Jotakin katseen rajalla (Näyttely: Miina Laine)

Miina Laine: MÄKI. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 20.8.-8.9.2016.

–

Miina Laineen näyttelyyn astuminen on kuin astuisi metsäpolulle, jossa on taianomainen valo. Abstrakteissa maalauksissa on oksien liikettä, vähän kukkiakin, ja sitä valoa, joka oksien välistä siivilöityy ja väreilee.

Pisimmälle vietynä valon väreily kuljettaa maalauksia kalligrafian suuntaan. Kuin mustesivellin olisi liikkunut paperin yllä, kirjoittanut merkkejä, joiden ainut tarkoitus on tulla kirjoitetuiksi ja nähdyiksi (ei niinkään luetuiksi).

Paikoin tukkoiset taustat vievät huomiota maalausjäljen keveydeltä. Parhaimmillaan kuvat ovat silkkaa likettä, jotakin katseen rajalla.

–

(Kuva on Galleria Rongan sivuilta; näyttelyssä ei saanut kuvata.)

On nautittava nyt (Näyttely: Tiina Kemppainen)

TIINA KEMPPAINEN: SPIELPLATZ – Maalauksia, installaatio.

Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 12. – 31.8.2016.

–

15 hautajaiset, yhdet häät (yksityiskohta).

Olen kesän ajan kokenut taidetta (työn ohessa) vain kirjoittamatta siitä. Kävin mm. Taidekeskus Salmelassa, jossa olikin taidetta muutamaksi tunniksi, sekä Alice Neelin näyttelyssä Ateneumissa (ehkä kirjoitan siitä vielä jotakin – näyttely on hieno).

Palaan kirjoittajavaihteelle Tiina Kemppaisen Spielplatz-näyttelyssä. Ensin vähän pökerryttää: maalauksissa on värejä ja yksityiskohtia niin, että jokaisen katsomiseen voisi käyttää vartin. Tai puoli tuntia. Sanojakin maalauksista löytyy.

Ja kuitenkin se ainoa installaatio imaisee minut luokseen. Olen naulittuna sen maailmaan pitkään. Puunviipaleissa on hautajaisia ja häät (hääpari seisoo kuilun reunalla). Hautajaisvieraita markkeeraavat rautanaulat ovat taivuttaneet päänsä mustien suorakaiteiden puoleen.

Liikutun teoksen yksinkertaisuudesta. Miten kevyesti kaikki on kuvattu, ja miten raskasta siitä on tullut. Rautanauloissa ja puunpalasissa on sitä paitsi jotakin tuttua mummolan suulista, ja ajattelen hautajaisia, joita suvussa vietetään ketjussa. Ensin häitä, sitten ristiäisiä, sitten hautajaisia, kaikkea limittäin, kiintyvällä vauhdilla. Suku on sitä, että on surijoita haudan äärellä.

Maalausten värikkäissä maailmoissa on väkivaltaisia kuvia, joissa jättiläinen syö lapsensa (tai muita pieniä otuksia) ja nainen vaipuu tanssiin luurangon kanssa. Kuolema on läsnä, mutta se tekee elämästä vain kirkkaampaa ja maanisempaa. On nautittava nyt.

Kaiken keskellä seesteisemmät tunnelmat helpottavat oloani. Habeas corpus -maalauksessa naisen ruumis muuttuu maastoksi, jäniksen korvat muuttuvat kasveiksi. Kaikki elää, osa on vain niin pientä/suurta, ettei näe muita kuin omankokoisen todellisuutensa osia.