotain lakia vastaan, mutta toisaalta taide ylittää muutenkin lakien rajat), ja sitä voi käsitellä miten tahansa (leikkamalla, muotoilemalla, ompelemalla).

Minä olen vähän paperihullu – vaatekomerostani on pari hyllyä varattu papereille. Paperissa on jotakin mystisen kaunista, sen monikäyttöisyydessä, sen rajattomuudessa, sen esteettisyydessä, taktiilisuudessa.

Paperitaidetta ei tietenkään saa kosketella, joten taktiilius jää mielikuvituksen varaan. Mutta aivan uskomattoman hienoja tekstuureja on näyttelyssä kyllä tarjolla.

Tatu Tuominan: Studying Modern Architecture with a Knife

Leikkaaminen: Antti Johannen Kääriäisen Progress on uskomaton, hämähäkinseittimäinen mekaanisen työn kuva. Tulee mieleen Chaplinin Nykyaika. Tatu Tuomisen sarja Studying Modern Architecture with a Knife muuttaa aikakauslehtien sivut kolmiulotteisen näköisiksi kuviksi arkkitehtuurista. Näitä on pakko tuijottaa lähietäisyydeltä.

Ja on leikkaaminen läsnä myös Satu Nikun sarjassa Terveiset täältä ei mistään, jossa postikortinkokoiset harmaat pinnat ovat saaneet asukkaikseen ihmisiä matkaesitteistä. Miten hauskaa heillä on, vaikka he eivät ole missään! Kamppailen kahden tulkinnan välillä: a) kaikki matkakohteet ovat niin geneerisiä, että on ihan sama, minne menee esittämään turistia b) ihmisen ei tarvitse mennä minnekään, koska hänellä on mielikuvitus.

Reetta Partanen: Sisämaa

Tiedän, ettei kaikkia painettuja kirjoja tarvita, mutta silti tuottaa aina vähän tuskaa nähdä kirjoja leikeltyinä ja taiteltuina. Kauniita esineitä niistä saa, en minä sitä. Ja onhan se hyvä, että käyttökelvoton kirja jatkaa elämäänsä taiteena. En vain pääse yli siitä muodon pyhyydestä! Kirja on jotakin, mihin ei saa piirtää, mistä ei saa taittaa kulmaa, ei saa pidellä likaisin käsin.

Olen kaukana siitä, että osaisin ihailla kirjasta tehtyä teideteosta vaikkapa kotonani. Näyttelyssä saatan ihailla sellaista, mutta että sen kanssa pitäisi elää päivittäin. Ahdistuisin. (Itse asiassa tästä tulisi erinomainen henkinen harjoitus: pitää hankkia kirjasta tehty esine ja elää sen kanssa.)

Kirjat on helppo ymmärtää paperiksi, mutta entä sitten Reetta Partasen veistos Sisämaa, mies, joka on puoliksi puuta ja puoliksi ihmistä? Maasta kasvava otus, toinen käsi juurakkoa (pahoittelen kuvanlaatua; kännykkäkameralla ei saa hyvää kuvaa, ja kamera unohtui kotiin). Teos näyttää siltä, että se tuoksuu, mutta ei. Se on nurinkäännetty puu, juuret kohti taivasta, tuoksumatta.

Hanna Järvenpää: Syntipussit

Haluan vielä kiinnittää huomionne Hanna Järvenpään Syntipussit-installaatioon. Se on tehty teepusseista ompelemalla! Niin kauniinväriset ihmisnahat riippuvat katosta. Toivoisin niille tuulta, jossa kellua, leijua. Vaikka teos voisi olla ahdistava tai aavemainen, se ei ole sitä, se on vain kaunis ja herkkä. Tällaisiahan me olemme, kuoria tuulessa.

Jo kaukaa kiinnostava on myös Anssi Taulun Organic City. Pahvilaatikoiden keskelle on luotu kummallinen, mekaaninen tippukiviluola. Ehkä tältä näyttää maan alla, kun porat tunkeutuvat maankuoren läpi planeetan kuumaan ytimeen.

–

Yläkerran korunäyttely oli mahdoton tehtävä puhelimen kameralleni, jolla ei saa lähikuvia (siis kamera unohtui oikein hyvästä syystä! lähdin kotoa juosten, koska näin kotitaloni pihassa nosturiauton ja puunkaatomiehiä. menin pelastamaan puuta kaatamiselta, joskin sitten kävi ilmi, että kyse oli vain oksien karsimisesta. että ihan tarpeellinen hysteria.)

Koruissa on orgaanisia, eläimellisiä, kauniita ja yököttäviä yksityiskohtia. Erityisesti näyttää olevan muodissa, että kaulakorussa on enemmän tavaraa selän puolella kuin edessä.

Viereinen kuva on kokoelmasta, jossa ei yksilöity tekijöitä. Jää siis arvoitukseksi, kenen söpönkarmea koru tämä on.

 

Ylläpitävät voimat ja miten ne kaadetaan (TR1: Backlight)

Backlight ´14: Ylläpitävät voimat – Holding Cohesion TR1:ssä (Väinö Linnan aukio, Tampere) 6.9.-5.10.2014.

–

Menin melkein viimeisten joukossa katsomaan Backlightia TR1:een, mutta kyllä sinne vielä viikonlopun ajan pääsee. Näyttely on liian laaja, jotta kirjoittaisin siitä kaikesta. Haluan mainita kuitenkin muutaman seikan:

Anna Fabricius siirsi normaalisti toimistötyötä tekeviä työporukoita tekemään maanviljelykulttuurin hommia, kuten repimään maissintähkistä kuoria irti. Porukat löysivät yhteisen sävelen ja sosiaalistuivat sen sijaan, että kukin tuijottaisi omassa kopissaan tietokoneen näyttöä.

Ihastuin tähän projektiin kauheasti (ehkä siksi, että tuijotan aina tätä tietokoneen näyttöä (säälikää minua nyt vähän!) ja olisi kiva saada lajitella siemeniä jossain porukassa). Kasvot toisiinsa päin, työn ja pöydän ääressä, ihmiset alkoivat keskustella kiinnostavista asioista. Ehkä mikään näistä ei olisi koskaan tullut puheeksi muuten. 

Olisi kiva tietää, tapahtuiko tämän seurauksena työpaikoilla jonkinlaista vahinkoryhmäytymistä (ryhmäytyminen ei koskaan oikeasti tapahdu muuten kuin vahingossa. voin kertoa. niin monta kertaa olen ollut ryhmäytettävänä, ei se koskaan toimi pakolla).

Saladin Ebrahimi kuvasi yhteiskunnassa hyljeksittyä ihmisiä ja liitti heidän kuvansa hylättyjen, vanhojen kehysten nurjalle puolelle. Nurjat puolet ovat paljon aidompia kun etupuolet, yleensä. Vanhojen taulujen taustoissakin on vaikka mitä, sellaista vanhenemista kuin ihmiskasvoilla, jota ei sallita ilmaantuvan maalausten etupuolelle.

Takaraivokuvat repaleisilla taustapahveilla ovat vaikuttavia. Pidän niistä esteettisesti, tarina tietysti lisää niihin paljon. (Itse asiassa tässä näyttelyssä pitää lukea kaikki taustatarinat, jotta saa kaiken irti.)

Andreas Meichsnerin kuvissa testataan erilaisia tuotteita ennen niiden päästämistä Saksan markkinoille. Sympaattista; niin turvallinen olo tulee, kun näkee kolmen aikuisen miehen seisovan tuolin reunalla testaamassa, ettei kenellekään tulevalle käyttäjälle vain voi tapahtua mitään pahaa. Ihana, pehmustettu maailma. 

Aloin nauraa kun näin kuvan, jossa lelukengurun silmää vedetään koneella irti. Ihan kamalan brutaalia. Söpöä.

–

Kamalan söpö oli myös TR1:n kaupassa kyltti ”Kaikki robotit – 40 %”. Todellisuus on karmeampi: näyttelytila suljetaan mitä pikimmin kokonaan, ja mitä me sitten teemme, jäämme tuuliajolle. Julmaa tulee olemaan TR1:n poistaminen selaimen kirjanmerkeistä (niin kuin poistaisi edesmenneen läheisen numeron puhelimesta).

Vaikka on kauheaa hyötyä kulttuurin alasajosta, totean vielä, että siellä kaupassa on loistavia kirjoja myynnissä naurettavan suurella alennuksella. Ostin kasan valokuvakirjoja. Selailen niitä sitten alahuuli mutrulla kun TR1:stä aika jättää. Prkl.

 

Näyttelyt: Saukkonen; Lehti; Sorila; Kuchka; Leinonen

Teemu Saukkonen: Maallisia iloja. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 26.4.-8.6.2014.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 7.5.-1.6.2014.

Taru Leinonen: Heijastus minusta. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 3.-22.5.2014.

–

Kun viikko sitten kirjoitin puolilehti.fi:hin meditatiivisesta hetkessä elämisestä John Cagen mukaan, tällä viikolla lietsoin itseni kahvimaniaan ja tutkin, miten kofeiiniannos vaikuttaa taiteen havaitsemiseen. Levottomaksi teki. Tästä Toinen kuppi kahvia.

Pitääkö mua rakastaa tämmösenä kun mä oon vai pitääkö mun muuttua? (Näyttely: HIMONA)

HIMONA – Tampereen ammattikorkeakoulusta valmistuvien kuvataiteilijoiden lopputyönäyttely. TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.4.2013 saakka.

–

Riikka Gröndahl

Ehdinpäs! Ja tekin ehditte: HIMONA-näyttelyn toinen osa on TR1:ssä vielä huomenna.

Tässä näyttelyssä tuli vähän tätimäinen fiilis. Kun katselin Riikka Gröndahlin Jari ja minä -videota ja kuuntelin sitä päättymätöntä minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi että kelpaisin itselleni ja olen ruumiillisesti niin väärä, ajattelin että huh, onneksi noista ajoista on jo 10 vuotta. Voin vakuuttaa, että sekin päivä tulee, kun 75 % aivokapasiteetista ei mene sen miettimiseen, miten ruma tai lihava tai vääränlainen sattuu olemaan.

Ei se sitä tarkoita, että se aivokapasiteetti vapautuisi mihinkään mahtavaan luomistyöhön, sen vain täyttävät muunlaiset huolet. Kuten tänään, kun tajusin, että lempiteeni myynti on lopetettu S-kaupoissa ja juoksin läpi puoli Tamperetta, kunnes löysin sitä yhdestä kaupasta (Anttilan alakerta) ja ostin repullisen teetä.

Mutta siis, Gröndahlin video on aidon oloinen, rehellisen tuntuinen ja sitä katsellessa hihitin varmaan enemmän kuin olisi ollut kohteliasta. Videolla tupakoidaan koko ajan sisällä, minkä katselemisesta tuli paha olo, ja kun tajusin että istun samalla tuolilla kuin tyypit videolla istuvat, aloin nuuhkia tuolia (sekään ei varmaan ollut kohteliasta), ja olihan siinä semmoinen pinttynyt haju.

J. A. Juvani

(Otsikon lausekin on tuosta videoteoksesta.) Aika mielenkiintoista muuten, että taideteoksen kanssa tulee tätimäinen olo. Ei sellaista usein tapahdu, että tulee jotenkin työnnetyksi keski-ikäisten kastiin. Ei se kamalaa ollut, se oli ihan hauskaa; tunsin suorastaan huimaavaa vapautta, kun poistuin näyttelystä ja yritin oikein muistaa, miltä tuntui pohtia päivät pitkät, ovatko reiteni kamalan läskit.

Mitäs muuta? Talvikki Tenhusen Musta viiva on tunnelmaltaan varsin toisenlainen videoteos. Se kertaa lapsuuden väkivaltakokemuksia, kun puhujan äiti suuttui ties mistä milloinkin, huusi ja löi ja sanoi vaihtavansa lapsensa toiseen, koska lapsi ei ollut sellainen kuin hän olisi halunnut. Mietin katsellessani, olisimmeko me kaikki ihan samanlaisia aikuisina, ellei meillä jokaisella olisi omat, erilaiset traumamme lapsuudesta. (Emme koskaan saa tietää sitä.)

Laura Impola

Pidin J. A. Juvanin vähän naiiveista, romanttisista ja mielikuvilla leikittelevistä esineistä. Ruusun hajottaminen alkutekijöihinsä, t-paita, jossa on särkynyt sydän. Opettajan tuoli täynnä nastoja. Laura Impolan kahvipaketeista rakennettu sänky tuntui taiteellisen luovuusmanian kuvalta: kun juo kahvia jaksaakseen luoda, päätyy valvomaan sängyssä, joka on tehty kahvipaketeista.

(On siellä vaikka mitä muutakin, mutta jos alan kirjoittaa kaikesta, en saa tätä valmiiksi ennen kuin näyttely päättyy.)

Valokuvaa hajanaisesti (Näyttely: Nykyajan raunioilla)

Titta Valla

Nykyajan Raunioilla: Valokuvakeskus Nykyaika ry 30 vuotta. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 9.12.2012 saakka.

–

Minulla on jokin ongelma TR1:n kanssa. Siellä on aina sellainen valaistus, etten näe mitään (lamput suunnattu suoraan silmiin, mihin suuntaan ikinä yritänkään liikkua) ja ripustus vain lisää disorientoituneisuuttani. Videoteosten äänet kaikuvat kaikkialta. Ensi kerralla laitan lippalakin päähän, pääsen edes niitä katosta häikiviä valoja pakoon!

No, nyt TR1:ssä on vielä muutaman päivän Valokuvakeskus Nykyajan 30-vuotisnäyttely. Jostain syystä näyttelyn nimi on Nykyajan raunioilla, mistä tulee mieleen, että Nykyaika on tuhoutunut ja sieltä raunioista yritetään jotakin kaivaa esiin. Näyttelyssä on kuitenkin odotetunkaltainen kooste valokuvia erilaisissa muodoissa (oi, miten ihastuinkaan sinne tänne piilotettuihin Titta Vallan kuviin! Erityisesti vesipisaroihin upotetut kuvat tuovat mieleen M. C. Escherin grafiikan illuusiot.) ja videokuvaakin runsaasti (en oikein tiedä, miksi yllätyin videoista; ajattelin kai jotenkin pedanttisesti, että valokuva on aina valokuvaa).

Pirilä & Nuutinen

Mitähän tästä nostaisi esiin? Henni Alftanin pienoismallikuvat arkkitehtuurista jotenkin kiehtovat mieltäni. Niissä on lavasteen tuntua, lavastettua arkipäivää. Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kirjakamera hellyttää ja on muutenkin toteutusta myöten hyvä idea.

Rita Jokirannan kuvakoosteista, joissa pienet, toistuvat kuvat luovat suurta kuvapintaa, tulee mieleen joku saksalaistaiteilija, joka teki samalla tekniikalla kuvia (niissä oli myös autoja, niin kuin Jokirannankin kuvissa, mikä voimistaa viittausta). Kertoisin oitis, kuka taiteilija, mutta olen juuri muuttamassa, ja kaikki kirjani ovat laatikoissa ja disorientoidun kotonani yhtä hienosti kuin TR1:ssä.

Valokuvassa meitä kiehtoo sen kyky vangita hetkellinen mutta myös sen kyky toistaa loputtomiin, kyllästymiseen asti, tuota vangitsemaansa hetkeä. Jokiranta toistaa. Ja toistaa. Ja toistaa. Lopputulos on kuin koru.

Jan Ijäs on liittänyt yhteen kuvia kodeista ja erilaisia nettikeskusteluja seksistä. Pää ja ruumis voivat tosiaan olla ainakin hetkellisesti täysin eri todellisuuksissa, ja tämä todellisuuksien törmäyttäminen saa vähän naureskelemaan inhimillisyydelle (meinasin kirjoittaa inhimilliselle heikkoudelle, mutta en sittenkään tahdo ajatella, että inhimillisyys olisi heikkoutta).

Nuutinen

Yläkerrassa aivan aavemaisen tunnelman luo Petri Nuutinen teoksessaan Nuutinen katsoo Helaakoskea – seinänkokoisessa valokuvassa silmä näkee vain kiviä, mutta pieni kaukoputki on astettu kuvan eteen siten, että kaukoputkeen ilmestyy miehen pää. Ja sitten vain etsimään sitä valokuvasta (kyllä se siellä on, koko mies).

Näin me tosiaankin näemme: emme sitä, mikä on edessämme vaan sen, minkä ennustamme olevan edessämme. Äh, pelkkää soraa! toteamme, ja näemme pelkkää soraa.

Pöyliö

TR1:ssä kävi siten hassusti, että löysin rakennuksen alueelta katutaideteoksen, jossa lukee ”Take me and give me a new home”. Tuijottelin sitä pitkään, koska mietin, onko se jokin hyvin piilotettu näyttelyesine. Mutta sitä ei ollut kiinnitetty mitenkään ja se tosiaan kaikin puolin vaikutti viattomalta: ota minut mukaan, se aneli. Ja niinpä otin.

(Vähän oli kyllä rikollinen olo. On itse asiassa vieläkin.)

Kotona tutkailin teokseen kirjoitettua blogiosoitetta, ja löysin Okko Pöyliön, joka kerää blogiinsa kuvia vauvoistaan uusissa kodeissaan. Minähän, kuten totesin, olen muuttamassa, joten teos vasta matkaa uuteen kotiinsa.

(En edes tajunnut, että TR1:n näyttelyt olisivat jatkuneet jossakin sellaisessa kuin Vooninki-salissa, joten missasin Pentti Pilven graafista suunnittelua esittelevän näyttelyn kokonaan. Äh.)

Soinen & maalauksellinen (Näyttely: Asumaniemi)

Terhi Asumaniemi: Toisen maailman rajalla. Tr1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.10.2012 saakka.

–

Voi Terhi Asumaniemi -raukka! Suovalokuvanäyttelyn alapuolella pauhaa Michael Jacksonin keikkavideo!

Ajatellaan positiivisesti: ehkä Asumaniemi on Jackson-fani. Ehkä häntä ei haittaa, että ihmiset tulevat TR1:een näkemään popin kuninkaan ja päätyvät ehkä samalla katselemaan kuvia suoluonnon tuhoutumisesta.

Kuvien tekniikaksi kerrotaan pigmenttivedos puulle, akryyli ja vernissa. Lopputulos on hämmästyttävän maalausmainen. Yksi kuvista näyttää ihastuttavalla tavalla juuri Saskiassa päättyneen Päivi Pussilan näyttelyn horisonttimaalaukselta.

Pinta, maalausmaisuus, on vain yksi vangitseva ominaisuus. Pidän siitä, että monet kuvista ovat neliöitä. Tässä aanelosten maailmassa on ihanaa, kun näkee neliön. Siinä on jotain alkukantaisen konkreettista.

(Itse asiassa kaikkikin kuvat saattoivat olla neliöitä, nyt en muista minkämuotoisia kuvia sillä yhdellä seinällä oli, ja kun Jackson-näyttelyssä oli niin tiukat valokuvaamisen kiellot, en uskaltanut kuvata Asumaniemen näyttelyssäkään kuin yhden teoksen tätä tekstiä varten. Älkää nyt tulko sanomaan, ettei tätäkään kuva olisi saanut ottaa!)

Pidän myös siitä, että kuvat ovat kauniita, eikä niitä ole pakko nähdä ahdistavina luonnontuhon dokumentteina. Kaipaan tähän maailmaan hiukan naiivia toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Vaikka sitten tosiasioista välittämättä.

Näyttely on hieno. Kauemmin minä tätä katselin kuin hiottua Michael Jacksonin imagonpönkitystä alakerrassa.

–

PS: Löysin julkisen teoksen, jonka yli olen kävellyt kymmenet kerrat! Frenckelin edessä kulkevassa kivilaattapolussa on runoja (tai jotain tekstejä, en oikein saanut selvää)!

Kiiltokuvaa ja pönöttämistä (Näyttely: Michael Jackson)

Michael Jackson: Tervetuloa maailmaani – Welcome to my World. TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.10. 2012 saakka.

–

Kuten oletinkin, TR1:n Michael Jackson -näyttely on kyseenalaistamaton, kritiikitön, perusosasista koottu faninäyttely. Joskaan en tiedä, onko näyttelyä varsinaisesti suunnattu faneille; olen nähnyt ainakin 80 % näyttelyn valokuvista omistamistani Jackson-kirjoista ja levynkansista jo ennen tätä näyttelyä (ja niin lienevät muutkin fanit nähneet). Omasta tiiviistä fanikaudestani on kuitenkin jo 10 vuotta, joten olisin kuvitellut näkeväni jotain yllättävääkin.

No, tämä on tätä, tiedättehän: näyttelyssä ei saa ottaa kuvia (etteivät nämä arvokkaat valokuvat leviä luvattomasti minnekään). Kuvasin sitten teille kotona hammasmukini, koska samanlainen Jackson-muki oli näyttelyssä oikein vitriinissä.

Valokuvat ovat tarkkaan valittuja, kliinisiä, photoshopattuja ja kauniita. Sellainen elämää suurempi idolius olisi kiinnostavampaa, jos siihen suhtauduttaisiin kriittisesti tai edes huumorilla. Vakavasti tämän voivat ottaa kai vain ne, joille Jackson on edelleen elämää suurempi idoli. Itse huomaan näin aikuisena olevani paljon kiinnostuneempi säröistä: pidän kuvasta, joka paljastaa, että laulajalla on pitkät jalkaterät ja kuvasta, jossa hänellä on silmälasit päässä. Hän on epätäydellinen ja siksi todellinen.

On tietenkin surullista, että ihminen joutuu elämään niin tiukassa kontrollissa itsensä ja julkisuuskuvansa kanssa. Kaiken taustalla on kuitenkin ihminen, vaikka kaikenlaiset hänestä hyötyneet koneistot ovat aika hyvin itse ihmisen onnistuneetkin peittämään. Olen monesti ollut näkevinäni Jacksonin musiikkivideoilla ja esiintymisessä huumoria ja itseironiaa. Miksei sitä voisi tuoda myös hänen uraansa esittelevään näyttelyyn?

Valokuvien ja krääsän lisäksi näyttelytilassa pyörii keikkataltiointi. Senkään toimivuus museotilassa ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta eihän se museon vika ole, että Jacksonilla oli tapana heruttaa aplodeja aplodien päälle lopettamalla jokaista biisiä kymmenen minuuttia. Livenä se ajaa ihmiset hurmokseen, videolta katseltuna se on aika puuduttavaa.

Keikkavideon eteen muodostui suorastaan ruuhkaa. Tämä on vetonaula: taiteilija itse, elävänä ja tanssivana, mestarillisena koneena. Jackson nimittäin oli loistava tanssija, loistava (vaikkakin usein suuruudenhulluudesta ja epäonnistumisen pelosta johtuen hieman kliininen ja ennalta-arvattava) lavaesiintyjä. Selvästi itseään aina parempaan ruoskiva, voimakas persoona.

Ja kuitenkin. Ihmiset istuvat ja tuijottavat keikkataltiointia liikkumatta. En pääse istumaan, penkit ovat täynnä, ja alan jamitella yleisön reunalla. Saan pari pitkää katsetta. Jatkan jamittelua. Kun kitaristi ilmestyy lavalle neonvaloilla päällystestyssä puvussa, metriset sarvet päässään ja kitara tulta syösten, nauran ääneen. Saan taas katseen. (Mutta tässähän tätä show-ironiaa nyt on!)

Museossa jopa musiikki muuttuu katseltavaksi kohteeksi. Jopa Jacksonin musiikki (jos kuuntelen sitä kotona, mitä harvoin mutta sentään joskus teen, tanssin ympäri asuntoa kuin riivattu – Jackson teki tanssimusiikkia!) Tiedän kyllä, että käyn museoissa niin usein, että käyttäydyn niissä muutenkin asiaankuulumattoman kotoisasti. Jamittelu on minulle helpompaa kuin esimerkiksi 12-vuotiaalle Jackson-fanille, joka ei ole käynyt museossa kuin ehkä kerran koulusta kun oli pakko.

No, näyttelyn kuva Jacksonista on se, mitä voi odottaakin. Tämän vuoksi epäviralliset elämäkerratkin ovat usein kiinnostavampia kuin kohteensa hyväksymät: ihmistä kiinnostaa ihminen, ei puleerattu valokuva, jossa voisi poseerata kuka tahansa.

Tervetuloa maailmaani on aika kammottava nimi näyttelylle, jonka maailma on näin viimeiseen asti julkisuuden kyllästämä ja epäaito. Kuulkaa, kyllä Michael Jacksonkin hikoili ja epäonnistui ja kompuroi niin kuin kaikki tanssijat tekevät toisinaan. Mutta ehkä tämä on totta, ehkä hänen maailmansa tosiaan typistyi tällaiseksi megajulkisuuden palvelemiseksi. Ikonien tarjoamiseksi nälkäiselle yleisölle.

Harmi, että fanikauteni osui VHS-videoiden aikaan; minulla ei ole katseltavaa kokoelmaa Jackson-dokumentteja tai musiikkivideoita kotona. Mutta toisaalta, kaikkihan on netissä yhden klikkauksen päässä. Ja levyhyllyssäni on edelleen Jacksonin levyjä sen verran, että voin tanssia asuntoa ympäri pääni pyörryksiin. Taidanpa.

Thrill! Tai sitten ei.

En ole vielä käynyt TR1:n Michael Jackson -näyttelyssä, koska se vaikuttaa aika suoraviivaiselta faninäyttelyltä (menen sinne kyllä joka tapauksessa, sillä olin joskus 1990-luvun lopussa suoraviivainen Jackson-fani itsekin).

No, mutta sitten näin uutisissa, että näyttelyssä opetetaan Thriller-videon tanssia. Ajattelin oitis, että noille tunneille menen, koska vietin 15 vuotta sitten (oi niitä aikoja!) aikaani opetellen TV-ruudulta sitä tanssia (kannattaakohan tätä myöntää julkisesti?) Kaiken lisäksi Tampereella on 27.10. tilaisuus tanssia Keskustorilla Thrilleriä.

Mutta mitä museon sivuilta selviääkään? Opetus oli ainutkertainen tapahtuma! Ja vaikka tuohon Keskustoritanssiin on vielä yli kaksi viikkoa, opetusta ei järjestetä enää. Hyvä mainos uutisissa meni hukkaan, jos ei museoissa saanut tanssia kuin sinä yhtenä päivänä.

No, kirjoitan näyttelystä lisää, kunhan olen käynyt siellä.