Katoavaa aikaa (Näyttely: Anj Smith)

Anj Smith – Sea Lily, Feather Star. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 22.9.2018–20.1.2019.

–

Anj Smith: Sport Luxe.

Harvoin käy niin, että aika katoaa kokonaan. Tänään niin tapahtui Anj Smithin näyttelyssä, josta kotiin palatessani luulin kellon olevan korkeintaan kaksi, mutta kello olikin neljä. Olin lähtenyt museoon jo aamupäivällä, joten kadonnutta aikaa mahtuu tälle välille runsaasti.

Osa ajankulusta johtuu ihan siitä, että teokset ovat pieniä ja täynnä yksityiskohtia. Niiden ohi ei voi kävellä nopeasti eikä edes vain vähän hitaasti; ne vaativat täydellistä pysähtymistä ja pitkäaikaista seisoskelemista. Vaikka näyttely täyttää Sara Hildénin taidemuseosta vain yläkerran, jouduin välillä käymään kahvilassa tauolla. Sen verran tiukasti teokset vaativat minua katsomaan.

Hitaus onkin yksi teosten viesti. Niiden tekeminen on selvästi ollut hidasta, joten miksi ne pitäisi voida katsoa äkkiä? Pienen koon viestinä pidän myös ekologisuutta. On paljon kevyempää kuljettaa pienikokoisia maalauksia ympäri maailmaa kuin kuljettaa valtavia, painavia taideteoksia näyttelystä toiseen.

Maalauksissa on kummallista huumoria ja alitajuisia virtoja. Niissä on ihmisiä ja eläimiä – usein niin, että ihmisestä roikkuu eläimiä tai häneen on kääritty eläimiä kiinni kankaalla. Ihmisiin on kiinnitetty kovakuoriaisia nuppineuloilla ja heidän kasvoilleen on heitetty monesta palasta kokoon kursittuja huntuja.

Minulle suuri osa näistä maalauksista on vanitas-teoksia. Ne kertovat ihmiselämän katoavaisuudesta. Jostakin aina puskee muutama hyönteinen nakertamaan meitä.

Teokset ovat myös viittauksia taidehistoriaan. Jo se, että öljymaalaukset on lakattu, vie ajatukset aikaan satojen vuosien taakse. Pidän lakkauksen luomasta tunnelmasta. Lakattu pinta on kiiltävä, kuin teos olisi ikuisesti vähän kostea. Maalaukset ovat myös käsityön ylistystä ja eräänlaisia taidonnäytteitä. Niissä on paljon sellaista, minkä tekeminen on vaikeaa (kuten läpinäkyvät, laskostetut hunnut).

Näyttelystä jäi yhtä aikaa hämmentynyt ja täyttynyt olo. Tunnen saaneeni taidetta kerralla aivot täyteen.

 

Äärettömyyksiä (Näyttely: Marra Lampi)

MARRA LAMPI: 70 – retrospektiivinen juhlanäyttely. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 21.9. – 10.10.2018.

–

Marra Lampi: Sininen (2008)

 

Joskus nuorempana kriitikkona kirjoitin näyttelyarvioon, että Marra Lammen maalaukset olivat helppoja vastaanottaa. Sain tästä (en taiteilijalta vaan joltakulta muulta) palautetta, että ei koskaan saa kutsua taiteilijan teoksia helpoiksi, se on loukkaavaa. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että helppo lähestyttävyys on taideteokselle yleensä etu.

Katsomisen keveys tulee geometriasta. Tulee turvallinen olo, kun tietää katseen pysyvän teoksessa. Vaikka viivaa seuraisi loputtomasti, ei koskaan putoa teoksen maailmasta pois.

Galleria Saskian retrospektiivinen näyttely tarjoaa Lammen uralta sellaisiakin suuntia, joihin en ennen ole törmännyt. Odotin näitä meditaationkaltaisia, geometrisia kuvioita, joita sainkin, mutta niiden lisäksi sain valoteoksia sekä herkänhauraita sateenkaarimaalauksia.

Ihaninta teoksissa tähän vuodenaikaan ovat värit. Rakastan kullan ja syvänsinisen yhdistelmää, joka tuo mieleen moskeijojen mosaiikit. Rakastan vihreää ja kirkasta keltaista. Rakastan myös viivaa, joka näyttää vaivattomalta, mutta on luonut ikuisuuksia, äärettömiin jatkuvia reittejä kuva-alan yli ja taas takaisin.

 

 

 

Runouutisia!

Upeasti kuvitettu lastenrunokirjani Uneliaan Unttusen puutarhakirja ilmestyy 10.11. Kirja on runotarina hyönteisistä ja monenlaisista syötävistä. Se tarjoaa tutkittavaa, väritettävää, kuviteltavaa ja piirrettävää aikuiselle ja lapselle. Kuvitus: Katja Ihonen & Mirkka Mattheiszen.

ENNAKKOTILAAJAN ETU: kun tilaat kirjan viimeistään 9.11.2018, saat sen ilman toimituskuluja (hintaan 17 €).

Lisää kirjasta Puru-kollektiivin sivulla.

Ulottumattomissa (Näyttely: David Hockney)

David Hockney. Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 18.8.2018 – 18.11.2018.

–

Oli hauskaa katsella David Hockneyn haastattelua Taidehallissa. Videolla taiteilija kertoo, kuinka hän suunnitteli erään näyttelynsä ripustuksen siten, että katsoja näkee pitkän käytävän eri päissä olevat teokset samaan aikaan, kun vain kääntää päätään. Lopputuloksena museossa oli aina niin paljon väkeä, ettei kukaan koskaan voinut nähdä näitä teoksia taiteilijan tarkoittamalla tavalla. Tätä ajattelin käydessäni Taidehallin jälkeen Amos Rexissä, jossa teokset jäivät ihmismäärän alle.

Hockneyn näyttely on raikas, värikäs ja hellä. Hänen tavassaan piirtää ihminen on sekä lempeyttä että huumoria, eikä hän päästä mallejaan helpolla. Toisaalta kaikki esillä olevat teokset ovat osoituksia hellyydestä, halusta toteuttaa kaksiulotteinen maailma, joka edes jossakin määrin kunnioittaisi kolmiulotteista esikuvaansa.

Kaksi- ja kolmiulotteisen suhde onkin yksi taiteilijan pysyvistä teemoista. Hän piirtää kukkia ja nimeää teoksen sitten paperista valmistetuiksi kukiksi. Tai hän luo yltiöpäisiä perspektiivejä maalauksiinsa tiloista, yrittää tuoda tilan kaksiulotteiselle pinnalle.

Erityisen vahvasti minuun vaikuttivat puhelimella piirretyt kuvat. Niissä on yhtä aikaa nähtävissä ihmisen kädenjälki ja teknologinen etäännyttäminen. Sivellintä tai väripalettia ei tarvita, kun kaiken voi tehdä tietokoneella. Värin valitseminen on klikkauksen päässä, ei fyysisen maalin sekoittamisen lopputulos. Näissä puhelinmaalauksissa on myös hämmentävää valoa, sitä kummallista epäaitoa hohdetta, jonka paisteessa meistä suurin osa päivänsä viettää.

Näyttelyssä ei saa valokuvata, ja museon lehdistökuvat on suojattu salasanoin, joten joudutte tyytymään näihin kahteen museon sivuilta löytyvään kuvaan.

 

Suuntavaiston sekoittamisen taide (Näyttely: teamLab)

teamLab. Amos Rex (Lasipalatsi, Helsinki) 30.8.2018 – 6.1.2019.

–

Graffiti Nature: Lost, Immersed and Reborn teamLab, 2018, Interactive Digital Installation, Sound: Hideaki Takahashi © teamLab”

Vaikka Amos Rexin avautumisesta on jo vähän aikaa, museoon oli edelleen eilen pitkä jono. Asetuin sen perään ja otin repustani kirjan. Muutaman kymmenen sivua sitä ehti jonottaessa lukea, mutta onneksi oli aurinkoinen päivä.

En oikein osaa sanoa, millainen uusi museorakennus on, sillä se täyttävä teamLabin näyttely on kuin tehty sekoittamaan museon mittasuhteita ja kävijän suuntavaistoa. Huoneesta toiseen eteen tulee erilaisia valoteoksia, jotka pyörivät seinillä, liikkuvat lattioilla ja katossa. Sen lisäksi tiloissa on peilejä, joten niissä liikkuminen vaatii valmiutta törmätä milloin tahansa oviaukkoon, joka ei olekaan oviaukko.

Museossa oli hurjasti väkeä (tuohon museon lehdistökuvaan voi heti kuvitella ainakin 50 ihmistä lisää), mikä tietysti johti karnevaalitunnelmaan. Heti sisään astuessani näin kaikkialla juoksentelevia lapsia ja joka puolella otettiin selfieitä. Valoteokset ovatkin mahtavia selfieympäristöjä, kun ne luovat jatkuvasti muuttuvaa värimaisemaa kävijöiden kasvoille.

Näyttelyn esitteessä monen teoksen kerrotaan olevan vuorovaikutteisia. ”Kukat kukkivat katsojien ollessa paikoillaan, mutta hajoavat heidän alkaessa kävellä.” Tällaiset efektit jäivät kokonaan näkemättä, kun joka puolella liikkuvat, kymmenet ihmiset eivät tietenkään kaikki olleet yhtä aikaa paikallaan millään hetkellä.

Yritin löytää kaiken alta taiteen, mutta yritykseni jäi puolitiehen. Makasin säkkituolissa ja katselin kohti kattoa virtaavaa valoa, mutta huoneen täyttävä äänimaisema oli todella voimakas (tietysti se olisi muuten jäänyt keskustelevien ihmisvirtojen äänen alle). Jonotin huoneeseen, jossa oli tarjolla vuoristorataefektejä valolla ja kolmijalkaisilla variksilla, mutta sielläkin oli kuulosuojaimia vain lapsille, joten päädyin istumaan lattialla sormet korvissa.

Tällainen taide, johon ei ärsykkeiden liiallisen määrän vuoksi voi lainkaan keskittyä, on minulle erityisen vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että tässä on tavoiteltu nyt erilaista suhdetta tilaan ja eksymisen kokemusta, mutta jos se on kivuliasta ja epämiellyttävää, kokemukseen on vaikea rauhoittua.

Voisin saada teoksista enemmän irti, kun kävisin museossa uudestaan (ja ottaisin korvatulpat mukaan). Ehkä yritän sitä sitten, kun kävijöiden virta on vähän vähentynyt (jos se nyt koskaan on vähentyäkseen).

Museorakennus vaikuttaa kyllä tosi hienolta, ja odotan innolla, millaisia teoksia sinne jatkossa tulee esille. Tämän näyttelyn jälkeen podin koko loppupäivän matkapahoinvointia.

 

Turun kirjamessuilla kriitikkona ja runoilijana

Kerrankin olen kummassakin kirjoittajaroolissani yhtä aikaa: osallistun Turun kirjamessuilla Kriitikot kirjailijoina -paneeliin. Keskustelu alkaa perjantaina 5.10. klo 13.40.

Kirjamessujen ohjelmasta löytyy tällaista lisätietoa:

Kriitikon töitä tekevät kirjailijat keskustelevat ja pohtivat kaksoisroolinsa etuja ja mahdollisia ongelmia, joita pienellä kentällä toimiminen tuovat mukanaan. Jukka-Pekka Pietiäinen on historioitsija ja tietokirjailija. Raisa Jäntti on runoilija ja kuvataidekriitikko. Marissa Mehr on kirjailija ja kirjallisuuskriitikko.
Ohjelmatuottaja: SARV ry, Suomen tietokirjailijat ry