KARI VEHOSALO. Sara Hildénin Taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 6.2.-23.5.2021.

Kari Vehosalo: Suomenhevonen II

Kari Vehosalo: Suomenhevonen II

Kari Vehosalon näyttelyssä toistuu piiloutuminen; pimeyteen ja peitteisiin kääriytyminen. Tummista kuvista on välillä vaikea erottaa kuva-aihetta. Joskus kuvan esine tai henkilö on peitetty muovilla tai kankaalla. Meille jäävät vain ääriviivat.

Hevonen on helppo tunnistaa kuvasta, vaikkei sitä näe. Ja kuitenkaan kuvassa ei ole hevosta. Maalaus on pelkkä pinta, pelkkä uskomattoman kauniisti maalattu, hevosen peittävä kangas.

Sama tapahtuu muotokuvissa: vaatteiden alla ei ole ihmistä. Taiteilija ei maalaa kuvaan ensin ihoa ja pue sille sen jälkeen vaatteita. Ja jos maalaisi, mihin hän lopettaisi? Pitäisikö sisäelimetkin maalata? Verisuonet?

Suomenhevonen II kertoo maalaustaiteesta sekä kuvan ja katsojan suhteesta. Maalaus antaa minulle vihjeitä ja minä kuvittelen hevosen. Mutta onko mitään hevosta koskaan ollutkaan? Onko edes taiteilija kuvitellut kuvaan hevosta, vai onko hän pukenut pressun rautalankamallin tai lelun päälle? Kuka tietää, mitä katson, kun katson tätä maalausta?

Kari Vehosalo: Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously)

Kari Vehosalo: Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously)

Monessa Kari Vehosalon maalauksessa on savuinen värimaailma ja hämmentävä tunnelma. Osittain tuntuu siltä, että astun huoneeseen ja näen jotakin, mitä minun ei kuuluisi nähdä. Toisaalta ihmiset huoneessa/näyttämöllä/maalauksessa ovat hekin usein kuin vain puoliksi läsnä – lasittunein silmin he katsovat tyhjyyteen tietämättä ehkä itsekään, miksi ovat osallisina tapahtumissa.

Maalauksessa Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously) on kaksi nuorta. Tai ehkä he ovat sama mies kahtena eri olentona, kahdessa eri ajassa? Miehen vartalon läpi kasvaa puu ikään kuin hän olisi ilmestynyt toisesta ulottuvuudesta paikkaan, johon ei olisi kannattanut ilmestyä.

Kaksoisolentotematiikka toistuu näyttelyssä. Kahdet miltei identtiset kasvot tai takaraivot rinnakkain, luonnottomassa suhteessa toisiinsa, herättää kuvana kauhua. Tämän maalauksen miehet eivät niinkään kauhistuta kuin ihmetyttävät. Mitä he katsovat? Seisovan miehen ruumis näkyy kahdesta eri kulmasta yhtä aikaa, ja ymmärrän katsovani peiliin. Kuva katkeaa makaavan miehen säärien kohdalta. Maailma on konkreettisesti kaksi yhtä aikaa.

–

KARI VEHOSALO. Sara Hildénin Taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 6.2.-23.5.2021.

Aseina huulipuna ja kyyneleet? – näyttely, joka laajenee nimeään suuremmaksi

Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus. Teoksia Sara Hildénin säätiön kokoelmasta. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 4.10.2015–17.1.2016

–

Mariko Mori: Renew IV. Taustalla (oik.) Nina Roos: Movement Between the Words (The Rupture I).

Vähän käsittämättömällä tavalla nimettyyn Aseina huulipuna ja kyyneleet? -näyttelyyn on koottu naiseutta käsitteleviä teoksia Sara Hildénin taidemuseon kokoelmista. Itse näyttelyssä ei tosin ole niin selvää, miten mikäkin teos käsittelee naiseutta (kuten vaikkapa Erwin Wurmin iso, istuva, miehenoloinen ihmishahmo, jonka pää piiloutuu neulepaitaan).

Näyttelyn nimi pohditutti minua koko kierroksen ajan. Onko se vitsi? Opettavainen kysymys tyyliin: kuvitteletteko, että naisten aseita ovat huulipuna ja kyynelet? Olettepa te rajoittuneita! Vai onko sen tarkoitus saada meidät kiinnostumaan siitä, miten huulipuna toimii aseena? En ymmärrä nimeä, se häiritsee vielä näin melkein viikon näyttelykierroksen jälkeenkin. Jotenkin en kehtaa edes sanoa käyneeni sen nimisessä näyttelyssä.

Mutta jos jokus vielä pääsen tämän nimen yli, saatan lähestyä näyttelyä pienemmän ennakkoluulokuorman kanssa. Tai no, yritän lähestyä sitä jo nyt.

Naiseus ei sinänsä ole minusta koskaan ollut kiinnostava tapa rajata taidetta, mutta sille lienee perustelunsa ainakin taidehistoriallisesti (naiset jääneet vaille ääntä ja niin edelleen). Tämäkään näyttely ei tosin esittele vain naistaiteilijoita vaan myös miehiä, jotka ovat kuvanneet naisia. Tai sitten eivät ole edes kuvanneet naisia, kuten jo mainitsemani Erwin Wurm.

Tamara Piilola: The Most Beautiful Things Hide.

Sukupuolittunut rajaaminen on riskialtista jo senkin vuoksi, että niin monen on niin helppo sanoa, että eivät naiset ole tällaisia. Yritän jättää sen argumentin käyttämättä, koska mikä minä olen sanomaan, millaisia naiset ovat tai eivät voi missään tapauksessa olla.

Vietin eniten aikaa abstraktia lähestyvien, vihjailevien teosten edessä. Tällaisia ovat mm. Nina Roosin hienosti nimetty Movement Between the Words (The Rupture I), Tamara Piilolan The Most Beautiful Things Hide, Raili Tangin Viheriäinen sekä Susanne Gottbergin Object. Taiteilijat näyttävät jotakin, mitä ei voi nähdä, ja vangitsevat huomion juuri sillä. Tunne, jonka he ovat teoksiinsa säilöneet, on se, että en saa jotakin selville vaikka yritän.

Susanne Gottberg: Object.

Tuula Lehtisen Posliinikokoelma kommentoi kauniisti nykyarjen koruttomuutta verrattuna historian koristeellisuuteen (ainakin joidenkin historian). Siniset koristemaalaukset valkoisissa posliinimaitotölkeissä korostavat köyhien ja rikkaiden arjen esineistön eroja. Ehkä minua häiritsee tämänkin teoksen joutuminen naistematiikan alle tässä näyttelyssä. Ei tällä liene mitään tekemistä moninaisen naiseuden kanssa. Tällainen taide laajenee yleispäteväksi.

No, läsnä on tietysti myös Edward Kienholzin Uudestisyntyminen, josta minulla on kauhumuistoja jo lapsuudesta. Teos on hieno, ja vaihteeksi eri paikassa kuin missä sen täällä yleensä näkee. Ehkä se johtuu syksystä, mutta kasvit flyygelissä eivät oikein ole jaksaneet kasvaa runsaiksi. Ja niissä on Plantagenin hintalaput, mikä ahdistaa minua, vaikka toki kertookin paljon elämästä ja naiseudesta. Kukat Plantagenista ja flyygelin päälle makaamaan – kenenpä meistä arki sen hohdokkaampaa olisi.

Hurjuudellaan ja taituruudellaan mieleen jäivät myös Kari Vehosalo ja Elina Merenmies, joista kumpikin antaa naisen kadota ja kasvojen muuttua joksikin muuksi. Muovipussiksi. Oksistoksi. Kun elämä palaa kirkkaimmillaan, kuolema ei koskaan tunnu olevan kaukana.

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray.

Aurinkoisena syyspäivänä museon harmaat betoniseinät muuttuivat omaksi teoksekseen ihan luonnostaan. Kummallista, etten ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten tämä betoninharmaa nostaa teokset maagisen kauniisti esiin. Valkoinen saattaa vähän latistaa, mutta tämä elävä harmaa, oi, kauneus. (Tuula Lehtisen valkoiset posliinitkin olisivat ansainneet muun kuin valkoisen taustan.)

Kokonaisuutena näyttely tarjoaa useita museon kokoelmien teoksia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan/koskaan. Viihdyin museossa pitkään, eikä tullut lainkaan sellainen olo, että pääsisipä jo ulos aurinkoon. Huippukohtia on useita. Vain nimi jää kummittelemaan mieleen.