Posts Tagged ‘kolumni’

Kesäauto

(Kolumni puolilehti.fi:ssä kesällä 2015. Yhä ajankohtainen. Ja kesäauto käynnistyi!)

auto

Kesällä on pakko olla auto, että pääsee kesänäyttelyihin. Talven ajan auto seisoo hintavassa parkkihallissa, josta sen voi keväällä jännityksellä käynnistää, ajaa ulos ja katsastaa. Sen jälkeen maailma on avoin, puoli Suomea on täynnä tehdashalleja, jotka muuttuvat kesällä näyttelytiloiksi. Taide on nykyään aina tehdashalleissa, jotenkin siitä on tullut niin normaalia, ettei niitä katossa kulkevia putkistoja ja betoniseiniä tulee enää edes kyseenalaistetuksi. Taide → tehdashalli, great.

Sitten sinne näyttelyyn pitää ajaa, taivaalta tulee räntää ja rakeita, ja kesäauton tuulilasinpyyhin hajoaa moottoritiellä. Hätävilkut päälle, ilmastointiteippiä, matka jatkuu. Sade loppuu välittömästi, opaskyltit ohjaavat autoilijan pienelle metsätielle, jolla tulee mutkissa vastaan paikallisia asukkaita väärällä kaistalla. Kauhunhetkiä tarjoilevat myös pusikosta eteen ryntäävät peurat.

Maisemat olisivat loistavia, jos niitä ehtisi katsella. Metsätie mutkittelee. Palkintona on kesänäyttely, jossa alkaa välittömästi taas sataa, joten ulkoteokset jäävät näkemättä. Jokin lapsiryhmä, jota leikitetään teosten edessä, etenee tismalleen samaa tahtia näyttelyn halki. On niin kylmä, että kuulakärkikynä lakkaa toimimasta.

Otan aina teetä, jotta jättäisin edes vähän rahaa näyttelypaikkaan. Tee on liian väkevää ja laimennan sitä pari kertaa vedellä. Kotiin ajaessa ei enää ole kylttejä, joita seurata, koska näyttelyn järjestäjille riittää, että yleisö johdatetaan sinne, ei sieltä pois. Pelkään eksymistä koko matkan kotipihaan asti.

Toinen vaihtoehto: näyttely on kaupungin keskustassa, joten sinne pääsee julkisilla liikennevälineillä. Taidemuseon kesänäyttelyyn kulkeutuu paljon sellaista porukkaa, joka ei katsele taidetta muina vuodenaikoina. Heidän keskustelujensa kuuntelemisesta tulee tärkeä osa kierrosta.

Olen esimerkiksi koko kesän pohtinut, mitä eräs mies Turku Biennaalissa tarkoitti sanoessaan yhdestä taideteoksesta, että ”ajatelkaa, jos nämä olisivat oikeita rakennustelineitä, ja ihmiset jäisivät katsomaan niitä”. Taideteoksessa siis oli rakennustelineitä. Ihan oikeilta ne minusta näyttivät, eivät miltään pronssista valetuilta taidetelineiltä.

Näyttelyissä tulee usein vastaan tämä sama tilanne: että arkisen kauneuden myöntämiseen tarvitaan jokin erillinen lupa. Esine on tuotava näyttelyyn, jotta sen kauneuden voisi myöntää. Jos kyseessä olisi remontti, jossa rakennustelineet ja muovipressut loisivat tismalleen samanlaisen esteettisen kokonaisuuden, sitä ei kuuluisi pitää katsomisen arvoisena. Hävettäisi jäädä tuijottamaan.

Museovierailla on tarve osallistua näyttelyyn sanomalla mielipiteensä ääneen. Tämä on nyt varmaan sitten sitä nykytaidetta, on pahin mahdollinen tapa halveksia taideteosta ja sen tekijää.

Palaan näyttelystä kotiin tyhjällä junalla, kesä jatkuu vielä viikkokausia. Suomi on puhjennut täyteen näyttelyitä, talven yli pimeinä pysyttelevät tilat ovat äkkiä vaelluskohteita. Meitä viedään kuin sopulilaumaa paikasta toiseen ja se tuntuu hyvältä. Ensi kesänä taas, sama kierros ja ehkä jotain ekstraakin. Kunhan se auto käynnistyy talven jälkeen.

 

Mainokset

Bloggaajan läpinäkyvyydestä

20170411_124547236Kirjoitan tämän blogin lisäksi teeblogia, jonka yhteydessä olen törmännyt ilmaisen teen ilmiöön. Pyrin kertomaan joka kerta tarkasti, olenko saanut kirjoituksen aiheena olevan teen maksutta vai maksanut siitä. Läpinäkyvyys on tärkeää sekä lukijalle että kirjoittajan uskottavuudelle. Alan blogeja lukiessani syynään suurennuslasilla tällaisia asioita. Onko kirjoittaja maksanut tuotteesta vai ei?

Tulin sitten ajatelleeksi, pitäisikö minun tehdä sidonnaisuusilmoituksia myös Nokkoseen. Lienee yleistä tietoa, että kirjoittajat pääsevät lähes kaikkiin museoihin ilmaiseksi pressikortilla? Voisin siitä huolimatta kertoa tämän jokaisen päivityksen lopussa:

Sidonnaisuus: Museo ei ottanut minulta pääsymaksua.

Toiseksi. Saan toistuvasti (vaikken niin usein kuin toivoisin) taidekirjojakin maksutta. Museot antavat toisinaan näyttelykirjat ilmaiseksi, jos näyttelystä tekee jutun. Tämäkin pitäisi ehkä alkaa ilmoittaa:

Sidonnaisuus: Sain näyttelykirjan (hinta 42 €) maksutta.

Onhan se kuitenkin kallis lahja.

Toisaalta ajatus siitä, että työnteosta pitäisi maksaa, on älytön. Jos kriitikon pitäisi maksaa siitä, että pääsee työpaikalleen (näyttelyt ovat osa työpaikkaani), jäisi osa näyttelyistä kyllä kritisoimatta.

Osa näyttelykirjoista jääkin. Kävin taannoin Helsingin Taidehallin mahtavassa Manifesto-näyttelyssä (Julian Rosefeldt). Näyttelykirja maksoi reilut 40 €, ja totesin sen turhan kalliiksi. Olin jo suunnitellut mielessäni, mitä siitä kirjoittaisin blogissa, mutta kirjoittamatta jäi.

Pitäisikö tämäkin ilmoittaa:

Juttu jäi kirjoittamatta kriitikon tämänhetkisen rahatilanteen vuoksi.

Kritiikkiin liittyy ajatus lahjomattomuudesta, rehellisyydestä ja kriitikon omanarvontunnosta. En usko, että laajasti ajatellaan kriitikoiden kirjoittavan kauniisti, jos heidät päästää ilmaiseksi näyttelyihin. En ainakaan itse ajattele näin.

Pitäisköhän tätäkin testata? Maksaa pääsylippu näyttelyyn, josta kirjoitan kritiikin. Ja jos tulee tarve nähdä näyttely kritiikkiä varten uudestaan, maksaa uudestaan. Miten taidekokemus muuttuu, kun se luo loven lompakkoon?

Sehän on suuren osan yleisöstä taidekokemus joka kerta. Lovi lompakossa. Sen punnitsemista, onko näyttely siihen kuluvan rahan arvoinen.

Vastapainoksi on sanottava, että matkustan paljon näyttelyihin, eikä matkakulujani korvaa kukaan. Vaikka rahani eivät mene kulttuurille, maksan näyttelyistä siis yleensä kuitenkin jossain muodossa.

Viimeksi tänään kävin Tampereen taidemuseon lehdistötilaisuudessa. Näyttelyn näin ilmaiseksi, mutta kahvia ja piirakkaa en ehtinyt nauttia (näyttely oli sen verran laaja, että koko aika meni sen katselemiseen, vaikka livahdin saleihin jo esittelypuheen aikana).

En tiedä, miten positiivinen olisin omenapiirakan jälkeen ollut. Astelin sateeseen ja palasin kotiin hauduttamaan teetä.

Hyvä kahvila – parempi näyttely?

Minulla on erityinen suhde erääseen kesällä 2015 Mäntän Pekilossa esillä olleeseen installaatioon. Istuin teoksen sisällä (se oli pieni mökki), kun puhelimeni soi ja sain kuulla, että esikoisrunokokoelmani julkaistaan. Olen törmännyt samaan teokseen sen jälkeen myös Kiasmassa, ja rakastin sitä edelleen. Ikään kuin se kantaisi osavastuun yhdestä elämäni suurimmista onnenhetkistä.

Olin silloin Mäntässä kirjoittaakseni kuvataideviikoista kritiikin. Työnteko sai siis mahdollisimman positiivisen käänteen. (En osaa sanoa, vaikuttiko se tapaani nähdä näyttely ja kirjoittaa siitä, mutta olin onneni kukkuloilla.)

Mietin usein, mikä merkitys museon tai kesänäyttelypaikan kahvilalla on taiteen kokemiseen. Jos menee ensimmäiseksi kahvilaan, josta saa kädenlämpöistä pussiteetä, on jo valmiiksi vähän nurjamielisenä menossa taiteen pariin. Entä, jos sen sijaan saa ihan mahtavaa japanilaista vihreää teetä, jota kannetaan pöytään lisää koko ajan?

(Kumpikin esimerkki on museosta/näyttelypaikasta, jossa olen tänä kesänä käynyt.)

Sama tunnelman suuntaaminen tapahtuu usein museokaupassa. Kävin vastikään eräässä helsinkiläisessä taidemuseossa, ja yritin löytää museokaupasta taidekirjoja (sellaisia ihan oikeita, teoreettisia opuksia). En löytänyt. Sen sijaan löysin mitä tahansa muuta: kaikkea askarteluun liittyvää, kyniä, magneetteja, muistikirjoja.

Mitä kaupan valikoiima kertoo museon odotuksista yleisöään kohtaan? Että heitä ei kiinnosta taide ollenkaan?

En tiedä, eihän Akateemisesta kirjakaupastakaan enää löydy taideteoriaa. Taidehyllyssä on rivi Suomen huutokauppakeisari -kirjoja. Ehkä aika on ajanut taideteorioiden ohi.

Mutta palataan sinne kahvilaan. Olen suunnitellut arvioivani tästedes museoiden kahvilat samalla kun niiden näyttelyt. Arvioisin teen laadun ja hinnan, kahvilan mukavuuden ja melutason, sellaista tavallista. Sitten voisin vertailla näyttelykritiikkiäni näihin kahvilakokemuksiin ja katsoa, löytyykö niistä yhteneväisyyksiä.

(Paitsi jos usein tulee vastaan se kädenlämpöinen pussitee. Sitten lopetan projektin heti alkuunsa.)

 

 

Otteita kriitikkopäiväkirjasta + kolumni tarinoiden merkityksestä

Tammikuun lähestyessä loppuaan jaan kanssanne tämän kuun kirjoitukseni puolilehti.fi:ssä:2015-12-08-2300

Uskosta tarinoihin (kolumni)

Istun tässä ja yritän kirjoittaa taiteesta (otteita kriitikkopäiväkirjasta)

 

PS: Tänään (ke 20.1.) luen runojani uusien Pirkkalaiskirjailijoiden klubilla Hotelli Tammerissa klo 20 alkaen. Tervetuloa!

Kolumni valokuvaamattomuudesta ja muistamisesta

Kolumnini Kuvamuisto (Keskisuomalainen 23.3.2014), jossa – suonette anteeksi – tarkoitan negatiivia kun kirjoitan filmistä.

Kolumni: Supernormaali fossiili

Jatkoin supernormaalin pohtimista Keskisuomalaisen kolumnissa Supernormaali fossiili.

 

Kolumni: Vanhoja tuttuja

Kolumni Vanhoja tuttuja vuosien takaa (Keskisuomalainen 1.9.2013).

Kolumnissa kirjoitan Esko Tirrosen maalauksesta Tyttö Roomasta. Teoksen kuvan voi vilkaista esim täältä.