Posts Tagged ‘Hämeenlinna’

Nick Ervinck: Edholp

Nick Ervinck: Edholp



Hämeen linna on loistava ympäristö Nick Ervinckin 3D-tulostetulle taiteelle. Teosten joukkoon on tuotu haarniskoja ja muuta linnan esineistöä, joka solahtaa hienosti yhteen taiteilijan tulevaisuusvisioiden kanssa. Näyttely on kokonaisuutena kiehtova, ällöttävä ja aivan upean värinen.

Monessa teoksessa Ervinck yhdistää orgaanisen ja teknologisen. Hän on luonut kyborgeja, koneen ja ihmisen risteymiä. Esillä on myös erilaisia verisuonia tai aivoja muistuttavia veistoksia, joiden voi kuvitella istuvan saumattomasti kyborgien sisäpuolelle.

Lähes kaikki muu näyttelyssä on tulostemuovia, mutta Edholp on pronssiveistos. Se on massiivinen, umpinainen kallo, josta tulee klaustrofobinen olo. Miltä tuntuisi, jos evoluutio olisi sulkenut meidät aukottoman kallon sisäpuolelle? Mitkä aistit toimivat pienten hengitysreikien kautta?

Linnassa teosta voi verrata karhun kalloon, joka näyttää yllättävän pieneltä. Millainen tulevaisuus tuottaa suuria, tehokkaita, umpikalloisia humanoideja? Olemmeko jo matkalla sinne?

Nick Ervinck – GNI-RI may2021. Hämeen linna 28.5.—28.11.2021.

Ajatusten hiljaisuus (Näyttely: Taanila)

Mika Taanila: Muistikatko. Hämeenlinnan taidemuseossa (Viipurintie 2, Hämeenlinna) 30.10.2015-6.3.2016.

Kuva otettu 07.03.2016 klo 11.03On vähän hassua kirjoittaa näyttelystä, joka on päättynyt eilen, mutta pääsin itsekin käymään siellä vasta sen viimeisinä hetkinä. Mika Taanilan Muistikatko täytti yhden kerroksen Hämeenlinnan taidemuseota (joka on muuten varsin iso museo, kaksi kokonaista rakennusta).

Sympaattinen video- ja installaationäyttely oli yllättävän helppo läpikäydä, vaikka moni teos pitikin ääntä. Jotenkin keskittyminen oli siitä huolimatta mahdollista. Tämä on minulle harvinaista; yleensä äänten sekoittuminen ajaa hulluuteen, jossa en saa mistään tietystä äänestä otetta. (Teosten sekoittuminen ei sinänsä varmaan ole paha juttu. Niitä pitäisi vain osata kuunnella yhtä aikaa ja limittyneinä.)

Taanilan teoksista puhuttelevimpia olivat hiljaisuudet (My Silence). Videolla Taanila on pätkinyt elokuvan Ilta Andrén kanssa siten, että kaikki puhe on leikattu elokuvasta pois. Kun puhe poistetaan, jää vain sisäänhengityksen ääniä. Elokuvasta tulee huokailua, aloittamista, kesken jäämistä, aikomuksia.

Toisessa samannimisessä teoksessa Taanila on käynyt läpi kyseisen elokuvan käsikirjoituksen ja poistanut kaikki vuorosanat siitä. Jäljellä on keskustelijoiden nimiä ja hiljaisuutta, tyyliin

André:                                           .

Tyhjä käsikirjoitus on kaunis ja niin täynnä tunnelmia, että kyseenalaistan sanojen tarpeen kokonaan.

Jostakin syystä hyvin liikuttava oli myös Hämärä-videoinstallaatio, jonka kuvissa rupikonnat metsästävät koetilanteessa matoja, joita ne eivät koskaan saa kiinni (koska välissä on lasi). Vähitellen valo himmenee, rupikonnan reaktiot hidastuvat, ja lopulta rupikonna ei enää näe koko matoa vaan tuijottaa tyhjyyteen, kun mato kulkee ohi.

Teos synnytti minussa syvää surua jotakin sellaista kohtaan, jota on vaikea määritellä. Että rupikonnan yrityksiä ei palkittu vaan lasi esti sitä saamasta saalista. Että valo himmenee meiltä kaikilta vähitellen, kun kuljemme vanhuutta kohti. Että me kaikki tulemme unohtumaan. Että me voimme kuvitella olevamme yksin pimeässä, mutta edessämme on siitä huolimatta paljon matoja ja mahdollisuuksia – me vain emme juuri nyt näe niitä (oman pimeytemme vuoksi).

Taide saa käyttää materiaalinaan elokuvia, löydettyjä videonauhanpätkiä ja mitä tahansa ympäristöstämme. Mietin, missä kulkee raja – miksi jonkun lainaaminen on tekijänoikeuksien takana ja tuottaa lainaajalle sakkotuomion, jonkun toisen lainaaminen ja uudelleenkäyttäminen on sallittua ja tekee lainaamisesta taidetta.

Näyttely oli (toistan tämän) sympaattinen ja inhimillinen. Teosten mittakaava oli sopiva, samaistuin, sain kiinni.

(Näyttelyssä ei saanut kuvata, joten tarjoan teille hämärretyn kuvan näyttelyluettelosta.)