Posts Tagged ‘matkakertomus’

Kaksoispiste (eli vihdoinkin Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa)

Olen käynyt Tyrvään Pyhän Olavin kirkon pihassa ehkä kymmenen kertaa, mutta kirkko on aina ollut kiinni. Nelisen kesää meni ovea kolkutellessa (oli aina joko liian myöhäinen ilta tai lauantai (ja kirkko varattu häille) tai jo syyskuu (jolloin kirkko on auki vain sunnuntaisin) tai juhannus/muu juhlapyhä tai mitä nyt milloinkin), mutta viimein, nyt elokuussa, pääsin kirkkoon sisälle. Ja mikä sattuma: juuri, kun astuin sisään, kirkossa alkoi opastus. Vuosien hinku päästä näkemään kirkon kuuluisia maalauksia palkittiin tehokkaalla infopaketilla.

Minulla on muutenkin hassu suhde tuohon kirkkoon. Ikään kuin se olisi, minusta riippumattomista syistä, aina tunkemassa elämääni.

Esimerkiksi kun hain Jyväskylän yliopistoon lukemaan taidehistoriaa 11 vuotta sitten, pääsykokeessa piti kertoa minkä tahansa suomalaisen paikkakunnan kulttuurille tärkeistä kohteista (en muista tarkempaa kysymyksenasettelua enää). Kirjoitin tästä kirkosta, koska kulttuurillinen yleissivistykseni oli kehno (kai tämän saa nyt jo tunnustaa, kun valmistumisestanikin on 6 vuotta?) enkä keksinyt mitään muutakaan.

Olen nimittäin viettänyt kirkossa joulujuhlaa vuonna 2000, kun siellä ei ollut vielä edes penkkejä. Silloin en ajatellut mitään muuta kuin että kirkossa oli jäätävää, mutta kokemuksesta intoutuneena kirjoitin tuon pääsykoevastauksen ja elämäni sai taiteentäyteisen suunnan. 

Muutama vuosi sitten olin hautajaisissa, joissa pappi viittasi kirkon pylvääseen maalatun kaksoispisteen ajatukseen: Kuolema ei ole piste vaan kaksoispiste. (Sen jälkeen yritin taas päästä kirkkoon katsomaan maalauksia, mutten päässyt.) Nyt, opaskierroksella, kuulin jonkun sanovan: ”Olen käyttänyt tuota kaksoispistettä joskus hautajaispuheessani” ja uskonpa, että aika moni on, ajatushan on mitä hienoin. Tai ehkä oli kyse juuri niistä hautajaisista, joissa olin (elämähän on näitä sattumia täynnä).

Tämä kaikki kertoo siitä, millainen kulttuurillinen arvo kirkolla lähiseudulle on. Kun sen seinämaalauksia tehtiin, taiteilijoita saattoi nähdä Vammalan keskustassa. Hämmästyttävää! (Jos nyt saisin uusia sen pääsykoevastaukseni, minulla olisi paljon kiinnostavampia näkökulmia aiheeseen.)

Kirkon seinämaalauksia ei varsinaisesti voi arvostella. Kuutti Lavosen maalaamat ihmiset ovat loistava vastapaino Osmo Rauhalan maalausten tietoisen ihmisettömälle maailmalle. Taiteilijoiden varsin vastakkaiset työskentelytavat ja teokset luovat kirkkoon liikettä; kaiken tahtoisi nähdä suhteessa kaikkeen muuhun. On vertailtava, liikuttava, katsottava uudelleen.

Erityisesti nautin Rauhalan selkeistä renkaista vedenpinnalla. Niin pieni asia, ja niin rauhoittava, upottava. Rauhalan sekasikiöt (narsissin ja merihevosen yhdistelmä, mersissi, esim.) ovat hupaisia, mutta hienoja.

Teoksista ja taiteilijoista löytyy hämmentävän vähän infoa kirkon nettisivuilta (tai sitten se on kätketty jotenkin). Ymmärrän kyllä, että paikallisille tuntuu arvokkaammalta kirjata historiaan talkoolaisten tekemä työ (loistava työ onkin!) kirkon sisätilojen ja katon rakentamisessa, mutta toivoisin vähän tietoa myös taiteesta kirkossa. Vai haetaanko tällä jonkinlaista anonyymiutta? Niin kuin taide olisi ollut kirkossa aina? (Mutta eihän se ole.)

Lähdin pois ajatellen, että toisen taiteilijan teokset näyttävät etsimiseltä, toisen annetuilta. Jotenkin kirkkoon sopiva ajatus elämän dualismista.

Mainokset

The Pinsiö (eli ajelulla maataiteen perässä)

Vähän aikaa sitten kuulin Pinsiössä sijaistevasta Nancy Holtin maataideteoksesta. Lupasin silloin, että käyn katsomassa teosta tänä kesänä. Lupaus pitää yhä, vaikka aika tiukoille menee: huristelin tänään autolla kaikki mahdolliset soratiet Pinsiössä, enkä löytänyt ainuttakaan kylttiä tai taideteoksen näköistä aluetta. Ehkä ensi kerralla!

Nopsatravelsin sivuilla on ihan ajo-ohjeetkin teoksen äärelle, mutta silti. Pinsiössä oli vain suuria puutaloja, peltoja ja tientäydeltä soraa ajavia kuorma-autoja. Jonnekin sinne katosi kokonainen teos. (Nyt kyllä on vähän epäilevä olo, että jäiköhän tosiaankin se yksi risteys vielä katsomatta… Kylttejä, ihmiset! Laittakaa kylttejä!)

Jotain sitten löytyikin, nimittäin Puuvuori. Se on Ylöjärvellä ja sinne on laitettu ihan jopa kyltti turisteja ajatellen. Ages Denesin teoksesta löytyy kaikki oleellinen tieto esim. tästä Ylen uutisesta. Ilmasta vuori näyttää tältä.

Maantasolta vuori vaikuttaa korkealta kartiolta, jossa kasvaa mäntyjä. Puurivien suoruuden voi varmistaa vain kävelemällä puiden välissä: kyllä, ne ovat ihan tarkoissa riveissä! Vuorta on helppo kiivetä, kunnes tullaan huipun kiivaaseen nousuun. Laelle vielä pääsee, mutta alas! (Ja kuitenkin siellä oli hiekassa jopa hevosenjälkiä!)

Vuoren laki on niin kapea, ettei siellä ihan voisi viettää piknikhetkeä. No, ehkä kahden hengen piknikin. Näkyvyyttäkään ei kauheasti ole, koska puut ovat jo niin isoja. Mutta tikka oli kantanut valtavan kasan käpyjä huipulle, sillä on siellä oksanhaarassa hieno paja, jossa se käpyjä availee.

Käyn varmasti vuorella vielä joskus uudestaan. Vaikka vuosien kuluttua, ei sillä ole niin merkitystä. Tämä taide on hidasta.

Puuvuorelle vievän tien laidalla oli tällaisia maalattuja kiviä. Ne toivottavat mukavasti tervetulleeksi – niiden vieressä on liikennemerkki täynnä luodinreikiä, mikä vähän pilaa tätä tervetulon tunnelmaa.

EDIT

Löysin sen Nancy Holtin teoksen Googlemapsistä. Olin 9 km väärässä paikassa! No, ensi kerrallapa tiedän: etsin kyläkaupan osoitteesta Sasintie 577 ja teos on siinä vieressä. Googlemapsissä se näkyy hauskana kiemurana hiekkaisessa maastossa.

MKK, Frankfurt am Main

MMK Museum für Moderne Kunst, Frankfurt am Main.

Frankfurt am Mainin modernin taiteen museo MKK pakottaa arkkitehtuurillaan uteliaisuuteen. Museossa on älyttömästi portaita, pieniä, erimuotoisia huoneita, siltoja yli toisten kerrosten ja ikkunasyvennyksiä, joiden ainoa funktio on se, että niihin pitää kävellä sisään nähdäkseen, että ikkunasta näkyy kerrosta alempana olevia teoksia. Talo on ihana, vaikka välillä huippaakin.

Kesän näyttely on koottu museon kokoelmista. En nähnyt noita nettisivuilla koreilevia pingviinejä, mutta kaikkea muuta siellä kyllä oli. Muotikuvien ja muotinäytöskoreografian syleileminen taiteeksi oli minusta varsin tervetullutta. Ja se muotinäytös! Walter van Beirendonockin Paradise Pleasure Production on kirkkaanvärisiin kumi-ihoihin puettuja, tavallisia ihmisiä kömpelöine kävelytyyleineen. Hieno esitys!

Erityisen mahtava oli myös Douglas Gordonin Play Dead: Real Time -videoteos, jossa on oikeastaan vain norsu. Kamera kiertää norsua maantasalla. Norsu makaa ja tepastelee paikoillaan vitivalkoisessa, taidegalleriamaisessa huoneessa. Videon silkka koko on pyörryttävä. (Tämä on taas näitä teoksia, joiden eteen haluaisin istua, mutta koska museon lattialle istuminen jotenkin ahdistaa (erityisesti ulkomailla, kun pelkään museovahtien vieraskielistä sanaryöppyä), en istunut sen eteen. Toisena päivänä tosin sain samankaltaisen suuruudentunteen Bochumin m-galleriassa, jossa kokonainen ulkorakennus on varattu Richard Serran teokselle. Sen keskelle uskalsin istua, koska huoneessa ei ollut ketään muuta. Istuin lattialla ja nojasin kädelläni Serran kylmään metalliin. Jokin mielessäni siityi nykäyksen verran eteenpäin. Bochumin galleria ei muuten ehkä tule ensimmäisenä mieleen, kun etsii taidekohdetta Saksasta, mutta sekin paikka on jo silkalta arkkitehtuuriltaan otollinen taidekokemuksille.)

Frankfurtin museossa oli yhtä aikaa jokin koululuokka. Lapset majoittuivat Katharina Fritschin teoksen Tischgesellschaft eteen. Toistuva toistuva toistuva mies mies mies teoksessa ja lasten älyttömän kovaksi äityvä melu melu melu tukivat toisiaan. Pöydän ylle lannistuakseen nojaavat miehet, kädet korvilla ettei melu puhkaise tärykalvoja – tuli tunne, että olen tehtaassa, josta pusketaan ulos samanlaisia olentoja, kuoria, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisen kanssa.

Toistosta tuli mieleeni, että museossa on Peter Roehrille omistettu osio. Roehrin toistossa on jotain syvästi puhuttelevaa. Pohdin usein, johtuuko toiston ja lajittelun kiinnostavuus evoluutiosta, siitä, että olemme marjankerääjäkansaa. Mustikka, mustikka, puolukka toiseen kippoon ja taas mustikka.

Bill Violan videoteos The Stopping Mind houkuttelee lähelle kuiskauksillaan ja täräyttää sitten tajun pois yhtäkkisellä, säikäyttävällä äänellä. Tästä tulee muuten taas mieleen Bochumin m, jossa oli esillä videoteos, jonka äänimaisema oli pelkkää kovaäänistä pörinää. Teoksen edessä (tai itse asiassa alla; video heijastuu pään yläpuolelle) oli ensin mukavaa, sen jälkeen tuntui että kupla kiristyi ja kiristyi ympärille, lopulta oli pakko juosta pois, ettei hajoa silkkaan meluun. (Nyt en tiedä, kenen teos oli, koska en kirjoittanut sitä heti muistiin. Yritän selvitellä asiaa.)

Museoissa ei saa kuvata, siksi tämä mustavalkoisuus.

Amsterdam, kadulta

Amsterdamissa seurailin kadulla ensin tekstejä, sitten muitakin merkkejä. Tässä muutama turistiotos.

koch

Roska.

Esiri_ErherieneEssiGallerian ikkunassa luki: Esiri Erheriene-Essi. Hän on taiteilija, mutten tiedä, onko tämä nimenomainen teos hänen (galleria oli kiinni).

Kastelu

Kukkienkastelu käynnissä. Pidin erityisesti noista puutulppaaneista. Jos pohditte, mikä punainen tuolla oikeassa reunassa, on, se on Karma:

karmaJa joku kommunikoi Karman kanssa:

yokarmaYo Karma! on samankaltainen kuin naama, jonka näin heti ensimmäiseksi Amsterdamissa:

hymy(Tästä tyytyväisyydestä tulee mieleen Everything went better than expected -tyyppi.)

Kaikkialla vaanii haamuja

Kerouac & co.eli matka Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville 2009

Herään, olen heräillyt koko yön ohi ajavien autojen tärinään, ne saavat koko talon tärisemään ja olen noussut sängystä pitämään kiinni ovista & peileistä etteivät ne kolise –

On aloitettava lukemalla. Luen ystävääni Kerouacia, kuinka hän ei tule isäksi, hiukset pystyssä olen jokin muinainen papitar: yöpaita jossa illalla näytin seksikkäältä on nyt vain ryhditön peite ryhdittömälle vartalolleni.

Jalassani on nykivä lihas jo neljättä päivää, en hiero sitä vaan kiusaan, se on tehokkaampi kuin muistutus kännykässä, se ei lopeta. Nousen, kiskon banaania kynsieni alle, ajattelen: tulen uudistamaan kaiken, millä on merkitystä, maailma on vanhentunut ja haisee mädälle.

Vaikka tiedän pääseväni tänään kulkuvälineisiin, ajattelen Amsterdamin Coffee Shopeja ja museoita, lihas sääressäni nykii kuin kiiruhtaisi minua lähtemään. Lähden kesyttämään levottomuuttani, juoksen rantatiellä yön kiduttamalla vartalollani, luoja, tämän täytyy olla tehokkaampaa kuin rukoileminen sillä tämä on kokovartalotuskaa, nojaan vanhoihin puihin saadakseni lihakset venymään, katson kateellisena niitä, jotka pyöräilevät ohi –

Paluumatkalla astun kauppaan mutta sielläkään ei ole viileää, Michael Jackson on kuollut, hän virnistää lööpissä ja järjestän kohtauksen, muistelen suureen ääneen kaikkia kohtaamisiani kuoleman kanssa, kuinka luin lööppiä silloinkin, kun George Harrison kuoli, kämppikseni nauroi kun aloin itkeä Siwan kassajonossa, taas kassalla jonottavat naiset katsovat pitkään (Jacksonin kuolema ei tunnu koskettavan minua, enkä arvaa että tulen etsimään kaikki hänen levynsä hämmästyttävän pian, näen hänen kasvonsa lööpeissä monta viikkoa ja kuuntelen yhä uudelleen: ”It’s slander” enkä tiedä mihin asti nuoruutta voi muistella ennen kuin se alkaa olla naurettavaa). Ostan vissyä –

juon sitä pullonsuusta ja röyhtäilen, äkkiä kerrostalon ikkunasta kuuluu lapsen itku kuin lokin rääkäisy. Kotipihassa heilautan kättä naapurin vanhukselle, joka on asunut täällä 20 vuotta ja joutuu nyt muuttamaan. Käyn suihkussa. Syön.

Kävelen kiehuvan kaupungin halki, iho tuntuu tapetilta joka käpristelee tulipalossa, tänään kuuluukin olla helle, juhannuksen jälkeen on aina helle. Yliopistolla nuori mies yrittää tasapainotella laukkuaan pyörän selkään muttei onnistu, haluaisin upottaa varpaani pesuveden kadulle muodostamiin lätäköihin, mutta niissä kelluu valkoisia siemenhahtuvia.

Taistelen vielä pankkiautomaatin kanssa ja lippuautomaatin kanssa ja näen kuuluisia ihmisiä, ulkomaalaisia ihmisiä ja sellaisia, joiden silmissä vedän vatsaani sisään –

Olen junassa.

Kaikki keskustelut vaikuttavat helteen pehmentämiltä, kukaan ei pysty enää muodostamaan sanoja, koko ajan kysytään ”mitä?”, puhelimet saavat ihmiset kiroilemaan kaikkialla ympärilläni. Tämä ei ole jännittävää niin kuin matkustaminen kauas, matkalla ei ehdi edes lopettaa olemista ja vaipua ihanaan liikkuvuuden transsiin. Käy tietenkin niin, että aurinko on juuri sillä puolella, jolla en kuvitellut sen olevan, edessä on korventava matka halki hikisten ihojen –

Saavun perille, peittelen neuroottisuuttani katsoessani junan penkille & sen alle & penkille ettei mitään jäänyt, portaissa olen astua tummanvihreän hameenhelman päälle. Asema on autioksi aika täynnä ihmisiä, taksi odottaa jo, ilmastoitu kapeapenkkinen taivas, olen varma etten tarvitse turvavyötä tällä matkalla.

Maisemat ovat tuttuja, mutta juuri sen verran vieraita että tiedän olleeni taas kauan poissa.

Olen viimein perillä, edessäni on kuuluisa kirjapäivien infernaalinen teltta joka sykkii ihmisiä, en mene sinne, tulin ostamaan kirjoja, mutta silmissäni sumenee enkä näe kirjojen selkiä, tummanvihreä hameenhelma taas –

Ja tervehdin kirjailijaa, kuvittelen kuinka esittelisin hänet veljelleni, ”jonka kirjallinen ilmaisukyky ylittää moninkertaisesti omani” –

Kuinka ironista, että halvimmat kirjat ovat täälläkin uusia! Ostan lisää Kerouacia koska Kerouacia kuuluu lukea helteessä, ensimmäiset kohtaamisemme olivat läkähdyttäviä päiviä puistossa, makasin nurmikolla vaikka maa oli kovaa ja sai kaikki luut tuntumaan suurilta ihon läpi, minua luultiin pojaksi kunnes käännyin, luin Tuuliajolla Big Surissa enkä koskaan selvinnyt sen hengästyttävästä rytmistä. Sen jälkeen olen hengittänyt eri tavalla, tarttunut kirjoihin erilaisella otteella.

On kuuma ja nälkä ja pakenen, varjoja ei ole, kävelen kauppaan jossa on vain vehnää ja lisäaineita, otan lusikan jäätelöaltaasta ja pujotan sen itsevarmasti taskuuni, ostan lisää vissyä ja istun torille, kuuntelen humalaisten kiroilua stereona.

Ja siinä on taas Amsterdam! Humalaiset vasemmalla puolellani puhuvat lähtemisestä sinne, ajattelen mitä heille pitäisi kaupungista kertoa, mutten kerro, koska he eivät kuitenkaan tule pääsemään sinne asti –

Toiseen korvaan kuulen tarinoita hautauksista, siinä on taas kuolema, kaikkialla vaaniva mahdollisuus erehtyä & hukata koko elämä jonkin kivun lievitykseen, tulla joksikin jota päin kukaan ei halua katsoa –

Viereeni istuu nainen, jonka seepranraitoihin piilotettu ryhti saa minut oikaisemaan selkääni, pelkään että 10 vuoden kuluttua minullakin on niskakyhmy ja raitapaita, ei lainkaan makua johon turvautua. Olen väsynyt humalaisiin juuri kun he päättävät lähteä, heittävät viimeiset pullonkorkkinsa kadulle.

Kaikkialla vaanii haamuja, joille en ole puhunut 10 vuoteen, jäätelökioski muistuttaa kuinka monta kertaa olen kävellyt sen ohi. Nousen ja menen ostamaan jäätelön, se sulaa heti sormille, tässä kaikessa on jotain kauhistuttavasti vialla. Istun tien varteen syömään & kuvittelen hajun tulevan jostain muualta kuin roskiksesta, illalla vastapestyn lakanan tuoksu tuo taas roskiksen mieleeni –

Tämä helle tekee minusta sian: juon vissyä ja röyhtäilen.

Kotimatkalla aloitan Maanalaiset, Tristessan jälkeen kieli tuntuu kulmikkaalta; miksi ihmeessä hän yhtäkkiä käyttää pisteitä? Ajattelen: onneksi kohta saan nukahtaa ja parantaa itseni unissani, talo on hiljainen kuin raatokärpäset olisivat juuri lakanneet pörräämästä.

Vanhan kirjallisuuden päivät 2009.

Kuva: gwen: Kerouac & co. Creative Commons -lisenssi.