Terveisiä satumaista (Näyttely: Tiina Poutanen)

Tiina Poutanen: Huhtikuun kala. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere). Näyttely ehkä huhtikuun ajan (?) 2016.

–

Kuva näyttelyn osasta Lastenhuone.

Galleria Koppelo on muuttanut isoon tilaan Kauppakadulla, ja gallerian avaavana näyttelynä on Tiina Poutasen Huhtikuun kala. Esillä on jonkin verran samoja teoksia kuin viime syksynä Mältinrannassa, mutta kun paikkaa ja teosyhdistelmää muutetaan, koko tarina muuttuu. Tämä näyttely varisuttaa sadun hippusia kaiken arkisen päälle.

Yhden kokemuksen sain jo ennen kuin astuin galleriaan. Kauppakadulla on remonttitelineitä, joiden alta galleriaan on kuljettava, ja telineeltä putosi jotain päähäni. ”Oho, siinä oli joku alla”, sanoi työmies toiselle.

Galleriassa päähäni putoilikin sitten sanoja ja satumaisia kuplia. Maisemakuplissa Poutanen tuntuu sanovan, että a) kaikkea tärkeää tulee suojella ja b) meillä on vielä tällaisia kuplia, joissa satu pysyy elossa.

Liikuttavat, kirjoja lukevat Mielieläimet rohkaisevat nekin uskomaan nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Meillähän on kirjoja ja niitä lukevia eläimiä; mitä muuta me voisimme enää toivoa?

Näyttelyn nimiteos Huhtikuun kala on kaksiosainen hiilipiirros, jonka läpi ikkunan valo kuultaa. Se on ylistys mielikuvitukselle, mustavalkoisen todellisuuden ylle kohoava ajatusten runsaus. Sellaisena näyttely jää mieleeni, kun poistun (ja nyt katselen tiiviisti taivaalle, ettei sieltä putoile enää päälleni mitään).

 

Valosta ja paikoista jotka ovat olemassa ilman meitä (Näyttelyt: Häkkänen; Poutanen)

Tiina Poutanen: Jänismetsä & Kaisu Häkkänen: Mad Johnson was here. Taidekeskus Mältinranta 22.8. – 8.9.2015.

–

Kyllä ne ovat kauniita, sitä ei voi kieltää. Kaisu Häkkäsen neulanreikäkameralla ottamat mustavalkovalokuvat ovat utuisia ja juuri oikealla tavalla kirkkaita. Mustavalkoisuus nostaa valon esiin niin ihmeenkaltaisena, että se hämmästyttää aina, kun mustavalkoisia kuvia katselee.

Kuvat ovat yhtä aikaa arkaaisia ja tuttuja. Ehkä tuttuja, koska lapsuudessani ulkomaanmatkat tehtiin aina Norjan lappiin, ja näissä kuvissa on lumihuippuisia vuoria ja alueelle tyypillistä maisemaa.

Rakennuksissa on takuulla sisällä kaikenlaisia mysteerejä, kokonaisia todellisuuksia ja toisten ihmisten normaalia, joka on meille vierasta. Nämä talot katsovat meitä ja sanovat: pysykääpäs siellä vähän kauempana. Pidän tällaisesta itseriittoisuudesta: että minua ei tarvita tekemään mistään kokonaista.

–

Tiina Poutasen Jänismetsään astuessani tunnen tosiaan astuvani rönsyillen ja itsestään kasvaneeseen luonnontilaan. Täällä eläimet ja ihmiset alkavat vähitellen muistuttaa toisiaan suorastaan pelottavalla tavalla (perhonen lukee kirjaa, jäniksenpäinen ihminen makaa maassa).

Paperille piirrettyjä mustavalkokuvia ja vanerille luotuja värimaalauksia yhdistävät teokset ovat kuin joulukalenteri, josta aukeaa luukkuja aina vain syvemmälle ihmis(ja eläin)mieleen. Tekniikka on hieno, niinkin hieno, että olen juuri tekemässä heräteostosta kun tajuan, että tällä hetkellä siihen ei ihan olisi varaa.

(En voi enää mennä näyttelyyn, koska sellaisen punaisen tarran näkeminen valitsemani teoksen alla olisi liian tuskallista.)

Mistä minä näissä pidän? Satumaisuudesta, jolla tavallinen arki näyttäytyy, kun sitä katsoo oikeaan aikaan (jänikset istuvat iltahämärässä numikolla). Valosta, joka näyttää meille nekin asiat, joita emme ihan ymmärrä tai joita emme uskalla ymmärtää.

Ja kyllä, teokset ovat kauniita, sitä ei voi kieltää.