Posts Tagged ‘Arkkitehtuuri’

Suunnitteilla elämä (Näyttely: Simo Kaarsalo)

TADA POP UP: Simo Kaarsalo: Muutoskuvia. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 30.8.-4.9.2017.

IMG_20170830_152936Nyt kannattaa pitää kiirettä, jos haluaa nähdä Simo Kaarsalon Muutoskuvia Nykyajassa. Pop up -näyttely on esillä vain viikon. Singahdin sinne tänään heti Nykyajan avauduttua.

Näyttely on osa Tampereen design- ja arkkitehtuuriviikkoa. Esillä on siis arkkitehtuuria, ja teemana on kaupunkien täydennysrakentaminen.

Tiedotteessa kerrotaan, että ”Tiivistämispaineissa liian usein ajan henki uhkaa paikan henkeä.” Koska en ole arkkitehti vaan esteetikko ja kaupunkilainen, en näyttelyä katsellessani tajunnut, ovatko esimerkit nyt niitä, joissa paikan henki on otettu huomioon vai niitä, joissa se on rakennuskantaa tiivistämällä tuhottu.

Pitkään luulin, että nämä ovat nimenomaan niitä huonoja esimerkkejä. Ajattelin nimittäin miltei jokaisen havainnekuvan kohdalla, että voi ei, tuokin tyhjä tila on menty suunnittelemaan umpeen.

Tiedotteen viimeinen lause kuitenkin sen kertoo: ”Näyttelyn kohteet konsepteineen esittelevät ympäristön epäjatkuvuutta parantavia kaupunkirakenteen tiivistämisen malleja aina kaupunkimaiseman, rakennuskulttuurin ja luonnon ehdoilla.” (En suoraan sanottuna ymmärrä, miten epäjatkuvuutta voi parantaa muutoin kuin lisäämällä epäjatkuvuutta, mutta ehkä tässä haetaan nyt sitä, että parannetaan jatkuvuutta ja vähennetään epäjatkuvuutta.)

Arkkitehti lähestyy ympäristöään tietysti toisin kuin muut kaupunkilaiset. Arkkitehdin ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan rakentaminen. Monelle muulle ratkaisu olisi epäjatkuvuuksien, epäpaikkojen ja vapaiden joutomaiden säilyttäminen. Ne tekevät kaupungista sielukkaan, eivät aina uudet ja uudet kerrostalot.

Erityisesti ahdistuin Tipotien eteen, Pirkankadun vastapuolelle, suunnitellusta kerrostalorykelmästä. Ne söisivät alleen suuren määrän puita, ja eikö siinä kohdalla ole myös puutaloja? Kirjailijaliiton asunto on ainakin ihan siinä nurkilla. Ainakaan tämä alue ei silmissäni ole epäpaikka vaan luontoa.

Kauneinta näyttelyssä olivat Tammelan päädyt, valokuvakooste kerrostalojen päädyistä (kuvassa). Sen edessä uskalsin hengittää pelkäämättä, että kohta vedtään mattoa jalkojen alta.

Arkkitehtien suunnitelmien ja havainnekuvien katseleminen on aina vaikeaa. Lopputulos kun harvoin muistuttaa havainnekuvaa. Kun rakennusta katselee kolmiulotteisena pienoismallina, on vaikea kuvitella, miltä tuntuu kävellä sen ohi. Tai miltä tuntuu nähdä iso määrä rakennustyömään tieltä kaadettuja puita.

Asun itse täydennysrakennetulla alueella. Havainnekuvissa katselin kerrostaloja kiitellen luojaani siitä, etteivät ne peitä koko ikkunaani vaan näen yhä edes puolikkaan horisontin. Nyt näen puolikkaan horisontin ja suoraan naapurien uusiin asuntoihin (millainen lattia siellä on, mihin he asettivat sohvan).

Mutta se, mistä havainnekuva ei kertonut mitään, on ihmisten tulo alueelle. Se, miten nyt pelastustiestä on tullut uuden talon asukkaiden vierasparkkipaikka (koska se on heille kätevintä) tai millaista ääntä uudet asukkaat tuovat alueelle (heidän pääovensa on meidän talomme asukkaiden makuuhuoneiden kohdalla). Tai kuinka pensasaidan läpi pusketaan oikopolku, mikä on johtanut siihen, että uuden talon naapurit rakentelevat nyt kaikkialle aitoja. (Mikään tästä ei ole uusien asukkaiden syytä. Ihminen tekee polkunsa sinne, minne ne luontevasti syntyvät.)

Pelkkä talon suunnittelu kun ei riitä. Tulisi suunnitella myös elämä.

 

Mainokset

Portaita pitkin taivaaseen (Essee)

Koska olen viime aikoina lueskellut kirjaa arkkitehtuurista ja koska kävin eilen Näsinneulassa: tässä teille arkkitehtuuria ja korkeita paikkoja hipova essee(hkö), jonka olen joskus taannoin kirjoittanut:

Keväällä 2008 vierailin sukulaisten luona Amsterdamissa. Läheisessä ’s-Hertogenboschin kaupungissa on Hieronymus (tai niin kuin hollantilaiset kirjoittavat: Jheronimus) Boschille omistettu museo, jonne tietysti suurena helvetinkuvausten ja varhaisen surrealismin ystävänä menin. Museo on kirkossa. Hieronymuksen maalaukset eivät minnekään muualle sopisikaan.

Kuulokkeista kuuluva opaskierros alkoi kirkontornin huipulta, jonne pääsi hissillä. Huipulta käveltiin portaita alas kerros kerrallaan ja kuljettiin taiteilijan luomien maailmojen halki. Vaikka portaat olivat keskieurooppalaiseen tyyliin ahtaat ja tiukan kierteiset, en huomannut huolestua missään vaiheessa.

Viimeisen kerroksen jälkeen oli määrä laskeutua portaita takaisin kirkkosaliin. Portailta näki suoraan alas, parin kolmen kerroksen verran tyhjää tilaa ohuen kaiteen takana. Portaat hipoivat valtavaa lasimaalausta, joka alhaalta katsottuna oli todella korkealla.

Keskellä näitä viimeisiä kierroksia minua alkoi huimata. Pidin kiinni kaiteesta ja yritin katsoa vain allani olevia portaita (ne olivat ristikkoista metallia, läpinäkyvät, mikä ei helpottanut tilannetta). En heti ymmärtänyt, mistä oli kyse. Sitten tajusin: tämä on korkeanpaikankammo. En uskaltanut liikkua mihinkään suuntaan, en uskaltanut istua enkä seistä, ja matkakumppanini pelkäsi – varmasti täydestä syystä – että pyörryn ja putoan kaiteen yli. En muista miten lopulta pääsin alas (porras kerrallaan tietysti).

Sen jälkeen olen saanut muistumia tuosta huimauksesta Pyynikin näkötornissa ja jopa katsellessani valkokankaalta Batmanin lentoa Gothamin yllä. En edelleenkään mielestäni pode elämää rajoittavaa kammoa, mutta mitä korkeammalla olen, sitä tuulisempaa tuntuu pääni sisällä olevan. Osittain tunne on jopa nautinnollinen; se on terävä kärki, jolla maailma pistelee.

Tajusin tapahtumapaikan merkityksen vasta puolitoista vuotta myöhemmin, kun luin sanomalehdestä jutun nuoren naisen samanlaisesta kokemuksesta. Kirkontornissa kauhu vei minulta kirjaimellisesti jalat alta, eikä se olisi voinut iskeä missään muualla (ei Näsinneulassa, ei Kiasman ylimmän kerroksen ikkunoista avautuvan maiseman edessä, ei millään sillalla tai tunturissa). Kirkon tarkoitus on vaikuttaa ihmiseen, luoda kuva Jumalan suuruudesta, ja tehokkain tapa tehdä se on sekoittaa mittasuhteet, joihin ihminen on tottunut.

Taiteessa esitetty kauhu saa ihmisen tottumaan tiettyihin kauheuden muotoihin (koska hän tottuu niiden esitystapaan), mutta entä arkkitehtuuri? Mihin ihminen tottuu niiden rakennusten kautta, joita hän arjessaan käyttää? Elämämme tuntuu olevan suurten julkisten tilojen saartamaa. Kuljemme asemilla, virastoissa, sairaaloissa, oppilaitoksissa, museoissa ja kirkoissa – mitä meidän ruumiimme oppii ollessaan näiden ympäristöjen vaikutuksen alaisena?

Meille tutuinta kauhun arkkitehtuuria ovat virastot ja laitokset, joissa on pitkiä, harmaita käytäviä ja portaita portaiden perään. Minut ovat imaisseet sisäänsä tylyt työvoimatoimistot useammassakin kaupungissa. Opaskylttien puuttuminen, kapeat käytävät ja nurkat, joiden taakse ei näe, ilmoittavat ruumiilleni, ettei se ole täällä turvassa. Kun rakennus on epävarma, eivät virkailijoiden hymytkään onnistu vakuuttamaan minua.

Voin hyvin uskoa, että monen kirkon on tarkoituskin herättää kauhua: suuren pyhän kokemusta, nöyrtymistä, lujaa luottamusta kaikkea kannattelevaan voimaan ja sitä, mitä kutsutaan jumalanpeloksi. Jonkin niin suuren ja käsittämättömän kuin Jumalan lähestymiseen tarvitaan tila, joka ajaa tunteet, järjen ja jopa ruumiin kohti jonkinlaista rajaa.

Johtuvatko tällaiset kokemukset yksinkertaisesti valosta ja muodosta? Vaikka ihmislajilla ei enää tunnu olevan sellaisia yhteisiä pelkoja kuin esimerkiksi joillakin apinoilla (kokonaisen lajin kaikki yksilöt pelkäävät käärmeitä), meissä on edelleen niin paljon eläintä, että monille reaktioillemme ei löydy järjellistä perustaa. Voi siis hyvin olla, että tietty valo ja tietty huoneen korkeus aiheuttavat meissä automaattisesti pelkoa, niin kuin kuuloaluettamme matalampien äänien on osoitettu aiheuttavan.

Toisaalta, arkkitehtuuriopiskelija Olha Romaniuk kirjoittaa, suuria tunteita herättää myös sellainen, mihin emme ole tottuneet. Las Vegasin loisto saattaa ensin hämmästyttää, mutta tunne hiipuu nopeasti toistoon. Kaikki rakennukset ovat samanlaisia. Kun arkkitehtuuri sen sijaan pystyy johonkin sellaiseen, mitä emme ennen ole kuvitelleetkaan, hämmästyksen tunne säilyy sukupolvesta toiseen (näin uskon käyvän vanhojen kirkkojen tapauksessa. Hämmästys on yhtä suuri nykyihmiselle kuin aikalaisille, joille kirkot todella kurottivat taivaaseen asti). Suuri osa arkeamme ympäröivää arkkitehtuuria on kuitenkin massatuotantoa, ja toisto turruttaa meidät niin, että tunteet ja kokemukset on haettava televisiosta tai eksoottisista maista.

Kokemukseni arjesta poikkeavasta arkkitehtuurista käänsi kaiken ylösalaisin. Sen sijaan, että voisin paeta todellisuuden tylsyyttä viihteeseen, joudunkin kohtaamaan todellisuuden rajuuden, kun huimaus humahtaa vartalooni elokuvateatterissa tai jopa pikkuruisen television ääressä. Arkkitehtuuri on muuttanut minussa jotain, olen erilainen kuin ennen. (Yritin valokuvata portaat muistoksi kokemuksesta, mutta kuva on epäonnistunut, pieni ja kevyt. Muistosta en sen sijaan pääse eroon, vaikka tahtoisin.)

Usein avain tilan tulkintaan löytyy sen käyttötarkoituksesta. Jyväskyläläisen Alvar Aalto -museon arkkitehtuuria käsittelevässä tehtäväkirjassa Talo kuin täytekakku Aallon rakennusta tutkitaan pala palalta. Kirja avaa arkkitehtuuria osoittamalla asioita, joita tavallisesti vain aistimme: miten pimeys muuttuu valoksi, mihin suuntaan seinä ohjaa kulkua, missä on ahdasta ja missä tilavaa. Meille on kuitenkin koko ajan selvää, että tämä talo on tehty museoksi.

Kun kuljin Hieronymus Bosch -museoksi muutetussa kirkossa, olin virittynyt väärälle aaltopituudelle. Rakennus puhui minulle eri kieltä kuin sen sisälle pystytetty museo. Olen tottunut museoihin, joissa olen turvassa. Olen tottunut kliinisiin tiloihin, joissa taiteeseen voi tutustua pelkäämättä putoavansa yhtäkkiä kymmeniä metrejä kirkontornista. Katselin taidetta, kuuntelin kuulokkeistani historiallista opastusta, ja joutuessani viimein kohtaamaan kirkon valtavuuden ihan väkisin keskellä portaikkoa, ruumiini päätti reagoida ympäristöönsä kauhulla. Kuinka altis kohde olisinkaan sopiville julistuksille ollut! Sen sijaan hengitin syvään, pakotin tunteet järkeäni pienemmiksi ja pääsin alas, jatkoin kierrosta ja menin lopulta syömään viihtyisään museokahvilaan.

Löytääkseni Suomesta jonkin edes etäisesti kirkontornikokemusta vastaavan arkkitehtonisen kokemuksen minun täytyy todella etsiä. Kun kävelin ensimmäistä kertaa Kiasmassa koin rakennuksen kotoisaksi, mukavaksi ja humoristiseksi, mutta en pidä kokemusta elämääni mullistavana. Seistessäni Turun tuomiokirkon keskikäytävällä ja katsellessani kohti kattoa tunnen itseni kyllä pieneksi, mutten löydä pienuuteni vastakohtaa, murskaavan valtavaa voimaa, jonka armoilla olemme.

En altistu suomalaisille rakennuksille samalla tavalla kuin ulkomailla. Jokin muotokielessämme on säilynyt aisteissa ja ruumiissa sukupolvesta toiseen, enkä siksi löydä Turun linnasta mitään mullistavaa, ainoastaan liikuttavan yhteyden ihmisiin, joihin (virheellisestikin) heijastan paljon tuttua. Ehkä ainoastaan repäisy irti kaikesta tutusta, itsensä kuljettaminen erilaisiin, outoihin tiloihin yksi toisensa jälkeen (lentokenttä, lentokone, valtavat puistot, kaikkialla virtaava vieras kieli, asunnot, kapeat portaikot, isot ikkunat suoraan kadulle, pyöreä kahvila, tuoksut joissa on tuttuja elementtejä mutta myös jotain ihan uutta) voi herkistää aistit niin, että syntyy shokki, haltioituminen, pyhiinvaelluskokemus, loppuelämäksi juurtuva fobia.

Mikä yllättävintä, arkkitehtonisen kokemuksen voi saada myös menemättä minnekään. Kirjailija Michael Baigent kuvailee kirjassaan The Jesus Papers kokemustaan ahtaassa luolassa Italiassa. Ahtaisiin paikkoihin tottunut tutkija tiesi sietävänsä suljettuja tiloja tavallista paremmin, mutta jopa hän oli joutua paniikkiin. Ennen tutkimaton, juuri ja juuri ryömittävän kokoinen luola jatkui kymmeniä metrejä, eikä Baigentilla ollut aavistustakaan siitä, mitä tunnelin lopussa olisi tai mahtuisiko hän kääntymään takaisin.

Hyvänä kirjoittajana Baigent pystyy välittämään kokemuksensa niin aitona, että kirjaimellisesti haukoin henkeä tarinan edetessä. Oli pakko päästä pois luolasta, käännellä sivuja ja vapautua tonnien kivimassasta pään yläpuolella. Luin kynttilänvalossa, palava steariini teki ilmasta tunkkaista, tunsin kivisen seinän pimeydessä, valon ulkopuolella. Jo tilanteesta kirjoittaminen saa sydämeni sykkimään nopeammin.

Baigent on historiantutkija, jolle rakennuksilla ja tiloilla on valtava merkitys. Hän haluaa tuntea ja kokea tiloja, ja uskoo saavansa näin tärkeää tietoa siitä, mitä tiloissa on tehty ja miksi. Hänestä tuntuu, kuin kivet itsessään sisältäisivät menneisyyttä, joka voi tihkua temppeleissä ja luolissa viipyilevään ihmiseen.

Jotain tällaista helposti tapahtuukin, jos saa rauhassa viettää aikaa melkein missä tahansa vanhassa rakennuksessa. Kädet jotka ovat rakentaneet, jalat jotka ovat kävelleet ja juosseet, ihmiset ajatuksineen ja äänineen tuntuvat olevan lähellä. Niin kuin työntäessäni käteni mummun kutomiin tumppuihin tunnen jotain, mitä en tunne kaupasta ostettujen, konekutoisten tumppujen kanssa.

Mutta mikä osa kokemuksesta on vain aivojen haparointia tyhjyydessä? Kun äärettömältä vaikuttava historia on yhtäkkiä edessämme pyramidina tai temppelinä, etsimme jotain tuttua, johon kiinnittyä. Viisituhatta vuotta on liian pitkä aika hahmotettavaksi, mutta kun kokemuksen liittää ihmiseen, samanlaiseen kuin itse on, tila alkaa hahmottua yleisinhimillisten tunteiden ja ihmiskäsien kautta.

Historia on käsin tehtyä. Opin sen konkreettisesti jo lapsena. Yksi lempipaikoistani on Äetsän punatiilinen voimalaitos, salaperäinen rakennus Kokemäenjoen yllä. Sen tiilissä on kädenjälkiä, aavemaisia kurotuksia historiasta kohti meitä. Niihin voi painaa omat sormensa ja olla hetken osa historiaa. Aika kulkee käsiemme kautta, ja käsillämme voimme sen joskus myös pysäyttää.

Kotona kokemukset ovat erilaisia kuin vieraalla maaperällä. Ihmiset ovat usein hyvinkin erilaisia äidinkielellään kuin puhuessaan itselleen vierasta kieltä. Vieraskielisessä seurassa puhun itsekin eri asioita kuin tavallisesti, ilmaisen itseäni eri tavalla, enkä pelkää samoja sosiaalisia rajoituksia kuin suomea puhuvassa ympäristössä. Ehkä on myös niin, että olen erilainen ihminen puutaloalueella kuin kerrostalolähiössä, joen varrella kuin sisämaassa.

Vieraassa paikassa kaikki näyttää kauniilta ja kiinnostavalta. Pienikin kokemus tuntuu niin suurelta, että se on pakko ilmaista: Nevski Prospekt lumisateessa sai minut joskus hyppimään ja nauramaan ääneen. Mannerheimintiellä en voisi kuvitellakaan reagoivani niin. Vieraassa kulttuurissa tunteiden ilmaiseminen ei hävetä niin kuin kotimaassa, jossa kaikki ymmärtävät samaa kieltä ja tuntevat samat sosiaaliset normit.

”Arkkitehtuuri on paikkojen tekemisen taidetta”, kirjoittaa Simon Unwin. Arkkitehtuurin kokemisesta, rakennuksen osana olemisesta ei kuitenkaan puhuta yhtä paljon kuin kokemuksista taidenäyttelyissä. Arkkitehtuuri vaikuttaa liian tutulta ihmiselle, joka elää lähes kaikki elämänsä hetket arkkitehtuurissa. Merkitykseltään mitättömäksi elämisen kehykseksi kutistettu taide iskeekin lujaa, kun se iskee: suoraan hermostoon ja lihaksiin, fyysiseen olentoon, joka yhtäkkiä huomaa, millaiseen häkkiin se on suljettu.

Lähteet
 
Baigent, Michael (2006) The Jesus Papers.
 
Isohauta, Teija (2009) Talo kuin täytekakku.
 
Romaniuk, Olha (copyright 2002-2009; kirjoitusvuosi ei tiedossa) Emotion as a 4th dimension in architecture. Artikkeli löytyi tätä kirjoittaessani osoitteesta <http://www.helium.com/items/1460562-emotion-in-architecture>
 
Theisson, Andrea (copyright 2002-2009; kirjoitusvuosi ei tiedossa) Emotion as a 4th dimension in architecture. Artikkeli löytyi tätä kirjoittaessani osoitteesta <http://www.helium.com/items/1556851-emotion-as-a-4th-dimension-in-architecture>.
 
Unwin, Simon (2006) Architecture and emotion. Artikkeli löytyi tätä kirjoittaessani osoitteesta <http://www.scottisharchitecture.com/article/view/Architecture+and+emotion>.