Suljetut: Natalia Goncharova (Ateneum)

Natalia Goncharova. Ateneum 27.2.2020 – 17.5.2020.

–

Ajattelen Ateneumin taidemuseota. Sitä ulko-ovea, joka on niin raskas, että sen väliin melkein jää. Pyörivää väliovea, joka tuntuu olevan ihan väärässä talossa; ei tänne kuuluisi tällaista. Ajattelen lipunmyyntiä ja lokeroita, joissa – tuolla on yksi vielä vapaana! – voi säilyttää reppunsa ja takkinsa museokäynnin ajan.

Mietin, miksen käynyt jo helmikuun lopussa tässä Natalia Goncharovan (1881-1962) näyttelyssä. Nyt se voi olla liian myöhäistä, riippuen kevään tapahtumista ja poikkeusoloista.

Olen nähnyt kuvia näyttelystä ainakin Instagramissa. Ilahduin niiden geometrisuudesta ja väreistä. Ajattelin, että tuollaisen näkemisestä saa energiaa, tuonne minä haluan mennä.

Nyt olen kotona.

Luen Ateneumin sivuilta: ”Natalia Goncharovan (suom. Gontšarova) rohkea ja innovatiivinen tuotanto vaikutti aikalaisiinsa ja ylitti 1900-luvulle ominaiset taiteenväliset rajat. Näyttely keskittyy taiteilijan innovatiivisimpaan kauteen 1900-luvun alusta 1920-luvulle, jolloin hän inspiroi yhtä lailla Venäjän kuin Länsi-Euroopan kokeellisia taiteilijoita. Näyttelyssä nähdään yli sata teosta, joihin kuuluu paljon maalauksia, mutta myös kuvituksia, pukuja, lavastusluonnoksia ja balettitaltiointeja.”

Lavastusluonnoksia! Balettitaltiointeja! Kuinka haluaisinkaan nähdä ne kaikki.

Wikiartin sivulta löytyy 66 kuvaa Gontšarovan teoksista. Niiden nimet ovat sivulla englanniksi, joten pahoittelen, että käytän englanninkielisä käännöksiä.

Katsokaapas vaikka tätä: Airplane over train (1913). Kuinka hieno futuristinen näky! Tekniikka ja liikenne muuttaa maailmaa. Pysyykö kukaan vauhdissa mukana? Lentokone ja juna sulautuvat yhteen, yhdeksi modernin, matkailevan maailman kuvaksi.

Nyt kun matkustamista on rajusti rajoitettu, teos sisältää uudenlaista tulevaisuudenuskoa. Vielä me palaamme todellisuuteen, jossa julkiset kulkuvälineet avaavat meille koko maailman.

Värit ja liike; niistä Gontšarovan maalaukset rakentuvat. Kissoista tulee kullankeltainen pyörre, josta voi erottaa korvia ja kynsiä. Metsä on kuin toiselta planeetalta, sen aggressiiviset, terävät rungot miltei lävistävät kankaan.

Ja sitten on tällaisia ihmeellisiä, hauraita ihmisiä kuin teoksessa Spanish Dancers (1918). Romanttisia pitsimekkoja, taivutettuja käsivarsia. Vaikka maalaus on hyvin kubistinen, siitä näkee, että taiteilija tietää, miten tanssijat liikkuvat. Ihmisruumiin syvä tunteminen kuultaa tyylittelyn läpi.

Näistä maalauksista todellakin saa energiaa. Niihin on talletettu liikettä, joka näyttää purskahtavan millä hetkellä tahansa ulos raameistaan. Gontšarovan taide on kuin äärimmilleen jännitetty jousi. Nuoli lentää katsojaan, läpäisee hänessä jotakin.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

Schjerfbeckiä Ateneumin täydeltä

Helene Schjerfbeck. Ateneum (Kaivokatu 2, Helsinki) 14.10.2012 saakka.

–

En tiennyt, että Helene Schjerfbeckillä oli niin johdonmukaisesti tapana maalata uusia versioita vanhoista maalauksistaan. Ateneumin näyttely esittelee taiteilijan, joka palasi aiheisiinsa. Tai ehkä ei välttämättä edes aiheisiinsa – ehkä hän palasi muotoihinsa ja väreihinsä, kuka tietää.

Uusintaversioiden värit herättivät kysymyksen iän vaikutuksesta näkökykyyn. En olisi ajatellut tätä, ellen olisi vastikään vieraillut Keski-Suomen museossa Urho Lehtisen näyttelyssä, jossa minulle kerrottiin, että iän myötä Lehtisen väriskaala muuttui ilmeisesti näkökökyvyn heikentymisen vuoksi. Voisiko tätä tutkia mitenkään? Ehkä ei, ellei taiteilija itse ole jättänyt jälkeensä todisteita siitä, että näkee värit eri tavalla kuin nuorena.

Eikä niissä Schjerfbeckin väreissä nyt niin valtavaa eroa ollut, ettei sitä voisi selittää ihan vain mieltymysten muuttumisella. (En tiedä Schjerfbeckistä riittävästi – kenties hänellä oli haukan näkö kuolemaansa asti.)

Näyttelyn esillepano on siten hankala, että juuri näiden vanhojen ja uusien versioiden (jotka on ripustettu rinnakkain) kohdalla on erityisen mielenkiintoista tietää, minä vuonna teokset on maalattu. Vuosiluvut ovat kuitenkin teosten nimikylteissä pikkuruisella fontilla, ja niinpä museossa voi seurata taideyleisöä, joka kävelee edestakaisin: katsoo teosta, kävelee nimikyltin luo, työntää nenänsä seinään kiinni saadakseen selvää vuosiluvusta, perääntyy jälleen katsomaan teosta.

Infotekstit ovat ihanan lyhyitä ja selittäviä, joskin jälkiviisaita; taiteilijalla näyttää olleen murrosvaihe ja oman äänen etsintä päällä lapsuudesta asti, kunnes hän lopulta löytää itsensä vanhuuden lähestyessä. Tällainen ”tässä vaiheessa hän vielä etsi itseään” lienee totta (luulen, että me etsimme itseämme koko elämämme), mutta virallisena totuutena seinillä se vie pohjaa Schjerfbeckin maalauksilta monen vuosikymmenen ajalta. Mikään ei näytä olleen arvokasta ennen kuin hän löysi todellisen kykynsä.

Näyttely on kuitenkin hyvä ja runsas (välillä piti käydä syömässä, että sai vähän hengähtää). Sain uudenlaisia näkökulmia taiteilijaan, mikä on aina hienoa, kun on kyse tällaisesta kansallisesta instituutiosta kuin Schjerfbeck. Kiinnitin esimerkiksi huomiota hänen tapaansa nimetä teoksiaan, se miellytti minua.

Esillä on kuriositeettina myös kaksi El Grecon maalausta, joita Schjerfbeck itse ei koskaan nähnyt, mutta joista hän maalasi oman versionsa mustavalkoisten taidekirjojen innoittamana. Kiinnostavampaa minusta olikin nähdä ne mustavalkoiset taidekirjat kuin alkuperäiset elgrecot – onneksi kirjatkin olivat päässeet esiin.

Kuvata museossa ei tietenkään saanut, joten kuvituksena pääsylipputarra & suklaan käärepaperi. Oi aikoja, oi tapoja!

Kosmetiikkaa (Performanssi: Taiteen sankarit)

Jonkin aikaa sai tuijotella Taiteen sankarit -performanssia ennen kuin esiintyjät alkoivat jutella. Hei, enhän minä tiennyt että museovalvojat käyvät taidefilosofisia keskusteluja! Miten epistä, kun ei pääse mukaan!

Tällä hetkellä valvojat/esiintyjät pohtivat, miten Ateneumista tulee vielä joskus tavaratalo, kun museo siirtyy nettiin. Nettiin siirtyminen tapahtuu kuulemma siten, että ensin teosten viereen tulee myyntipöytiä (”Jos pidit tästä maalauksesta, pidät tästä postikortista! Osta!”) ja lopulta itse museo lakkaa olemasta ja jää vain kauppa.

Kuulkaas, kävin Vatikaanin museoissa pari-kolme viikkoa sitten, ja siellä ollaan jo aika pitkällä; aika monessa museosalissa on keskellä myyntipöytä, jossa myydään Sikstuksen kappeli -palapelejä ja hienoja kirjoja ja postikortteja ja pikkuesineitä. Ja koska se museo on sellainen kuin se on, tuhansia ihmisiä virtaa salien läpi, eikä virrassa voi pysähdellä (”Avanti!” kuului takaani heti, kun kerran pysähdyin), ihmiset voivat pysähtyä vain myyntipöytien kohdalle. Lopulta varmaan moni ostaa kirjan siksi, että tietää, minkä kaiken ohi tuli museossa kävelleeksi (koska itse esineitä ei ehdi katsoa).

Tärkeintä on, että voi sanoa käyneensä.

(Jätin performanssin taustalle pyörimään. Kunpa joka päivä saisi auki tämmöisen hämmentävän kanavan, josta mieleen tunkisi satunnaista, taiteeseen liittyvää informaatiota.)

Performanssi jatkuu vielä viikonlopun ajan. Kannattaa vilkaista.

Tirkistys museovalvojan elämään

Ateneumissa on tällä viikolla museovalvoja-performansseja! En ole vielä onnistunut katsomaan ainuttakaan, mutta niitä voi seurata netissä osoitteessa http://www.storijapan.net/10huonetta.

Taiteen sankarit -niminen performanssia voi seurailla seuraavasti:
3.5. Aamuvuoro
5.5. Iltavuoro
6.5. Aamuvuoro
7.5. Aamuvuoro
8.5. Iltavuoro (ohjelma päättyy klo 17.00)

(Aamuvuoro klo 10.00-16.00, iltavuoro klo 12.00-20.00.)

Ai, miksi minä tätä mainostan, vaikken ole itse edes nähnyt koko juttua? Museovalvojan työhän on tunnetusti toiveammattini, johon en ole vielä onnistunut pääsemään, joten tällainen kurkistus museon ytimeen kutkuttelee. Kommentoin lisää sitten, kun olen nähnyt jotain, mitä kommentoida.

Lennokas retki historiaan (Näyttely: Onerva – kaupungin naiset)

Onerva – kaupungin naiset. Ateneumissa 29.8. saakka.

—

Tekee mieli laittaa lusikkani Onerva-soppaan, vaikka vähän tuntuu, että olen näyttelyarvosteluista lukenut jo kaiken mitä halusin sanoa (esim. että on hassua, kun edesmenneen ihmisen suuhun laitetaan minä-muotoista puhetta). Mutta kun tuli näyttelyssä käytyä, kai siitä sanasen voisi kirjoittaakin.

Ensinnäkin ne minä-muotoon kirjoitetut infot seinillä olivat kuin suoraan lastenkirjasta. Tuli sellainen olo, että tässä nyt yritetään hassusti valistaa museokävijää. Se ärsytti minua, se asenne, ja sitten lopetin infotaulujen lukemisen (ja kohta ihmettelinkin, miksi juuri ne tietyt maalaukset olivat esillä missäkin huoneessa, kun en lukenut infotaulusta, miten ne liittyivät Onervaan).

Toiseksi olin kauhean ihastunut näyttelyn visuaalisuuteen, siihen että puvut ja kengät riippuivat ilmassa. Ja ne hevosvaunut! Siitä tuli mahtavan painoton olo. Mutta kun tultiin Onervan työhuoneeseen (joka ikkunanäkymineen lopultakin, näyttelyn viime metreillä, onnistui tuomaan päähenkilön oikeasti lähelle katsojaa), hieman hermostuin kirjailija-kriitikon työpöydän esillepanoon. Pöytä riippui lmassa ja siitä lähti papereita lentoon kuin lintuja.

Tekisi mieli realistina sanoa, että ei kirjoittajan elämä tuollaista ole. Miten voisikaan olla; kirjoittaminen on fyysistä työtä, josta saa rasitusvammoja. Jos satunnainen flow-tila viekin mennessään, ei luominen koskaan ole sitä että riiputaan katosta ja paperit vain lentävät.

Vai mitä tällä yritettiin sanoa? Että entisaikaan kaikki oli taianomaista ja romanttista, toisin kuin nykyään?

Ehkä hukkasin punaisen langan tai jotain.

Taiteen puolesta näyttely oli onnistunut. Esillä oli Helsingin kaupunkihistoriaa, pienimuotoisempaa taidetta. Se oli kivaa. Mutta näyttelyn keskushekilö jäi vähän etäiseksi ennen kuin lopulta pääsimme katsomaan hänen asuntojensa ikkunoiden läpi.

Näyttelyn päätöksenä toimi hyvin Kirje Onervalle, Elina Lifländerin ja Eliisa Sorvalin teossarja Onervasta. Teokset toivat Onervan näkyviin ihan erilaisella, inhimillisemmällä tavalla kuin suuri näyttely, jossa painopiste oli enemmän historiallisissa tosiasioissa, kuten ketkä kaikki ihastuivat Onervaan ja millä sanoilla Onerva ketäkin taiteilijaa kritiikeissään ylisti.

Näyttely oli viihdyttävä. Elämyksenä se ei ollut ravisuttava tai loppuiäksi mieleen jäävä, mutta siihen kai ei ole pyrittykään tällaisilla keveillä valinnoilla (kuten fiktiivinen minä-kertoja, joka syö näyttelyn historiallisen annin aika tyhjiin, koska katsoja ei enää voi tietää, mitä Onerva todella sanoi ja mitä hänen on kuviteltu voineen sanoa). En oikeastaan tiedä, pidinkö. Olen niin vanhoillinen, että tykkään katsella mieluummin taidetta kuin mahtavan innovatiivisia ripustuskeinoja. Mutta niin, viihdyin kyllä.

Uudenlainen lähestymistapa on sikäli aina hyvä juttu, että se saa yleisön ajattelemaan itse taiteen esittämisen muotoa ja tapaa. Että haluanko tosiaan, että taidemuseo yrittää kiinnittää huomioni samoilla keinoilla kuin vaikkapa mainokset. Haluanko fiktiivisen minä-kertojan itseni ja taiteen väliin kaventamaan kuilua? Vai haluanko pelkkää taidetta, puritaanisesti, valkoisissa, kaikuvissa saleissa?

Yksi näyttely ei voi tarjota kaikkea kaikille. Ehkä siksi näitä viihteellisyyksiä putkahtelee esiin; että olisi jotain myös niille, joita ei pelkkä maalausten ikuisuuksiin jatkuva jono houkuttele museon seinien sisäpuolelle.