Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

–

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeen – Ellen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.

 

 

 

 

Hirviönreppanoita (Näyttely: Matikainen)

Hannamari Matikainen. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä), 13.6.2012 saakka.

–

Pidän Hannamari Matikaisen teoksista sen verran, että minulla on kotonakin yksi hänen (mustavalkoinen) työnsä. Tästä siis lähdetään.

Olen nähnyt Matikaisen Eläinmaatuskoja ennenkin, niitä oli Galleria Saskiassa viime vuonna. Silloin maatuskat jäivät minulle näyttelyn etäisimmäksi sarjaksi ja taas kävi vähän samalla tavalla. En osaa sanoa, miksen innostu näistä maatuskoista. Voisiko se johtua siitä, että maatuskat ovat jo itsessään niin mystisiä ja lapsuudesta asti sellaisten hienojen ei-saa-koskea-esineiden kiteytymiä, etten kaipaa niihin mitään lisää?

Eläimiksi muuttuneet maatuskat ovat lempeämpiä kuin perinteiset mummot. Toisinkin voisi ajatella, koska Matikaisen kuvakieli on hirviömäistä. Mutta nämä eläinmaatuskat ilmeilevät hassusti, kutovat villapaitaa ja ovat muutenkin omia yksilöitään. Sellaiset puiset (puunhajuiset), kirkkaanväriset kloonimummot ovat paljon scifimpiä olentoja kuin nämä.

Matikainen on siirtynyt väreihin. Gallerian toinen huone onkin täynnä pikkuisia hirviöitä, jotka vaikuttavat syntyneen maaliläikistä yhtä kevyesti kuin hirviöt aina öisin syntyvät ikkunasta heijastuvista puiden varjoista. Koomisetkin hirviöt ovat aina vähän arvaamattomia. Niin kuin eläimet – kissarakkaana ihmisenä menen aina nostamaan syliini vieraitakin kissoja ottaen tietoisen riskin tulla kynsityksi (sellaisia syliinnostajia kynsisin minäkin, jos olisin kissa).

Matikaisen hirviöissä on samaa houkutusta: ota minut syliin, minä olen ihan kiva ja pehmeä! Hirviöt ovat jopa pikkuisen reppanoita, mikä onkin erinomainen hirviöevoluution kehittämä keino päästä lastenhuoneeseen ja saada aikuisten varaukseton luottamus.

Värillisissä, maalatuissa teoksissa pysytään olentojen pinnalla. Otusten sisään näkee vain päättelemällä ilmeistä ja olemuksesta, millainen sydän tällä pedolla on.

(Matikainen teki ennen suorastaan röntgenkuvankaltaisia syväluotaavia nukke- ja lelukuvia. Ehkä hän on huomannut, ettei meistä kerro pajonkaan se, mitä löytyy kun meidät halkaistaan. Enemmän meistä taitaa sittenkin kertoa pinta, kaikki ne naamiot, joita eteemme keräilemme.)

Mustavalkoinen ja hurja (Näyttely: Hannamari Matikainen)

Hannamari Matikainen galleria Saskiassa 2.2.2011 saakka.

—

Tiesin etukäteen, että Hannamari Matikainen tutkailee taiteessaan nukkeja kummallisen toimivalla traumaattisen mustavalkoista maailmaa ja huumoria yhdistävällä tavalla. Galleria Saskian näyttely paljastaa, että taiteilija osaa muutakin; näyttely on yhtenäinen muttei monotoninen, temaattinen muttei toistoa täynnä.

Mustavalkoisessa maailmassa värejä ovat saaneet vain Eläinmaatuskat, muttei niissäkään millään kirkkaudella ja räikeydellä juhlita. Hurjilta näyttävät eläimelliset maatuskahahmot jäivät minulle näyttelyn etäisemmäksi sarjaksi (ehkä vain siksi, että muu osa näyttelystä toimii vielä paremmin).

Erityisesti nautin Paperinukke-teoksesta. Seinälle kiinnitetyt vaatteet (kaikkien paitojen kädet ylhäällä, kuin putoamassa) ja vähintäänkin kauhistuneenhämmentynyt nukke nurkassa. Ajatukseni kulkivat tällaista reittiä:

– Lapsi kasvaa aikuiseksi, tässä on näitä vaatteita niin tytön kuin pojan kuin miehen kuin naisenkin rooleihin. Kaikkiin pitää jossain elämänvaiheessa itsensä istuttaa.

– Tämä on lapsiperheen arkea; kuinka suuri osa päivästä kuluukaan vaatteiden kanssa puuhailemiseen, pesemiseen, pukemiseen, taittelemiseen.

– Tämä on perhekuva: lapset vievät noin suuren osan perheestä, naiselle on jäänyt tilaa suunnilleen yhden paidan verran ja miehestä läsnä ovat pelkät kalsarit.

Ja kaiken pohdinnan keskellä minua nauratti suunnattomasti sen nurkassa seisovan nuken kauhistunut, hirmustunut ilme: tätäkö tämä elämä siis onkin?! Tännekö minä synnyin?

Nuket minä jo mainitsinkin, mutta mainitaan nyt vielä lisää. Matikaisen mustavalkoiset nuket näyttävät läpivalaistulta lapsuudelta. Totuus julki! Sisälmykset esiin!

Nukkejen maaninen ilottomuus ja irvistely antaa jokaiselle nukelle persoonallisuuden. Ja kun nukkeja on näin paljon, ne jyräävät koko lapsen; yksin leikkivä lapsi (tai katsoja näyttelyssä) on enemmän nukkejen maailmassa kuin nämä nuket lapsen maailmassa. Ehkä se on tuo värittömyys ja valkoiselle taustalle kuvattujen nukkejen kontekstittömyys (kauhea sana!), mutta näistä kuvista tulee vahvasti tunne yksinäisyydestä, yksin leikkimisestä.

Eivätkä nuket tietenkään pelkkään lapsuuteen kuulu. Yhtä hyvin tällaisen uhkaavan salaperäisen läsnäolo (salaperäinen on arkeen revetessään aina uhkaavaa, sanokaa mitä sanotte!) liittyy aikuisen elämään. Ja yhtä hyvin aikuinen säikähtää elävän näköistä nukkea tai kuvittelee persoonalliselle nukelle luonteenpiirteitä.

Viimeisessä huoneessa sarja Hymy toi hyytävästi mieleeni Donnie Darko -elokuvan jänöjussin. Hurjaa! Perähuoneeseen kootuissa eläimissä yhdistyvät lemmikin suloisuus ja jalostuksen karmeus ja toisaalta suurten eläinten hellyttävyys (joka lapsella on pehmonalleja) ja pelottavuus.

Kokonaisuutena näyttely on kiinnostava katsoa. Matikaisen tapa lähestyä aiheitaan on omaperäinen, joten vaikka nuket tuovat ensimmäiseksi mieleen lapsuuden, näyttelyssä ei tule tunne, että tämä on nähty ennenkin – taiteilija tässä nyt taas käsittelee alitajunnassa kuplivaa lapsuuttaan. Tummasävyisyys ja ytimiin meneminen osoittavat rohkeutta ja uskoa omaan suuntaan. Ei yleisölle tarvitse antaa värejä. Ei yleisölle tarvitse antaa yhtään mitään, kunhan antaa itsensä, sen, mikä on pakko tehdä ja antaa.

Kummallisen näyttelystä tekee se, että kaikki on hulluudessaan jotenkin niin hillittyä, että katsominen ei pelota. Mitää liian suurta ei siirry teoksesta katsojaan. Ei ole pakko kohdata omia demonejaan, jos ei halua. Ja sellaisena näyttely on hyvä kokemus, innostava ja iloiseksi tekevä kokemus, vaikka onkin mustavalkoinen ja hurja.

(Kuvat ylhäältä alas: sarjasta Nukkeja, Paperinukke, Hymy)