Posts Tagged ‘Tampereen taidemuseo’

Vielä jotakin ehjää (Näyttely: Reima Nevalainen)

Reima Nevalainen. Vuoden nuori taiteilija. Tampereen taidemuseossa (Puutarhakatu 34, Tampere) 11.6.-11.9.2016.

Anatomical Study III.

Anatomical Study III.

 

 

Myönnän: kävelin Reima Nevalaisen näyttelyssä ensin melko reippaasti. Teosten samankaltainen (hiekkainen) värimaailma liimautui verkkokalvoille, ja kaipasin hengähdystaukoa.

Sitten eteen tuli Anatomical Study III, jonka kohdalla pysähdyin. Ja pysähdyinkin sitten todella – seisoin siinä minuutteja. Näyttely-yleisöä tuli kanssani samaan tilaan ja poistui, ja minä vain tuijotin.

Maalauksessa kiteytyy jotakin äärimmäistä. Kasvoissa mikään ei peilaa mitään toista kohtaa. Pinta on kollaasimainen, kuin kasvot olisivat rikottu kananmunankuori, joka on teipattu uudelleen kokoon. Kaikki, mitä näin, oli kiinnostavaa, eikä katsomiselle olisi ehkä tullut luontevaa lopetuskohtaa koskaan. Jossain vaiheessa vain päätin lopettaa, ja kävelin pois.

Maalauksen katsomisen hetkellä tapahtui jotakin oleellista. Ajatukseni alkoivat harhailla asioissa, joita en tahtoisi ajatella. Joita mieluummin pakenisin. Maalauksen edessä oli helpompaa ajatella ahdistaviakin asioita, olla rehellisesti väsynyt. Palasin aina uudelleen katsomaan maalausta, ja voin koko ajan paremmin. Syntyi jonkinlainen välitön riippuvuus. (En tiedä, oliko hirveää vai oikeastaan ihan hyvä, ettei teoksen kuvaa myyty museokaupassa julisteena.) RNevalainen2

Nevalaisen rujot, runnotut, amputoidut ja palasista kootut ihmishahmot ovat paikoin pääkallomaisen dramaattisia, paikoin herkkyydessään jotakin, mikä tuo mieleen Leonardo da Vincin anatomiset piirustukset. Yritin välttää välillä päälle hiipivää koomisuuden tunnetta, mutta laatikkoon sullotuissa, räjähtäneissä vartaloissa oli jotakin huvittavaa myös (vaikkei toki päällimmäisenä ajatuksena ollenkaan).

Kauneimmillaan maalaukset ovat yksityiskohdissa: siinä, miten käsi liikahtaa kankaalla, miten valokuvamaiset kasvot halkeavat maalipinnasta esiin. Kokonaisuudesta jäi vangittuna rempomisen tunne. En tiedä, onko tunne läsnä maalaamisessa (voi varmasti isojen teosten kohdalla ollakin), mutta tavallaanhan taiteen katsominenkin on sitä: olla huoneessa teosten kanssa, alistua niiden pakottavalle tarpeelle tulla nähdyksi.

Tätä kirjoittaessani kuunteen Mozartin Requiemia, ja huomaan kaivanneeni näyttelyyn jotakin tällaista. Kunnon askelta rehelliseen, mahtipontiseen dramatiikkaan: että tämä on nyt elämää suurempaa, olkaa hyvät ja ottakaa tämä vastaan, kuolevaiset!

Pidin muuten kovasti myös Japanissa otetuista valokuvista, jotka pyörivät alakerrassa yhdellä näytöllä. Niissä oli hienoja rakenteita ja pintoja, maa ja vesi kuin maalattua sekin.

RNevalainen3

Nuori ja mustavalkoinen (Näyttely: Andersson)

Vuoden nuori taiteilija 2015 – Ville Andersson. Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 16.5.-23.8.2015.

Ville Andersson: Movement, 2009. Akryylipäällystetty digitaalinen tuloste, 70x105cm, ed. 5 + 2 a.p. Tampereen taidemuseon lehdistökuva.

Ville Andersson: Movement, 2009. Akryylipäällystetty digitaalinen tuloste, 70x105cm, ed. 5 + 2 a.p. Tampereen taidemuseon lehdistökuva.

Kun astuin Tampereen taidemuseoon, sain varoituksen, että niitä teosnumeroita on sitten aika vaikea löytää seinästä. Niin kyllä onkin, mutta toisaalta en huomannut missään vaiheessa kaipaavani teoksille nimiä – teoslistan kanniskelu alkaa muutenkin ärsyttää, kun siinä on monta laminoitua sivua. Palautin sen ensimmäisen huoneen jälkeen takaisin seinäkoteloon. Eipä tarvinnut enää etsiä niitä teosnumeroitakaan.

Ville Anderssonin näyttely ei ole kokonainen, ehjä maailma, josta ulos tullessaan ei ymmärrä, minkä jyrän alle on jäänyt. Teosten tekniikat, teemat ja tunnelmat muuttuvat aika paljon huoneesta toiseen, joten lähestyn näyttelyä enemmänkin retrospektiivinä, jolla taiteilija haluaa kertoa, mitä kaikkea on tehnyt. Esillä on valokuvia, piirustuksia ja maalauksia.

Värit tuntuvat pakenevan Anderssonia. Näyttely alkaa mustavalkoisilla, pienillä maalauksilla (joissa ainakin näyttää olevan kiiltävä lakkapinta (olen juuri viime viikolla pohtinut, lakkaako kukaan enää nykyään maalauksiaan)), joista useimmissa on ihmisiä. Toisinaan ihmiskuvat ovat hyvin puhuttelevia. Pieni koko ja mustavalkoisuus tuovat mieleen vanhat valokuvat. Toisia kuvia vierastan (kuten korulaatikolta näyttävään, mustaan laskostettuun kankaaseen upotettua naisen kuvaa, joka on juuri vähän liian esittävä ja vähän liian epärealistinen, ja jää rajapintaan, jossa en vain tiedä, onko taiteilija valinnut tämän lopputuloksen vai onko se vahinko).

Näyttelyssä huomioni kiinnittyy toistuvasti epäselviin kohtiin. Piirrospaperin reuna on leikattu nopeasti saksilla. Onko tämä ironinen kommentti? Että hei, käytin tähän juuri viikkokausia, mutta ei tämä nyt niin tärkeä teos ole, että leikkaisin paperin reunan siististi. Kolmen rinnakkain ripustetun maalauksen sarjassa ihmisten kädet nousevat esiin mustasta taustasta. Yhden maalauksen käsiin ei näytä olevan kiinnitetty paljonkaan huomiota, kun taas kahden maalauksen käsiin on käytetty aikaa ja huolellisuutta. Miksi?

Alakerrassa katselen mieluiten valokuvia, varsinkin sitä yhtä, jossa mies kiipeilee seinällä. Viimeistellyt ympäristöt kiehtovat mieltäni enemmän kuin studiokuvat, joissa kangas on laskettu naisen kasvoille. Yläkerrankin valokuvista saan eniten irti niistä, joissa on kokonainen tila – erityisen ihana on takaseinän sermin taakse kätketty pieni arkkitehtoninen kuva holvikaaresta, joka saa jatkoa varjoista valkoisella seinällä. Luulen ensin, että varjot on maalattu seinään, niin oleellinen osa teosta niistä mielessäni tulee.

Teknisesti rakastan laskostuvia kankaita valokuvissa. Hienoja, kevyen näköisiä (ja varmasti vaikeita) tekoja. Piirustusten kynänviivoilla raidoitettu pinta tuo mieleen sydänkäyrän. Tekijän vai mallin? Vai katsojan? Hetken yhteinen pulssi.

En tiedä, johtuuko tunne kaiken mustavalkoisuudesta, mutta huomaan ajattelevani toistuvasti, että tämä taiteilija on nuori. Ehkä siinä on vähän tätä kokeilevuuttakin: että joka huoneessa tuntuu olevan jotakin erilaista, etsiminen ja kokeileminen on tekijän mielestä ihanaa ja inspiroivaa. (Onhan se, en väitä vastaan.)

Rakastun puuteoksiin, myös niihin pyöreisiin, joissa puiden kehä kasvaa sisäänpäin. Puiden heijastukset valkoisella pohjalla ovat maiseman esteettistä huippua: ihanintahan luonnossakin on löytää peilityyni vedenpinta, johon puu heijastuu, oli sitä kukaan näkemässä tai ei. Näiden teosten edessä katsominen tuntuu onnekkaalta sattumalta, ei siltä, että minulle yritetään erikseen näyttää jotakin, vaikka väkisin.

Näyttelystä jää joka tapauksessa hyvä mieli. Aikamoinen määrä ajattelua teosten taakse takuulla kätkeytyy. On hienoa nähdä, että joku etsii ja löytää, etsii uudestaan.

(Kuva on taidemuseon tarjoama lehdistökuva (museossa ei saa valokuvata).)

 

Suurin osa elämästä (Näyttely: Laine)

Janne Laine: Silence Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 17.1.-26.4.2015.

Janne Laine: Silence IV, 2001. Heliogravyyri, 73 x 55 cm. Kuva: Tampereen teidemuseo.

Janne Laine: Silence IV, 2001. Heliogravyyri, 73 x 55 cm. Kuva: Tampereen taidemuseo.

Ensin on kasvoja. Ihmisten kohtaamista kuin tuntisin heidät jo vuosien takaa. Pelejä, joita ihmisten kanssa kommunikoiminen aina on.

Sitten pelit muuttuvat yksityisiksi. Janne Laine on tatuoinut luomiensa viereen numeroita, kauhistuttava ajatus. Hänen ihonsa on ikuisesti merkitty lista. Luomia on numeroitu 101, se on binäärikoodi. Peli jatkuu seinillä: taiteilija on valokuvannut numeroa 101 milloin missäkin, ja koonnut kuvat muistipeliksi seinälle. Kuvista on hauska tunnistaa paikkoja/asioita.

Hän jatkaa leikkimistä: hän lähettää itselleen postikortteja, joissa on hänen itsensä kuva. Kuinka konkreettisesti hän saakaan terveiset menneisyyden itseltään, matkustaa ajassa.

Laineen näyttelyn suuri kertomus tuntuu olevan se, miten toistaminen tekee asoista merkityksellisiä. Yksi postikortti itselle on hassu juttu, sata postikorttia itselle on teos. Yksi numeroitu luomi on hupaisa, 101 numeroitua luomea on sarja, jatkumo, teos.

Maisemakuvissa jatkuu samanlainen toisto: vaikka maantieteellinen paikka vaihtuisi, kuvien (ja mielen) paikka tuntuu pysyvän samana. Kuvat toistavat katselemisen tilaa. Ne toistavat kuvaajaa, joka katsoo maisemaa etsien siitä aina jotakin itselleen sopivaa. Usein se on sumua, lunta, höyryä, konkretisoitumatonta ympäristöä.

Pidän valokuvista joissa on kasvien varjoja, mutta jotenkin ne tuntuvat liian kevyiltä tässä yhteydessä. Hautausmaakin tuntuu ensin vähän liian helpolta kuvauskohteelta, mutta (taas se) toisto tekee kuvista teoksen, hienon matkan. Kuvissa on huumoriakin (huumori syntyy siitä, että ensin totutaan johonkin, ja sitten rikotaan se tottumus).

Kengät narisevat museon lattiaa vasten, narina ja mustavalkoisten kuvien tarkentumattomuus sulautuvat yhteen. Kuljen maailmassa, joka ei ole kenenkään, välitilassa, jollaisessa suurin osa elämästä kuluu.

 

Jarno Vesala – Vuoden nuori taiteilija 2013

Kriitikkini Jarno Vesalan näyttelystä (Keskisuomalainen). Suuria tunteita!

(Muistikirjassani lukee: Miksi lähdin kiertämään alakertaa yksin?!)

Näyttely aukeaa tänään ja päättyy 11.8.2013. Tampereen taidemuseo.

Siististi valaistunut (Näyttely: Namdakov)

Dashi Namdakov – Myyttien maailma. Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 5.5.2013 saakka.

Ilmeisen kitsch-sävytteinenhän tämä Dashi Namdakovin veistosnäyttely on. Suurin osa hahmoista voisi olla suoraan jonkin Disney-animaation hupaisia, mutta urheita ja suurisydämisiä sankareita. Pronssiveistosten pinta on hiottu, kiiltävä, täydellisen sileä.

Maailmassa, jossa on ihan riittävästi kaaosta, epävarmuutta ja huonoja uutisia, nämä veistokset edustavat sisäistä voimaa. Niiden nimetkin ovat sellaisia kuin Valaistunut.

Veistoksissa on paljon katsottavaa. Ensin: miten pronssi on tuon väristä? Sitten: miten tässä on tällainen liike? Sitten: mutta jopas on herttainen ilme tyypillä! Sitten: miksei tätä veistosta saisi kotiin 10 cm korkuisena miniversiona? Sitten: jestas, tuntuupa jotenkin meditatiiviselta tuijottaa tätä vatsakasta vanhaa soturia tällä tavalla. Sitten: tekisipä mieli silittää tätä veistosta. Sitten: pitäisiköhän jo siirtyä seuraavan luo, näitähän piisaa täällä tunneiksi.

Museossa ei saa valokuvata, mikä on tylsää, koska teen muistiinpanot näyttelyistä yleensä kameralla. Että en sitten tehnyt muistiinpanoja, mikä lie syynä, tekijänoikeudet varmaan. Kun suljen silmäni, näen näyttelystä erityisesti yhden teoksen. Se on pienoisveistos norsusta, hyönteisten keskelle kuin sateen mukana pudonnut keijukaismainen otus.

Teosten maailma on siten turvallinen, että teoksista saa paljon irti, vaikkei tietäisi niiden pohjalla olevista myyttien virroista mitään. Aika samankaltaisia monet veistokset ovat, mutta sitten on vastapainoksi ihan toisenlaisia, hevosenjouhista kudottujakin teoksia. Selittävät seinätekstitkin on tarjolla niille, jotka sellaisia kaipaavat.

Näyttely on sillä tavalla helppo, että teosten visuaalisuus on kuin fantasiaelokuvista lainattua. Ilmeisen puhuttelevia ne myös ovat, ainakin ajatellen sitä, miten monta suurta, julkista teosta taiteilija on saanut tehdä. Ja tulivat ne minunkin uniini, lentävät shamaanit.

Taiteilijan nettisivut: http://dashi-art.com/en/

Taidemuseon alakerrassa on nykyään Muumilaakso. Museo oli niin omiaan Metson alakertaan, että vähän tuskallista oli nyt nähdä vain osa hienoista vitriineistä ja maalauksista. Tämä Muumilaakso on enemmänkin näyttely kuin olotila (se entinen oli olotila). En tiedä, vähän harmittaa kaikkien puolesta. Muumilaakson, koska sen tila kutistui. Taidemuseon, koska nyt taidemuseo ei saa enää alakertaansa muita kuin Muumi-näyttelyitä.

Mutta ovathan ne Muumi-pienoismallit aina hurjan puoleensavetäviä. Itse olen lukenut Muumi-kirjoja vasta aikuisena, juurikin näiden Muumilaakson teosten viettelemänä. Ja taas tekee mieli sukeltaa tarinoihin.

Mutta silti jotenkin harmittaa.

Ajasta aikaan (Näyttely: Luukkola)

Pekka Luukkola – Maiseman aika. Tampereen taidemuseossa 6.1.2013 saakka.

Pekka Luukkola valokuvaa aikaa. Aika näkyy luonnossa valona ja väreinä (harvoin tulee ajatelleeksi, että värikin on ajanmääre).

Luukkola yhdistää yöllä ja päivällä otettuja valokuvia samasta paikasta. Näyttää siltä, että päivän keskellä on yö tai päinvastoin. Talvella otetuissa kuvissa spottivalo ei näytä kovinkaan omituiselta (talvihan on pelkkää pimeyttä, johon keinovalot luovat vitivalkoisia tiloja), mutta kesäkuvissa valon selvä rajautuminen vain osaan maisemaa näyttää suorastaan maailmanlopulta. Ihan kuin jokin planeetta olisi iskeytymässä maapalloon. Tai aurinko sinkoutunut radaltaan.

Metsäkuvissa Luukkola on pelkistänyt luonnon väriraidoiksi. Pinta näyttää kankaalta tai oljista punotulta pinnalta.

Luonnon väreihin liittyy paljon tietoa, jota emme tietoisesti käsittele. Tiedämme, millaiseen puuhun uskaltaa kiivetä ja milloin liian nuori oksa saattaa jalan alla pettää. Mikä on syötävää. Mihin uskaltaa koskea.

(Hopeiset maisemakuvat näyttävät koruilta. Tämä ei linkity tähän kirjoitukseeni muuten, mutta haluan sanoa tämän tässä.)

Toisissa kuvissa on ihminen, valona hänkin. Ihmisen liike maisemassa näkyy valon piirtäminä kaarina. Ihmisestä tulee osa luonnon menneisyyttä: joku on kulkenut tästä. (Tietoinen liike tilassa tuntuu jotenkin liian tungettelevalta. Luontokuvien joukossa alkaa ahdistaa tällainen tehty, vaikka valokuva tietenkin on aina tehty.)

Valokuvien lisäksi näyttelyssä on yksi video. Siinä valo vähenee ja muuttuu – auringonvalo vaihtuu tähtienvaloksi. Taivas pyörii metsän yläpuolella, enkä tiedä, mikä tästä kaikesta on totta. Kun aamu tulee, tajuan miten raakaa valo on. Se varastaa meiltä koko taivaan! Meille jää vain yksi valopallo miljoonien tähtikuvioiden sijasta.

Alakerrassa on samaan aikaan toisenlaisia maisemia, J. M. W. Turnerin grafiikkaa (linkki arvosteluuni). Hassua on, että tiiviisti ripustettu grafiikka pakottaa seisomaan pitkään paikoillaan ja liikkumaan vain puoli askelta kerrallaan, ja nämä Luukkolan avarasti ripustetut suuret valokuvat taas kirittävät kävelemään pitkin askelin. Ihan kuin luonto olisi näin helposti tutkittavaa (eihän se ole; olen kuullut miljoonakaupunkilaisista, jotka eivät Suomessa osaa kävellä metsässä lainkaan, koska eivät tiedä, mihin jalkansa asettaisivat).

(Pahoittelen kuvattomuutta. Se on taiteesta kirjoitettaessa synti, johon on sorruttava, kun museo ei anna lupaa kuvata.)

J. M. W. Turner Tampereen taidemuseossa (linkki arvosteluun)

Kirjoitin Turnerin näyttelystä Keskisuomalaiseen. Näyttely Tampereen taidemuseossa 4.11.2012 saakka.