Posts Tagged ‘Mänttä’

Lempeyden käsite (Näyttely: Kiven aika)

Kiven aika. Harry Kivijärvi ja kuusi suomalaista nykykuvanveistäjää. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 13.10.2018–14.4.2019.

Kiven-aika-yleiskuva2

Yleiskuva näyttelystä: Sampo Linkoneva.

Kamerana toimiva tablettini hajosi matkalla Mänttään. Se toimi täydellisesti edellisiltana, mutta kun käynnistelin sitä Mäntässä, se ei enää toiminut. Niinpä en voinut turvautua tavalliseen muistiinpanotekniikkaani eli näyttelyn valokuvaamiseen.

Mutta voi olla, etten olisi kuvannut Kiven aikaa kuitenkaan. Näyttely on fantastinen. Se on rakennettu avautumaan vähitellen. Kun kierrän näyttelytilaa, tuntuu kuin saisin lahjan ja lahjan ja lahjan.

Jo se, miten näyttely alkaa, imaisee minut sisäänsä. Tiedättehän sen Tove Janssonin kirjan, jossa kuljetaan monenlaisissa jännittävissä tiloissa, ja sivuissa on aukkoja, joista näkee tulevaisuuteen ja menneisyyteen (Kuinkas sitten kävikään?) – näyttely on juuri sellainen. Arvaamaton. Jännittävä. Uteliaisuutta kutittava.

Niin, miten se siis alkaa? Tutustumalla Harry Kivijärveen. Hänen olemuksensa eri puolet, kuten taiteen keräileminen, maalaaminen ja kuvanveisto, saavat asettua riviin ja limittyä toisiinsa. Niihin avautuu ikkunoita. Sen sijaan se tuttu ylätasanteelta näyttelysaliin avautuva näkymä on peitetty kokonaan. Näyttelyä ei voi vilkaista etukäteen, mikä on hirveän hienoa.

Taiteen esillepanossa on jotakin lempeää. Se, miten Kivijärven Vanha kissa vaanii muinaista, egyptiläistä skarabeetä, voittaa kenen tahansa sydämen.

En halua paljastaa liikaa. Tämän näyttelyn ilo on löytämisessä: että aina on uusi tila ja uusi, ja pimeyteen syttyy valoja, kun sinne uskaltaa astua.

Kiviveistosten kummallinen ikuisuus leijuu museossa. On kuin olisin arkeologisessa museossa, katsomassa tuhansien vuosien taa. Ja kuitenkin veistokset kuvaavat juuri tätä nyt, ihmistä, kaupunkia (Ville Mäkikoskelan veistoksissa on pahvilaatikoita, taiteltua paperia, kaupungissa kahlaamista), tunnetta, joka minulla on.

Makikoskela-Pikku-kulkuri

Ville Mäkikoskela, Sarjasta Kaupunkikuvia: Pikku kulkuri, 2015, Carraran marmori, teräs, taiteilijan omistuksessa. Kuva: Jari Silomäki.

Näyttelyssä leijuu myös haikeus. Luulen, että sen taustalla on ainakin osittain Laura Könösen Mood-veistos, joka tuottaa matalaa ääntä. Se vaikuttaa kaiken taustalla, vaikkei sitä koko ajan tiedostaisikaan. Se on yksinäisyyden äänikuva.

Tila on korkea ja katto kaukana kuin taivas. Sen alla suuretkin veistokset näyttävät pieniltä. Ne antautuvat ihmisen armoille.

Niin paljon meistä jää/me jätämme. Ja niin paljon siitä, mikä säilyy, on sattumien varassa.

Esillä on myös videoteoksia, mutta niiden ääntä ei tyrkytetä väkisin. Äänen voi kytkeä halutessaan päälle pedaalia polkaisemalla. Ratkaisu on hyvä – vain yhden taiteilijadokumentin monotoninen puhe ja kiven käsittelemisen kilkatus kuuluu vaimeasti halki salin.

Veistoksissa on niin paljon niin hienoa, että haluan jättää kertomatta niistä. Näyttely mahdollista hellän lähestymisen. Kovaa kiveä on käsitelty ja asetettu esiin hyvin lempeästi. Poistun museosalista silmät kyynelissä, vaikken ihan tiedä miksi.

 

 

Mainokset

Toinen (Näyttely: Koen Vanmechelen)

Koen Vanmechelen: Kyse on ajasta. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 19.5.–16.9.2018.

Trex-KoenVanmechelen

T-Rex, 2018, bronze, 400 x 160 x 160 cm. © Koen Vanmechelen. Photo by Magali Merzougui.

Serlachius-museo Gösta on ihana. Rakastan sitä tasannetta, josta voi luoda yleiskatsauksen alla aukeavaan, suureen näyttelytilaan. Minua tällainen yleishahmotelma rauhoittaa. Kun teokset ja näyttelyn rakenteen näkee kerralla etukäteen, voi taiteen luona keskittyä olennaiseen, eli teoksiin.

Tällä hetkellä museossa on Koen Vanmechelenin näyttely, jossa on paljon kanoja ja riikinkukkoja. Kanojen kuoleminen taiteen vuoksi ei taida hetkauttaa montakaan katsojaa (kanat ovat ruokaa, joten ne nähdään jo valmiiksi korvattavissa olevina tuotantoeläiminä). Joissakin teoksissa on kuitenkin haju, joka muistuttaa siitä, että tässä on tapettu jotakin elävää. Yritän olla ajattelematta.

Vanmechelen muuttelee asioiden mittasuhteita ja tekee surrealistia yhdistelmiä. Hän on valmistanut turkiksen kanoista, niin että kanojen silmät tuijottavat takin pinnasta. Hän on tehnyt kananjalasta senkokoisen suurennoksen, että se voisi olla Tyrannosaurus Rexin jalka.

Linnut ovat minusta aina vähän uhkaavia. Kilteimmilläkin tiaisilla on potentiaalia muuttua tappaviksi pedoiksi. Nokka on käytännöllinen ase.

Näyttelyn linnut ovat saaneet posliinipääkalloja. Kehässä riikinkukkojen luurangot tuntuvat kuiskivan toisilleen salaista mystiikkaa.

Teokset ovat näyttäviä ja yleisö valokuvaa paljon. Taiteen katsominen kännykän ruudun kautta on nykyään aika tärkeä tapa katsoa. Mietin, tarvitaanko enää muuta kuin fotogeeninen pinta, kun yleisö kuvaa teokset yksi toisensa jälkeen kameran muistikortille.

Vaikken ole suuri luettavien näyttelyiden ystävä, Vanmechelenin teoksista saa enemmän irti, jos jaksaa lukea niihin liitettyjä infotekstejä. Monessa niistä kerrotaan geeneistä ja evoluutiosta. Kauniin pinnan alla tosiaankin kuplii.

Näyttely jatkuu museon ulkopuolella kanatarhoilla. Kanankoppien tekstit kutsuvat miettimään kanan toiseutta. Miten me katsomme toista lajia ja toista elävää olentoa: tuotteena vai yksilönä?

Näyttely on selkeä, helposti kierrettävä kokonaisuus. Silti siinä on jotakin sellaista, että tiedän sen jäävän vähän vaivaamaan. Jonakin hetkenä, ehkä pitkänkin ajan kuluttua, teokset tuovat mieleeni jotakin, mitä en vielä osaa sanallistaa.

 

Hyvä kahvila – parempi näyttely?

Minulla on erityinen suhde erääseen kesällä 2015 Mäntän Pekilossa esillä olleeseen installaatioon. Istuin teoksen sisällä (se oli pieni mökki), kun puhelimeni soi ja sain kuulla, että esikoisrunokokoelmani julkaistaan. Olen törmännyt samaan teokseen sen jälkeen myös Kiasmassa, ja rakastin sitä edelleen. Ikään kuin se kantaisi osavastuun yhdestä elämäni suurimmista onnenhetkistä.

Olin silloin Mäntässä kirjoittaakseni kuvataideviikoista kritiikin. Työnteko sai siis mahdollisimman positiivisen käänteen. (En osaa sanoa, vaikuttiko se tapaani nähdä näyttely ja kirjoittaa siitä, mutta olin onneni kukkuloilla.)

Mietin usein, mikä merkitys museon tai kesänäyttelypaikan kahvilalla on taiteen kokemiseen. Jos menee ensimmäiseksi kahvilaan, josta saa kädenlämpöistä pussiteetä, on jo valmiiksi vähän nurjamielisenä menossa taiteen pariin. Entä, jos sen sijaan saa ihan mahtavaa japanilaista vihreää teetä, jota kannetaan pöytään lisää koko ajan?

(Kumpikin esimerkki on museosta/näyttelypaikasta, jossa olen tänä kesänä käynyt.)

Sama tunnelman suuntaaminen tapahtuu usein museokaupassa. Kävin vastikään eräässä helsinkiläisessä taidemuseossa, ja yritin löytää museokaupasta taidekirjoja (sellaisia ihan oikeita, teoreettisia opuksia). En löytänyt. Sen sijaan löysin mitä tahansa muuta: kaikkea askarteluun liittyvää, kyniä, magneetteja, muistikirjoja.

Mitä kaupan valikoiima kertoo museon odotuksista yleisöään kohtaan? Että heitä ei kiinnosta taide ollenkaan?

En tiedä, eihän Akateemisesta kirjakaupastakaan enää löydy taideteoriaa. Taidehyllyssä on rivi Suomen huutokauppakeisari -kirjoja. Ehkä aika on ajanut taideteorioiden ohi.

Mutta palataan sinne kahvilaan. Olen suunnitellut arvioivani tästedes museoiden kahvilat samalla kun niiden näyttelyt. Arvioisin teen laadun ja hinnan, kahvilan mukavuuden ja melutason, sellaista tavallista. Sitten voisin vertailla näyttelykritiikkiäni näihin kahvilakokemuksiin ja katsoa, löytyykö niistä yhteneväisyyksiä.

(Paitsi jos usein tulee vastaan se kädenlämpöinen pussitee. Sitten lopetan projektin heti alkuunsa.)

 

 

Mukavassa seurassa (Mäntän kuvataideviikot 2017)

XXII Mäntän kuvataideviikot. Pekilo (Tehtaankatu 21, Mänttä) 11.6.-31.8.2017.

Kas, niinhän siinä sitten kävi, että päädyin Mäntän kuvataideviikoille niiden ensimmäisenä aukiolopäivänä, eli eilen. Yleensä olen odotellut jonkin aikaa ja mennyt Pekiloon jonakin arkipäivän aamuna, jolloin siellä on vähemmän ketään. Mutta kokemus se on sekin, että opaskierros kantautuu korviin yläkerrasta ja bussilastillinen ihmisiä purkautuu näyttelytilaan etuovesta.

Jos aloitan kuitenkin lopusta. Kun astuin ulos näyttelystä, mietin, mikä siinä jäi kirkkaimmin mieleen.

Jenni Tieahon Hallava, joka aloittaa koko näyttelyn, tuntuu teokselta, jota on vaikea ylittää. Tieahon puusta rakennettuja hevosia olen nähnyt muutaman kerran ennenkin, mutta Hallavassa hän on yhdistänyt pintoja ja materiaaleja elävämmän ja särkyvämmän oloisen eläimen luomiseen.

Toisena suurenmoisuutensa ansioista mieleen jäi Jussi Valtakarin ja Antti Ylösen Saaristo. Puuveistosten sarjassa pienet ihmiset elävät (ja ilmeisesti myös kuolevat) karuilla saarillaan, joiden välissä on meren sijasta tyhjyys: meidän isojen ihmisten maailma. Saaristo näyttää upealta myös kaukaa. Sitä kannattaa pysähtyä tuijottelemaan ylemmistä kerroksista.

Kolmas, ehkä vähän yllättäväkin ”tää oli nyt parasta täällä”-teostuttavuus oli Senja Vellosen akvarellisarja, jossa on koivunrunkoja. Yllättäväksi tätä ihastusta kutsun siksi, että koivunrungot kesänäyttelyssä eivät kuulosta yllättäviltä – Vellosen tapa tehdä puut kuin ne puhuisivat meille on kuitenkin hieno ja ihastuttava.

(Mistään näistä teoksista ei löydy mediakuvaa, joten joudutte menemään näyttelyyn katsomaan teoksia itse.)

leonora_fredriksson_uikkaritnarulla_2017

Leonora Fredriksson: Uikkarit narulla | Swimsuits on the Clothesline 2017, öljyväri levylle | oil on mdf (kuva | photo: Jussi Tiainen).

Kuvataideviikoilla on männävuosina ollut tiukankin temaattisia näyttelyjä. Tällä kertaa tuntuu, että teosten ja tekijöiden yhteys toisiinsa on löyhä. Paljon esillä on kesäkuvastoa (esim. Leonora Fredrikssonin hienot, puhtaudessaan poptaidemaiset maalaukset, joissa on sorsia ja uimapukuja) sekä eläimiä (esim. Yasushi Koyaman suuret, söpöt puuveistokset emoista ja niiden pennuista).

Mystiikan lähteistä ammentavat muiden muassa Pauliina Turakka-Purhonen, jonka La Primavera -installatiossa on kankaisten ihmishahmojen lisäksi myös hienoa kaksiulotteista kuvapintaa sekä Harri Larjosto elokuvallaan Perillinen. Elokuvassa sukelletaan ihmisenjälkeiseen aikaan ja noukitaan pintaan ihmiskuoria vailla historiaa ja muistoja.

Pekilo tuntuu tänä vuonna pienemmältä kuin ennen. Se on ihan hyvä – ainakaan näyttelyssä ei tule tunne, että aargh kauhea nälkä ja vielä kaksi kerrosta katsomatta.

Pienuuden (tai pienemmyyden) kokemus saattaa johtua siitä, että taide ei enimmäkseen herättele ahdistavia ajatuksia ja tunteita. Sitä on mukava vastaanottaa. Sen seurassa on mukava olla.

harri_larjosto_perillinen_still_lyhytelokuvasta

Harri Larjosto: Perillinen | Inheritor 2017, still lyhytelokuvasta | still from shortmovie.

Ostin näyttelykirjan (15 €) sillä ajatuksella, että tarvitseepa sitten kuvata vähemmän näyttelyssä. Olin väärässä. Näyttelykirjassa ei ole lainkaan teoskuvia, joten näyttelykierros meni sitten kuitenkin valokuvien räpsimiseen (sellaisten muistiinpanokuvien, joiden perusteella pystyn tätä nyt kirjoittamaan).

Teoskuvien sijasta kirjassa on teksti jokaiselta näyttelyn taiteilijalta. He kertovat, miten heistä on tullut taiteilijoita. Mitä on mahtunut matkalle?

Tavallaanhan tällainen on ihan kiinnostavaa. Toisaalta 40 kertaa peräkkäin tarina taiteilijaksi tulemisesta ei ole niin motivoivaa luettavaa. Säästelenkin kirjaa luettavaksi osissa: kun kohtaan jonkun taiteilijan teoksia tai ajatuksia jossakin yhteydessä tämän jälkeen, voin vilkaista häntä tästä näyttelykirjasta. Tai voin ottaa kirjan luettavaksi kaupunkibussiin: 10 minuutin bussimatka keskustaan, jonka voi viettää aina yhden taiteilijan seurassa (kuulostaa hyvältä).

Teoskuvia nyt kuitenkin jäin vähän kaipaamaan. Minä kun olen senluonteinen, että unohdan taiteilijoiden nimet välittömästi, ja muistan teokset ikuisesti. Siksi olisi kivempaa palata vuosien varrella näyttelykirjaan, jossa ne teokset olisivat edes osittain tallessa. Nyt taiteilijakuvat ja -tarinat eivät enää jonkin ajan kuluttua yhdisty mielessäni tämän näyttelyn teoksiin.

 

Muotokuvasarja (Näyttely: Olga Malytcheva)

Olga Malytcheva: Olen suomalainen (Taidekeskus Honkahovi, Johtokunnantie 11, Mänttä) 3.6.-15.8.2017.

IMG_20170602_153625Olga Malytchevan Suomen satavuotisjuhlavuoteen liittyvä näyttely Olen suomalainen sisältää 21 muotokuvaa. Malleina on joukko suomalaisia, iältään 1-100 vuotta. Näyttely etenee kronologisesti viiden vuoden harppauksin vauvasta 100-vuotiaaseen naiseen.

Olen näyttelyn yhteydessä moninkertaisesti jäävi, koska olen sekä yksi malleista että näyttelyluettelon kirjoittaja. Siksi en lähde ruotimaan näyttelyä kriitikkohengellä nyt ollenkaan; saatan vain tietoonne, että tällaistakin on mahdollisuus tänä kesänä nähdä.

 

Huomio kiinnittyy muutamaan seikkaan (Näyttely: Anselm Kiefer)

Anselm Kiefer – Teoksia Grothe-kokoelmasta. Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 3.10.2015–24.4.2016.

Näyttelykuva on Serlachius-museon mediakuva. Kuvan on ottanut Sampo Linkoneva.

Näyttelykuva on Serlachius-museon mediakuva. Kuvan on ottanut Sampo Linkoneva.

On vaikea kirjoittaa mitään Anselm Kieferin näyttelystä, ainakaan mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi jo sanonut lokakuun alun jälkeen. Lokakuun alusta muuten tuntuu olevan tosi pitkä aika, ihan kuin tämä talvi olisi kestänyt vuosia!

Palmusunnuntaiaamu Göstassa Mäntässä oli hiljainen, ja Kieferin teoksia sai katsella ihan rauhassa. Ihan ensimmäiseksi tajusin, että olen jostain syystä kuvitellut tulevani katsomaan abstraktia näyttelyä. Teokset ovat kuitenkin kaikki esittäviä. En tiedä miksi, ehkä suuren mittakaavan vuoksi, olen nähnyt teoskuvissa vain abstraktiota. Esillä on kuitenkin maisemia ja kasveja ja yksi ihmishahmo ja paljon tähtitaivasta.

Huomio kiinnittyy muutamaan seikkaan:

  1. Millä ihmeellä nämä teokset on voitu kuljettaa ja ripustaa? Valtavia lyijyveistoksia ja -levyjä, joihin liittyy kuivattuja, hauraita kasveja. Irtokiviä. Miten nämä on pakattu, ja miten ripustettu niin, ettei minkään tarvitse pelätä kaatuvan päälle?
  2. Onko teosten kuljettaminen ympäri planeettaa se oikea taideteos, performanssi, johon koko (taide)maailma osallistuu?
  3. Tämän suuruusluokan teokset vaatinevat aika monen avustajan työpanosta jo valmistusvaiheessa, ei ainoastaan liikuttelussa (ja tästä alkoi kahden seuralaiseni kanssa tiivis keskustelu siitä, miksi monella muulla alalla avustajat saavat nimensä näkyviin, mutta kuvataiteessa halutaan edelleen uskoa yksilöön, joka tekee kaiken alusta loppuun itse. Keskustelun lopputuloksena aloin ajatella avustajia eräänlaisena tulostimena, jonka kautta taiteilijayksilö printtaa teoksensa kankaalle tai veistoksiksi, eikä tätä printteriä hänen mielestään ehkä tarvitse nimetä).

Näyttelyssä tuoksuu maali, ja tuntuu siltä, että valtavat, paksut maalikerrokset ovat yhä keskellä kuivumisprosessia (johon mennee vuosia). Teosten kuvaamat maisemat ovat karuja, kuivia ja kolmiulotteisia. Tähtitaivas on tärkeässä roolissa, se on kaikkien ihmiskunnan myyttien alkupiste. Ja ehkä myös päätepiste, kun meistä on jäljellä enää muutama, viimeinen yksilö nuotion ääressä.

Näitä tekee hyvää katsella hitaasti ja pitkään. Tämä suuri museotila on ainoa paikka, johon nämä voi kuvitella. Ei tule ahtaanpaikankammoa, vaikka teokset ovat valtavia. Parvelta niitä voi katsella kaukaa, lattialta voi katsella läheltä.

(Ihan noin huomiona toivoisin, että museoravintolasta vielä joskus saisi vaikkapa salaattia, jossa ei ole lihaa, ettei tarvitsisi joka kerta käydä sitä samaa keskustelua. Anteeksi, mutta kasvissyöjätkin käyvät katsomassa taidetta.)

Loksahteluja (Näyttelyt: Kaukainen kosketus; Visio 2015; Toisten taidetta)

Kaukainen kosketus, Visio 2015, Toisten taidetta. Serlachius-museot, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä). 13.9.2015 saakka.

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Gösta-taidemuseon näyttelyt ovat aina niin hienosti ripustettuja, että tekisi mieli liittää tähän vähän kuvia. Museossa saa kuitenkin kuvata vain omaan käyttöön. Saatte siis nyt museon tarjoamia lehdistökuvia.

Antero Toikan veistosnäyttelyssä tulee tunne kuin olisin saapunut surrealistisille teekutsuille. Hyllyillä on geometrisia pienoisveistoksia ja suuria ja pieniä teoksia on aseteltu sisäkkäin. Marmoriseen pöytään uponneet geometriset perusmuodot huvittavat pitkään. Olen iloinen näistä teoksista, tästä huoneesta, jossa on värejä ja muotoja.

Vaikka abstrakti veistostaide voisi olla vastaanottajalle vaikeaa, tämä ei sitä ole. Ehkä se johtuu mittakaavojen ja teosten runsaudesta, mutta tähän näyttelyyn on helppo uppoutua. Kaikki loksahtelee kohdilleen.

Paikoin päästään esittäväänkin muotoon: Jumalan palikkaleikissä kirkkaanpunainen kuutio on tipahtanut korkeuskäyristä muodostuneeseen maastoon. Hurja mielikuva.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Toisten taidetta on miltei järkyttävän runsas outsider-taiteen näyttely. Vaikka ensin vähän vierastan teosten luokittelua (tuolla ovat Ihmiset, täällä Värit, tuolla taas Kaupunki), se aidosti helpottaa näin suuren teosmäärän katselua. Samalla vertaileminen helpottuu.

Näyttely on värikäs seikkailu. Ensin pitää vain päästä yli siitä, että odottaa jotakin tiettyä.

Teoksia on kyllä (positiivisesta suhtautumisestani huolimatta) liikaa, koska moni outsideri pelaa yksityiskohtien runsaudella. Kun jokaista piirrosta voisi tuijotella puoli tuntia, ei kymmeniin ja taas kymmeniin kuviin millään jaksa paneutua.

Päällimmäisenä mieleen jäävät eläimet ja monet uskonnolliset kuvat. Tekniikkana toisto tuntuu monelle tekijälle tärkeältä. Symbolistinen mystiikka toimii tällä toistolla – kuvapinnan kokonaan peittävät sargofagit tai toteemipaalut ja alienmaiset mustat hahmot kiinnittävät huomion tässä kuvatulvassa.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Kaukainen kosketus -valokuvanäyttelyyn jostakin päin Mänttää tuotu vanha puutalo vaanii selän takana kun katselen hallia kiertävää näyttelyä. Talosta riippuu eläimiä ja nahkoja, jonkinlaisia naavaisia ihmispäitä. Katto on hurmaavan sammaleinen. Talo on Roger Ballenin kokonaistaideteos.

Kun lopulta astun taloon sisään, siellä on kaikkea muuta kuin valokuvia. Siellä on ihmisotuksia, jotka ölisevät kirves kädessä ja tapettiin puhkottuja mustia hirviöitä. Kehdon laidalla istuu suuri varis.

Talossa on niin homeenhajuinen ilma, että kierroksen jälkeen yskittää. Vaikka katoaminen on lähtökohtaisesti surullista, tästä talosta on rakennettu sellainen painajaismaailma, että sen purkaminenkin tulee ehkä olemaan jollakin tavalla vapauttavaa.

Valokuvat on halliin ripustettu kauniiksi ryppäiksi. Jokaisella taiteilijalla on omanlaisensa nurkkaus, jossa on toisista poikkeava rytmi ja asettelu.

Pekka Niittyvirran sarja Paul McCartney Was Here on yleispätevä kuvasarja mistä tahansa maalaiskaupungista. Erityisen mahtava otos on kuva, jossa lintuparvi lentää kerrostalon yli. Näyttää siltä, kuin talo imaisisi linnut taivaalta savupiippuunsa.

Tunnistan kuvien yhtäaikaisen sulkeutumisen ja avautumisen maailman. Että tekee mieli olla omissa oloissaan täällä, ja samalla tämä ei ihan riitä.

Esko Männikkö vaikuttaa kuvanneen purkukunnossa olevaa taloa. Kuvia on ripustettu jopa kattoon. Ja, kuten Männiköllä aina, kuvien kehykset jatkavat ja kasvattavat kuvien maailmaa hurjasti. Kehys on kuin reitti pois kaksiulotteisesta kuvasta, katsojalle ojennettu käsi.

Jotenkin näistä kehyksistä tulee kauempaa katsottuna mieleen sarja peilejä. Kuin astuisi peilikauppaan, katsoisi peiliin ja näkisi kuvia purettavasta talosta ja vesivaurioista.

Inta Rukan mustavalkoinen kuvasarja Kun unelmat ja muistot ovat yhtä (kaunis nimi!) ihmisistä ja heidän tarinoistaan korostaa sitä, että aina on lähdetty ja aina on tultu, eivätkä sodat lopu (ne vain siirtyvät toiseen kohtaan maapalloa). Kuvien asemointi on jotenkin sellainen, että se luo väkisinkin sukulaisuutta kuvattujen ihmisten välille. Vaikkeivät he olisi faktuaalisesti yhtä perhettä, kuvattavana oleminen on tehnyt heistä sellaista.

Haluan myös mainita Aino Kanniston Vierailija-sarjan, jonka todellisuudessa nainen on vähän irrallaan. Hän vaikuttaa palanneen menneeseen, ehkä lapsuuskotiinsa, lapsuuskaupunkiinsa, eikä hän enää istu sinne niin kuin ennen. Hän on pyöreä palikka, joka yrittää kohteliaasti tipahtaa neliönmuotoiseen koloon.

Pihalla olevat Antero Toikan veistokset jäävät vähän vähälle katselulle, kun perinteinen ukkosmyrsky tipahtaa niskaan heti museosta poistuttuani. Se kuuluu Mänttään – viime kesänäkin Mänttään ajaessani satoi räntää ja rakeita.