Posts Tagged ‘haastattelu’

”Usein mietin, että taide on pelastanut minut”. Haastateltavana Sanni Seppä

Sanni Seppä. Kuva: Jyri Pitkänen.

Sanni Seppä. Kuva: Jyri Pitkänen.

Esitin taiteilija Sanni Sepälle kolme kysymystä. Hän vastasi:

RJ: Miten tulit valinneeksi työlään puuväritekniikan taiteesi tekemiseen? Mitä muita tekniikoita käytät?

SS: Siihen ovat vaikuttaneet monet asiat. Kun mietin kysymystä, kuulen päässäni Teemu Mäen sanat ”piirtäminen on edullinen tapa tehdä”. Vaikutuin myös suuresti opiskeluaikoina Stiina Saariston teoksista. Halusin nähdä enemmän suuria piirroksia, mutta niitä ei näkynyt. Päätin sitten tehdä sellaisen itse.

Yhden teoksen jälkeen jatkoin puuväreillä, koska rakastuin suuren pinta-alan täyttämiseen pienellä kynällä. Sain elämääni siitä puuttuvaa zeniläisyyttä. Arjessa menetän hermoni hetkessä ja aina teoksen valmistuttua on sellainen olo, että en minä voinut tuota tehdä. Siihen liittyy vahvasti myös itsensä voittaminen.

Puuväreillä värittäminen on myös hyvin fyysistä. Nyt ranteeni on kehittynyt ja jaksaisi sitä vaikka kuinka, mutta muu keho oireilee. Kärsin tällä hetkellä pahoista selkä- ja niskakivuista, jotka hidastavat työskentelyäni ja herättävät pelkotiloja siitä, kuinka kauan pysyn edes vähän työkuntoisena. Yritän kuitenkin olla tässä päivässä iloisin mielin ja pyrkiä siihen että en murehdi liikaa tulevaa. Kehoni tutkimukset ja hoidot jatkuvat, joten toivoa on!

Välillä maalaan akryyleilla, leikkaan ja liimaan tai rakennan installaation. En halua jämähtää yhteen tapaan tehdä. Silti aina tehdessäni suurta puuväripiirrosta olen eniten omalla alueellani.

RJ: Mielikuvani sinusta on, että olet maailmanparantaja-taiteilija. Osuuko ajatus oikeaan? Millaisia hyväntekeväisyysprojekteja sinulla on ollut? (Muistelen tässä ainakin katukoirien auttamista.)

SS: Mielenkiintoista. Tästä huomaa, että yksi teko voi määritellä ihmisen pitkäksi aikaa. Ajatus ei mielestäni osu ihan oikeaan.

Vuosina 2014-2015 toteutin puolen vuoden Shoutdogs!-projektin, jossa maalasin romanialaisia katukoiria vaatteisiin. Kuvasin vaatteet päälläni ja laitoin kuvat blogiin kyseisen koiran tarinan kanssa. Blogista teokset myytiin huutokauppaperiaatteella. Myyntitulot kohdistettiin sataprosenttisesti romanialaisten katukoirien hoito- ja sterilisaatiokuluihin. Projekti sai paljon näkyvyyttä ja monet varmasti miettivät juuri tätä teosta kuullessani nimeni. Välillä myös lahjoitan teoksiani hyväntekeväisyysmyyjäisiin.

RJ: Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut saavuttaa? Mitä et vielä ole saavuttanut?

SS: Olen saavuttanut paljon. Kaikki menestys on vain ylimääräistä plussaa. En ole uskaltanut toivoa liikoja, koska lapsena ja nuorena olin mielestäni kaikessa huono. En pärjännyt yhtään lukuaineissa enkä edes tiennyt tällaisesta ammatista. Jo itsessään se, että 23-vuotiaana löysin taiteen ja sain kannustusta sen tekemiseen, on antanut elämälleni suuren merkityksen.

Usein mietin, että taide on pelastanut minut ja tekee yhä sitä päivittäin. Olen päässyt taidekouluun, pitänyt monia yksityisnäyttelyitä, tehnyt julkisen tilaustyön ja saanut kannustusta apurahojen jakajilta.

Tänään mietin, että olen saavuttanut kaiken mitä haluankin. Muutenkin pyrin löytämään onnen juuri tästä hetkestä, enkä taas tulevaisuuden saavutuksista ja unelmista. Tottakai toivon että minut nähtäisiin tulevaisuudessakin mielenkiintoisena tekijänä ja että hyvän tekemisen virta jatkuisi, mutta en puske enää eteenpäin aggressiivisesti ja vähättele itseäni suhteessa siihen miten menestynyt voi olla. Uskon, että tämä ammatti kuljettaa minua eteenpäin kunhan vain teen töitä ilolla. Kuluneet vuodet ovat varmistaneet sen.

Mainokset

”Teoksella ei ole alkua eikä loppua.” Haastateltavana Samuli Laurinolli

Nokkosen taiteilijahaastattelujen sarja jatkuu: Samuli Laurinolli vastasi muutamaan kysymykseeni sähköpostilla.

SAARI, 2015, akryyli kankaalle, 80x100cm. Kuva: Samuli Laurinolli.

SAARI, 2015, akryyli kankaalle, 80x100cm. Kuva: Samuli Laurinolli.


 

RJ: Millaisella filosofialla teet taidetta? Mistä teos alkaa?

 
SL: Teoksella ei ole alkua eikä loppua.
 
En ajattele olevani taiteilija, joskus jopa häpeän sanan käyttöä. Koen tekemisen olevan luovaa toimintaa, joka on ajoittain saatettava fyysiseen olomuotoon. Huomaan tämän tarpeen lähes kaikessa tekemisessä: mietin usein myös käyttöesineille tai joillekin käyttäytymistavoille uusia ratkaisuja ja miten/mihin asian voi soveltaa.
 
Taiteen tekemisen hienous on siinä, että lähdetään ”tyhjästä tilasta”. Siinä ei tarvitse olla mitään, mikä ei kiinnostaisi tai herättäisi omaa uteliaisuutta. Sillä ei tarvitse olla funktiota. ”Tyhjä tila” täytetään omien ajatusten, historian, ympäristön tuomilla kokemuksilla ja toteutetaan se.
 

RJ: Mitä teet, jos tulee valkoisen paperin kammo? Tai jos motivaatio notkahtaa kesken työskentelyn, mikä kannustaa jatkamaan? (Vai tapahtuuko sellaista?)

 
SL: Vaikeimpia teosten aloittamisessa ovat useimmiten käytännön seikat. Milloin ja miten ehdin tehdä juuri tämän teoksen? Sopiiko se siihen linjaan/teemaan, jota kulloinkin olen suunnitellut?
 
Kiireisen elämäntilanteen ja kokemuksen myötä teosten aloittaminen on vaikeampaa kuin nuorempana. Tiedän liiankin hyvin kuinka kauan jonkin asian toteuttaminen kestää. Silloin jokin saattaa jäädä tekemättä, koska tietää, ettei voi viedä prosessia loppuun riittävän nopeasti, jotta siinä säilyisi miellyttävyyden kokemus. Tunne tekemisessä on tärkeä tekijä ja ilman sitä teoksesta ei tule niin onnistunut kuin olisi halunnut. Sinällään ideoita on riittävästi, aikaa ei.
 

RJ: Missä vaiheessa työskentelyä saa olla itsekriittinen?

 
SL: Itsekriittisyys on ehkä vaikeimmin hallittavia asioita omassa tekemisessä. Mikään ajatus tai teko ei ole riittävän hyvä, jotta siihen olisi täysin tyytyväinen. Se hetki, jolloin ei ole vielä ehtinyt pohtia muita näkökulmia tai ehtinyt vetää siveltimen vetoa toisen kerran toiseen suuntaan, antaa pienen onnistumisen tunteen. Ajatuksen, että tässä oli kaikki kohdillaan.
 
Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni epätäydellisyys on täydellisyyttä. Roso ja epäonnistumiset tekevät teoksesta (niin kuin elämästäkin) mielenkiintoisen. Töissäni juuri täydellisyyden kuvaus näyttäytyy usein pintana, irrallisina kerroksina, jotka suojaavat todellista tapahtumaa. Sitä, minkä oikeasti haluaisin nähdä. En varsinaisesti pidä mysteereistä, mutta kutkuttavaa on kuvitella, mitä tapahtuu avatun esiripun takana. Silloin kun luulemme näkevämme kaiken.
 
Itsekriittisyydestä vielä: sanonnan kliseisyydestä huolimatta aika on monesti armollinen. Vanhat teokset, joita joskus katselee, ovatkin ihan mielenkiintoisia, vaikka niitä tehdessä epäilinkin.
 

RJ: Millainen suhde sinulla on työhuoneeseen? Työskenteletkö yleensä kotona? Miten rajaat työajan?

 
SL: Fyysiseen työskentelyyn käytetty aika on jostain syystä ollut aina helppo rajata. Tällä hetkellä työhuone sijaitsee kotona yhdessä vaimoni taidemaalari Salla Laurinollin kanssa. Työtilaan mennessä pääsen aina heti ”työmoodiin”, eikä myöskään poistuminen tuota vaikeuksia. Ainoastaan silloin, kun tiedän olevani menossa palkkatöihin työskentelyn jälkeen, saattaa ajatus siirtyä jo tuleviin töihin. Olen mielestäni melko tunnollinen työntekijänä ja haluan tehdä myös työt toisen alaisena kunnolla.
 
Perheellisenä, suht aktiivisena ihmisenä olisi hyvä saada aikaa enemmänkin taiteen tekemiseen. Olen ihan tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen, pitkän tauon jälkeen on aikaa alkanut järjestyä sopivista väleistä.
 

RJ: Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut taiteilijana saavuttaa?

 
SL: Eniten olen tyytyväinen tekniikkaan. Se ei ole este päämäärien saavuttamiseen. Luonteeltani taidan olla ikuinen etsijä, haaveilija, enkä tiedä saavutanko ikinä mitään, mihin voisin jäädä paikoilleni ihailemaan.
 

RJ: Ja koska tämä haastattelu tulee kritiikkiblogiin, kysyn vielä: Mikä merkitys taidekritiikillä on sinulle? Luetko yleensä kritiikkejä, sinulle tuttujen tai vieraiden taiteilijoiden näyttelyistä, ja miksi?

 
SL: Luen aina kaikki kritiikit, kun niihin törmään, mutta varsinaisesti en niitä etsi vain lukemisen ilosta. Jonkinlainen suhde taiteilijaan täytyy olla tai tulla, jotta voin verrata kritiikkiin omaa mennyttä/tulevaa kokemustani, oli taidelaji mikä tahansa.
 
Oikeastaan kritiikkien merkitys itselleni painottuu eniten kritiikin huolellisuuteen (tämä koskee siis ketä tahansa taiteilijaa). Jos kriitikko on ylimielinen, se paistaa läpi nopeasti. Silloin voi suututtaa, jos lahjakas taiteilija on käyttänyt kuukausia, ehkä vuosia jonkin asian tekemiseen, eikä kriitikko ole vaivautunut katsomaan asiaa sen tarkemmin. Vaikka esim. taiteilijan näyttely ei olisikaan kovin onnistunut, hyödyttääkö se ketään ”jyrätä” sitä ylimalkaisesti? Näitä näkee onneksi enää harvoin. Eikä tällaista ole onneksi sattunut omalle kohdalle. Kyllä se loukkaisi, muttei muuttaisi kuitenkaan omaa tekemistä.
 
Parhaimmillaan kriitikkojen tutkiva, innostunut asenne auttaa löytämään itsellekin uusia juttuja teoksista. Tykkään lukea varsinkin musiikkikritiikkejä, niitä joissa asiantunteva kriitikko yhdistää kritiikkiin myös yleistä historiaa laajemmin (ei vain siis taiteilijan historiaa). Tämä johtuu siitä, etten tunne musiikin tekijöitä kovin hyvin, ja on hienoa löytää aina jotain uutta. Olen tehnyt monia hienoja löytöjä kriitikkojen ansiosta, kiitos heille siitä.

 

Mitä kuuluu, Erno Peltonen?

Erno_PeltonenSuuri punainen ovi. Sellainen johtaa Pyynikin Trikoon rakennukseen, jossa sijaitsee Erno Peltosen työhuone. Työhuoneella on suuri merkitys taiteilijalle, joka sanoo, ettei ole koskaan maalannut missään muualla (hänen edellinenkin työhuoneensa oli Pyynikin Trikoolla). Työhuoneesta on muodostunut hänelle toinen olohuone, jossa hän saattaa myös lukea tai korjata polkupyörää.

Olen tullut tapaamaan Peltosta kysyäkseni häneltä muutaman perustavanlaatuisen kysymyksen. Taiteilijan edellisestä näyttelystä on kuukauden verran aikaa, eikä häneltä ole tänä vuonna tulossa muita yksityisnäyttelyitä – tarkoitus on keskittyä uusiin maalauksiin. Mitä taiteen tekemiseen kuuluu?

– Ei minulla koskaan ole sellaista, etten tietäisi, mitä maalaisin. Enemmänkin haasteena on valita mielessä pyörivistä ideoista ne, jotka kannattaa toteuttaa, Peltonen kertoo.

"Searching for tomorrow II" 2015, öljy kankaalle, 50 x 50cm. (Kuva: Erno Peltonen.)

”Searching for tomorrow II”
2015, öljy kankaalle, 50 x 50cm. (Kuva: Erno Peltonen.)

Okei, ei siis tyhjän kankaan kammoa ainakaan. Yritän pelotella Peltosta itsekritiikillä. Että onko sitä, ja missä vaiheessa sille sopii antaa tilaa?

– Enää en mieti tekemistä niin tarkkaan, ettei käy niin, etten pystyisi tekemään mitään. Kriittisyys on kyllä silti läsnä jokaisessa työvaiheessa. Enemmän se kriittisyys minulla liittyy kuvan tyyliseikkoihin ja maalausteknisiin juttuihin kuin sellaiseen, että alkaisin rajoittaa ideoitani, hän sanoo.

– Kun kuvan saa jollakin tavalla itsestään ulos, näkee, onko se käyttökelpoista materiaalia vai ei. Usein sitten katselen niitä maalauksia ja lajittelen ihan kylmästi, että tuo on hyvä, tuo on huono.

Ajatus huonoista teoksista kiinnostaa. Mitä niille tapahtuu?

– On paljon töitä, joita en itse koe vahvasti oman tyylisiksi, mutta sitten joku toinen näkee ne, ja saa niistä paljon irti. Niin että ei oikeastaan kannata liikaa miettiä sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sen saa kyllä sitten kuulla muilta.

Entä toisin päin? Unohdetaan kriittisyys ja pohditaan saavutuksia. Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut?

– Pidän kyllä saavutuksena, tai ehkä ainakin siunauksena sitä, että saan tehdä sitä, mikä on minulle tärkeää. Että minulla on työhuone ja mahdollisuus maalata. Se on kyllä suurin ilonaihe.

Toisaalta, Peltonen toteaa, deadlinet motivoivat tekemään teoksia valmiiksi ja selkeät tavoitteet pitävät liikkeellä. Mutta sitten kuitenkin taiteilijan työhön liittyy niin paljon toisenlaisiakin kokemuksia: apurahahakemuksiin vastataan hylkäyksillä ja näyttelyaikoja voi hakea, muttei niitä aina saa. Sellaisina hetkinä on pakko miettiä, mikä tässä kaikessa on parasta. Ja se on maalaaminen, se yksinkertainen (vaikkei millään tavalla itsestään selvä) asia, että saa tehdä taidetta.

Inspiraatioon Peltonen ei kuitenkaan omalla kohdallaan usko.

– Inspiraatio voi olla liikkeellepaneva voima, mutta maalaaminen muuttuu sitten työksi. Teos valmistuu, kun sitä vain jaksaa tehdä. Jotkin teokset kyllä syntyvät siinä paljonpuhutussa flow-tilassa, mutta toiset vaativat enemmän puurtamista, hän kertoo.

– Se on kyllä hienoa, miten maalaus kuljettaa itse itseään, kun sille antaa aikaa. Mitä enemmän maalaa, sen helpommaksi se muuttuu.

Maalatessaan taiteilija pyrkii olemaan ajattelematta tulevaa katsojaa, vaikka hän toteaakin, että jos näkee sen vaivan, että vie teoksensa näytille ja odottaa jonkun tulevan katsomaan niitä, on tietysti tärkeää ajatella myös sitä, mitä annettavaa niillä teoksilla on. Päällimmäisenä hän toivoisi katsojan saavan näyttelystä irti uutta näkökulmaa. Varsinkin, jos aiheet ovat samaistuttavia, ne voivat antaa katsojalle uudenlaisia tapoja ajatella ja nähdä asioita.

– Maalatessani ajattelen enemmän kuitenkin sitä, miten maalaus toimii maalauksena. Se on vähän kylmä ja tekninen tapa pureskella maalausta, ajatella sitä maalauksen oman kielen kautta.

"Muistoksesi" (In memoriam) 2015, öljy kankaalle, 50 x 60cm. (Kuva: Erno Peltonen)

”Muistoksesi” (In memoriam)
2015, öljy kankaalle, 50 x 60cm. (Kuva: Erno Peltonen)

Koska haastattelu tulee kritiikkiblogiin, kysyn lopuksi vielä Peltosen omasta suhteesta taidekritiikkiin. Onko kritiikillä merkitystä taiteilijalle itselleen (jos jätetään nyt taidekritiikin yhteiskunnalliset merkitykset keskustelun ulkopuolelle kokonaan)?

– Taidekritiikkiin liittyy jokin ajatus vakavuudesta: että sanotaan, onko taide hyvää vai ei. Itse luen kritiikkejä enemmänkin kertomuksena siitä, mitä taiteilija tekee. En niinkään lue niitä selvittääkseni, onko kriitikko tyytyväinen näkemäänsä taiteeseen, Peltonen aloittaa.

Kritiikki toimii hänelle myös tutustumisena uusiin tekijöihin.

– Luen kritiikkejä sellaisten taiteilijoiden näyttelyistä, joita en tunne. Kritiikki toimii ensikosketuksena heidän taiteeseensa. Mutta kyllähän se lisää mielenkiintoa, jos kriitikko suitsuttaa jotain näyttelyä tosi paljon. Sitä kautta kritiikit vaikuttavat myös mielipiteen muodostumiseen.

Omista näyttelyistään tai teoksistaan kirjoitettua kritiikkiä Peltonen kuvaa usein yllättäväksi:

– Se yllättää, millaisilla sanoilla kirjoittaja kuvailee teoksiani. Lukeminen auttaa käsittämään omaakin tekemistä uudella tavalla.