Kimmo Ojaniemi: veistoksia; AKU 4 – ”5 elementtiä”: grafiikkaa, maalauksia, keramiikkaa, veistoksia, sekatekniikkateoksia; Mervi Hokkanen: maalauksia; Jukka Silokunnas: videoteoksia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 11.9. – 6.10.2013.
–
Kuulin juuri, että Tampereella oli Maailmantango-festivaaleihin liittyen kuvataideviikot (kuulen yleensä kaikesta tällaisesta jälkikäteen, joten olen huono raportoimaan). Nyt tosin Galleria Katkon sivuilla nuo kuvataideviikot on määritetty ajaksi 1.-30.9., joten ilmeisesti jotakin tapahtuu jossakin juuri tälläkin hetkellä.
Täällähän on muuten ohjelmakin! Kaikkea sitä. Runossa en olekaan käynyt hetkeen teellä. Ja tuota mainittua Takatalon teosta joskus Keskustorin liepeillä kävin etsimässäkin (viime sunnuntaina, tarkemmin sanottuna), mutten löytänyt. Pitänee tehdä uusi reissu.
Ei tähän nyt sen enempää pitänyt paneutua, mutta Kapriisin kellarissa on Galleria Katko, jossa Jukka Silokunnaan näyttely, joka liittyy jostain syystä Maailmantango-festivaaliin. Yhteys ei oitis ole ilmeinen (tangoon), mutta mikäs siinä.
Silokunnas on kuvannut videoita, joissa vauhditetaan rakennuksen hajoamisprosessia. Talo hajoaa siististi lauta kerrallaan, vähitellen maan tasalle. Jopa se törröttämään jäävä savupiippukin puretaan. Kas niin, mitään ei jäänyt jäljelle niistä vuosista, joina talo suojasi ihmisiä luonnonvoimilta. Oli koti joillekin.
Kapriisissa on kolme näyttelyä, joista yksi on ryhmänäyttely. 
Kimmo Ojaniemen puisia veistoksia ihailin kesällä Mäntän kuvataideviikoilla, joten kun näin niitä gallerian ikkunassa (sekin oli viime sunnuntaina), päätin mennä katsomaan niitä heti tilaisuuden tullen. Ja vaikka gallerian huone on varsin pieni tämäntyyliselle näyttelylle, melko mahtipontinen fiilis veistoksista tulee. Ne ovat DNA-ketjua, ne ovat goottilaisia katedraaleja.
Tekniikka saa rakennelmat näyttämään siltä kuin ne olisi tehty jäätelötikuista, mikä vielä lisää rakennelmien voimaa. Tämä blogikin muistuttaa minua aina siitä, että vaikka tuntuisi ettei päivässä saa koskaan riittävästi aikaiseksi, pienistä paloista koostuu lopulta jotain suurta. Sana kerrallaan, päivä kerrallaan, ja ihan kohta on kulunut vuosia, on syntynyt katedraaleja.
Mervi Hokkanen on maalannut kuvitteellisen matkan Etelämerelle. Kuvitteellinen matka istuu hyvin Ojaniemen puusta rekennetun illuusion perään, mutta muuta yhteistä näyttelyillä ei ole. Minua häiritsee, etten pidä Hokkasen käyttämistä väreistä. Juuri sellaiset turkoosit ja pinkit ja oranssit, joita en voi sietää, toistuvat maalauksissa. 
Mietin, mikä saa minut tykkäämään jostain väristä ja vihaamaan toista. johtuuko se tästä vuodenajasta: syksy on niin ihanan hellivä väreineen, etten kaipaa kuvitteellista matkaa minnekään. Täällä on ihan hyvä just näin!
Jään myös kaipaamaan edes jotain pientä hahmotettavaa viivaa, kulmaa tai muotoa maalauksiin. Yhdessä olin näkevinäni peikonlehden, ja se jo riitti, kuvitelma jostakin, kiintopiste jossakin. Kuvitteelliselle matkalle on vaikea päästä mukaan, jos ei yhtään tunnista sitä, mitä toinen kuvittelee.
Ja sitten se ryhmänäyttely. AKU 4 -ryhmän näyttelyssä on keskellä lattia suuri keramiikanpaloista rakennettu käärme (?) ja seinillä kaikkea mahdollista väännetystä, kiiltävästä metallista maalauksiin ja vanhoihin lusikoihin. 
Aloitetaan vaikka niistä lusikoista: lusikkapyrstöidet linnut ovat nimittäin hurmaavia. Ne (kuten kaikki tilassa) jäävät harmillisesti vähän runsauden jalkoihin. Lintujen lisäksi (en nyt näe niiden tekijää, koska en tajunnut valokuvata näyttelyluettelosta kuin ensimmäisen sivun) [edit: lusikkalintujen tekijä on Lilli Hiekkanen] ihastuin Mirkka Näverin seepramaalaukseen (kuvassa), jossa jokainen väriläikkä vaikuttaa taloudellisen viisaasti vedetyltä, ja Aimo Ala-ahon Nuori hurja maa -teokseen, josta pursuu ruostunutta terästä.
Näyttelyssä on huimia ulottuvuuksia, ikuisuuteen kurkottavia teoksia. Ripustus on onnistunut. Vierekkäin osuvat teokset, esim. rosoinen maisema ja seesteinen horisontti, jossa kelluu täydellinen ympyrä, toimivat yhteen ja ripustus avaa teoksia uusiin suuntiin. Näyttely on todella täysi, sille soisi enemmän tilaa. Hienokin ripustus vaatisi hengitystaukoja.
En tiedä. En ole Tuula Koskisen kanssa samalla aaltopituudella. Maalauksia ja keramiikkaa yhdistävä näyttely on minulle jotenkin liikaa. Se määrä ja tyylien erilaisuus. Kaipaisin punaista lankaa.
Anna Upola-Lehdon valokuvanäyttelyn nimi, Damaged Goods, viittaa kuvien ihmisiin, joissa on aina jotakin vinksallaan. Sumuiset kuvat ovat hyvin kristillisiä muotokileletään. Pitkähiuksiset Jeesus-miehet harjaavat toistensa hiuksia ja seinällä on krusifiksi… eikun sehän on varsijousi!
Nokkonen 