Posts Tagged ‘Elisa Lientola’

Olemassaolon läpitunkeva voima (Näyttely: Karonkka)

Karonkka-ryhmä. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 14.11.2015 – 1.12.2015.

Näyttelyn taiteilijat: Laura Melkinen, Mikko Maasalo, Janette Holmström, Elisa Lientola, Minna Rissanen, Leena Illukka, Satu Jaatinen, Jussi Nykänen.

Karonkka-ryhmän näyttely alkaa kieltämättä hauskasti: seinän läpi puskee dalmatialaisen pää, ja sen vieressä on rivi kotitossuja, sellaisia jatkaan työnnettäviä lipokkaita, joihin on kirjottu ja kudottu ihmisten kasvoja.

Jussi Nykänen: Kryptidi.

Jussi Nykänen: Kryptidi.

Nämä Leena Illukan käsityötekniikoin tehdyt, villit veistokset jättävät odottamaan jatkoa, ja sitä tuleekin. Humoristisenkin pinnan alta (vaikka on sillä dalmatialaisella pikkuisen piikkiset hampaat!) päästään näyttelykierroksen loppupuolella suorastaan kauhuun, kun Illukka on luonut tekstiiliveistoksiaan valokuvaan. Ihmisvartaloista kurottuu eläimellisiä, hirviömäisiä päitä. Kolmiulotteiset päät tuovat mieleen metsästystrofeet, täytetyt päät seinällä. Mutta näillä on myös vartalo, vaikka se (vielä) onkin vain kaksiulotteinen.

Toisenlaista eläimellisyyttä on Jussi Nykäsen esinekoosteissa, hybrideissä, joissa linnut ja kalat sekoittuvat hellyttäviksi (joskin vähän kammottaviksikin) luurangoiksi. Ovatko nämä eläimet olleet elinkelpoisia? Ovatko ne eläneet onnellisen elämän? Luurankojen kauneus on niiden hauraudessa ja tuttuudessa: meidän ruumiimme tietää kyllä, miten kevyin osin se pysyy koossa.

Koosteet muistuttavat myös löytöretkien ajasta. Kun eläintentäyttäjät eivät koskaan olleet nähneet leijonaa, mutta sellainen piti elävän näköiseksi täyttää. Tai kun kukaan ei olisi uskonut, että vesinokkaeläin on aito.

Myös Nykäsen grafiikassa on kaikuja myyttien maailmoista. Ne ovat kuin valokuvia menneisyydestä, joka ei ole tajunnut kuolla sukupuuttoon. Kuvien otukset ovat niin yhtä metsän kanssa, että niitä pitää katsoa pitkään ennen kuin niiden rajat erottuvat.

Satu Jaatinen: Luonnontunnustus I.

Satu Jaatinen: Luonnontunnustus I.

Tällaisia kuvioita metsät ovat täynnä: kiviä, jotka näyttävät kasvoilta, kumman raajamaisia puunkarahkoja.

Luonnonpalvontaan näiden kuvien edessä saattaa kyllä ajautua (ainakin luonnonolentojen syvään kunnioittamiseen, toivottavasti), ja siihen tarjoutuukin välittömästi tilaisuus. Satu Jaatisen Luonnontunnustus I -installaatio luo galleriatilaan alttarin, jolla voi katsella elävää sammalta. Tuossa se on, toinen elollinen olento samassa tilassa kanssani. Miten me ymmärtäisimme toisiamme (muuten kuin leikkaamalla ja tökkimällä toista meistä suurennuslasin alla)? Suihkupullo tarjoaa vinkin kommunikaation mahdollisuudesta.

Näyttelyssä on myös puita, pilviä, vene ja yksi niin abstrakti maalaus, että se tuskin erottuu seinään heittämistään varjoista. Kaiken tämän keskellä korostuu pelkkä huoneessa olemisen voimakkuus: se, että olen täällä ja hengitän ja kävelen ja katselen, on voimankäyttöä, joka jättää jälkensä planeettaan. Kuinka koskaan uskaltaisin jotakin enemmän, kuinka kukaan uskaltaa: viiltää, tuhota, kaataa?

Elisa Lientola: Irrottautumisesta.

Elisa Lientola: Irrottautumisesta.

Elisa Lientolan veistos Irrottautumisesta päättää näyttelyn hauskan kaksijakoiseen tunnelmaan. Valtava veistos on kuin suurennos jostakin kasvin osasta, mutta kokonsa vuoksi se tuo mieleen avaruusaluksen, jonka erilliset osat on irrotettu toisistaan. Siemenkota tai avaruusalus: samanlaisia elämän pieniä jyviä kuljettavia koteloita ne ovat molemmat.

Näyttely on hienon harmoninen, vaikka taiteilijoita on monta.

Mainokset

Osia ihmisestä (Näyttely: Lientola & Nurro)

Elisa Lientola: Jossain piilee mieli & Arto Nurro: Tienpientareella. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 6.11.2012 saakka.

Elisa Lientolan valtavat metalliveistokset ovat kukkia, ja kuitenkin ne näyttävät… ihmisen osilta. Tuossa on aivot, tuossa on turvonnut kämmen.

Suuret veistokset tekevät minusta hyönteisen, joka yrittää välttää äkkikuoleman, kun kuihtuvan kukan terälehti äkkiä putoaa. Tässä mittakaavassa kaikki on kuitenkin hidasta. Kukan kuihtuminen kestää ihmisiän.

Alakerrassa Arto Nurron installaatio on kuin huoneeseen räjähtänyt sarjakuvaruutu (muotokielestä tulee jostain syystä mieleen Tommi Musturi, ehkä siksi, että Nurron personoimattomat muodot ovat täyttä tunnetilaa). Kolmiulotteiset lyijykynäpiirrokset kasvavat seiniin yhtä helposti kuin paperinkulmaan. Sellaista se on. Villiä.