Archive for syyskuu 2017

Kaikki on lähikuvassa (Näyttely: Robert Longo)

ROBERT LONGO. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 23.9.2017–14.1.2018.

SAM_6092

Robert Longo: Untitled (Hercynian).

Trendikkään taiteilijan näyttelyn tunnistaa jo siitä, että näyttelyllä ei ole nimeä. Pelkkä taiteilijan nimi isoin kirjaimin riittää keräämään katsojat kuin kärpäset hunaja-astialle.

Robert Longon näyttely tarjoaa nimenomaan sitä hunajaa. Hänen hiili- ja grafiittipiirroksensa ovat taiten tehtyjä ja romanttisen kauniita. Esittipä kuva sitten ruusua tai tiikeriä, naisen silmiä tai urheilijoita, aihe on siloteltu irti ruumiillisuuden säröistä. Silmänympärykset ovat rypyttömät, kukan terälehdissä ei ole pienimpiäkään vikoja tai repeämiä, tiikeri on mitä täydellisin tiikerin idea.

Teokset olisivat aivan toisenlaisia ilman lasia. Näyttely on lähes kokonaan mustavalkoinen, ja mattamusta hiilipinta muuttuu lasin alla kiiltäväksi. Katsoja näkee teoksen lasista paitsi itsensä myös kaikki muut saman huoneen teokset. Tämä vain lisää kaunista kiiltokuvaefektiä.

Mitä Longo sitten haluaa sanoa? Yksi vaihtoehto on, että hän korostaa kuvien tasa-arvoa. Hän käyttää samaa kärsivällisyyttä ja aikaa hioakseen kuvaa meren aalloista tai urheilujoukkueesta, Star Warsin hahmoista tai eläimistä. Hän poimii kuvia sieltä täältä ja tekee niistä meille yhtä tärkeitä – ne ovat olleet hänellekin yhtä tärkeitä.

Toisaalta hän sanoo myös, ettei ajalla (ja sitä kautta elämällä) ole suuntaa, ellemme me itse sitä valitse. Ai, miten niin? No siten, että hän on aloittanut suuren piirtämisurakan toisensa jälkeen, valinnut aiheeksi nyt sitten vaikka lähikuvan ruususta tai jalkapallojoukkueen, ja käyttänyt siihen mahdottoman paljon aikaa.

Voin kuvitella hänet tilaan, jossa kaikki on selvää. Hän herää aamulla jatkaakseen piirtämistä. Hän menee illalla nukkumaan jaksaakseen piirtää taas seuraavana päivänä.

Piirtäminen riittää elämänsisällöksi, niin hän minulle sanoo.

Kaikki on lähikuvassa. Kun USA:n lipun näyttää kaikkine ommeltuine saumoineen, esineenä, kuvasta tulee heti poliittinen. Samalla tavalla Longo näyttää meille suurten taiteilijoiden teoksia röntgenkuvina. Ikonisista maalauksista näkyy kädenjälki, yhden ihmisyksilön teot satoja vuosia sitten. Tekeekö se teoksista pienempiä? Ottaako tämä kantaa taidemaailman palvontakulttuuriin?

Alakertaan on ripustettu vastakkaisille seinille kaksi suurta teosta. Valinta tuntuu lähes alleviivaavalta: toisessa on metsä, jossa auringonpaiste kimaltelee, toisessa on hämärä kirkko, ihmisen luoma pyhä tila, jossa valo myös leikkii. Kummassakin on jumalallisuutta: toisessa ilman ihmistä syntynyttä, toisessa ihmisen tekemää (tokihan kumpikin piirros on ihmisen tekemä, mutta puhun nyt niiden aiheista).

Ihmisen tekemä naulitsee minut pidemmäksi ajaksi. Tuijottelen valoa mustavalkoisessa katedraalissa. Tunnen jokaisen tiiliskiven painon,

miten arkkitehdit ja rakentajat sukupolvesta toiseen,

miten uskovaiset ja turistit ja papisto sukupolvesta toiseen ajattelee,

tämän täytyy olla totta, ikuisuuden täytyy olla olemassa, jos tällainen rakennus on tehty, on oltava jokin pyhyys, jota tänne on lainattu.

Ihmisten teot (kuuluisat maalaukset, silkkikukat, valtioiden liput) ja ilman ihmistä olemassaoleva (eläimet, jäävuoret, kukat, metsä) asettuvat näyttelyssä jatkuvasti rinnakkain. Tämä näkyy myös teosten nimissä: niiden nimenä on Nimetön (Untitled), ja sen jälkeen jokin nimi. Asiat ovat olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen on nimennyt ne.

Lopulta kumpikaan näistä maailmoista (ihmisen maailma tai ihmisestä riippumaton) ei ole tärkeämpi toista. Tärkeää on se, miten katsomme niitä, miten ajattelemme niitä, miten ne esitämme muille. Longo esittää ne rauhallisesti, kärsivällisesti, tärkeinä. Me saamme katsoa niitä miten haluamme, hänen tekonsa eivät siitä piittaa, hän piirtää, sillä se riittää elämän ajaksi.

 

Mainokset

Hillitty hehku (Näyttely: Virve Lilja)

Virve Lilja: Lost in life – grafiikkaa ja maalauksia. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 22.9.-29.10.2017.

SAM_6049

Kosminen kudos I.

Galleria Himmelblau on muuttanut katutasosta eksoottiselta kuulostavaan kerrokseen 2B. Sinne pääsee entisen gallerian kohdalta hissillä tai sitten voi käyttää loistavia portaita, joista osa ei ole lainkaan portaita vaan kaltevia pintoja. Suosittelen.

Galleriassa on esillä Virve Liljan maalauksia ja grafiikkaa. Niissä pieni sekoittuu suureen ja ihminen halkeaa luonnon voimasta.

Lilja kuvaa ihmisen persoonallisuuden ja muistin suhdetta esimerkiksi suuressa Muisti jälkiä -maalauksessaan, jossa vanhuksen kasvot ovat huuhtoutumassa pois. Kasvot ovat kadonneet myös Kosminen kudos -teoksen ihmiseltä – kasvojen tilalla on sinistä juurakkoa tai tiivistä kasvustoa. Ihmistä suuremmat asiat ovat tulleet ja asettuneet häneen. Hän ei enää ole pelkästään persoonansa ja muistonsa.

Toiset teokset saavat maailman näyttämään hyönteisten nakertamalta puulta. Niissä ihmiset katoavat, kuten nimi Lost in Life kertoo. Korumaisissa koukeroissa voi myös pysytellä piilossa. Jos eksyminen ei pelota, itsensä voi punoa maailman jouhien sekaan.

Näyttely hehkuu hillitysti luonnon väreissä. Totiselta näyttävän kuvapinnan ääriltä löytyy myös lempeää huumoria. Eksyminen ei ole harvinaista ja vakavaa. Se on jokapäiväistä, arkista, ja tarjoaa mahdollisuuden seikkailemiseen.

 

 

Osattomuudesta (Näyttelyt: Niko Tii Nurmi Sipiläinen; Laura Laukkanen)

Niko Tii Nurmi Sipiläinen – He Wdet Welinet / Hem Newe Media. Laura Laukkanen – Abedyssan Kerjuukuppi. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 23.8.-10.9.2017.

SAM_6066Ymmärrän, että nyt on tapahtunut jotakin, mitä en ymmärrä. Rajatilan yläkerran seinään on teipattu sarja nimiä. Luen ne läpi, en hahmota niiden merkitystä. Luen näyttelyn tiedotetta, enkä pääse kiinni siihenkään.

Niko Tii Nurmi Sipiläisen He Wdet Welinet on teos, joka pohtii aikaa ja keksintöjä. Tai näin ainakin tulkitsen tiedotetta: ”Cexintö halcaise aian cahtia: aican ennen ia aican iälcen. Cun sirtyme on ohi, wsi weline on lesne caikes.”

Muuta en ymmärrä. Jään osattomaksi tästä taiteesta.

Kellarin pimeydessä (joka on niin pimeää, että siellä täytyy aina sytyttää kännykän taskulamppu, jotta näkee edes vaaksan verran eteensä) on videoteos, joka koostuu seitsemästä ruudusta. Laura Laukkasen teoksessa syödään – lusikat kilisevät savikuppien reunoihin.

Yksi ei kuitenkaan syö. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa. Hänen vuoronsa tulee lopuksi, kun yksi ruokailijoista jakaa ruokansa hänen kanssaan. Lusikkaa ei kuitenkaan jaeta; viimeinen saa syödä käsin. SAM_6065

Teos saa pohtimaan ruoan ja luonnonvarojen epätasaista jakautumista, osattomuutta. Kuinka valmiita me olemme jakamaan omastamme? Annammeko vain sen verran, että muut pysyvät hengissä vai otammeko heidät mukaan sivistyneellä tavalla, samaan pöytään, ruokailuvälineineen kaikkineen?

 

Näyttelyt kansien välissä (eli kolme viimeaikaista näyttelykirjaa)

Kirjat:

Kaupunki. Haiharan taidekeskus 5.8.-3.9.2017. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017. Tampereen taidemuseo. Aboa Vetus & Ars Nova.

Backlight ’17. Valokuvakeskus Nykyaika ja Tampereen taidemuseo.

IMG_20170925_175704

Haiharan taidekeskuksen Kaupunki-näyttely päättyi tämän kuun alussa. Näyttelykirja on odotellut kirjapinoni päällimmäisenä, että ehdin lukea muutamaan muun tamperelaisen näyttelykirjan ja niputtaa ne teille yhteen. Tässä tulee:

Kaupunki-kirja alkaa Elina Alatalon tekstillä taiteilijoiden ja kaupunkien suhteesta. Hän kysyy, ovatko taiteilijat purkamassa ja vastustamassa vai myös ehdottamassa uutta. Hän nostaa myös esiin sen tosiasian, että ne kaupunginosat, joita taiteilijat ottavat omikseen, keräävät yleensä muutakin elämää. Kaupungeille on hyötyä taiteilijoistaan.

Kaupunki-näyttely ei niinkään käsitellyt taiteilijoiden kaupunkisuhdetta vaan laajemmin koko kaupunkiteemaa. Kirjassa on kunkin näyttelyn taiteilijan perustiedot, hyvä teoskuva sekä enemmistöltä myös vastaus kysymykseen tulevaisuuden kaupungista ja unelmien kaupungeista. Nämä lyhyet kaupunkiajatukset poikkeavat perinteisestä näyttelykirjan sisällöstä, ja avaavat yllättävän ikkunan kunkin taiteilijan arvoihin ja maaimankuvaan.

Vastaukset jakautuvat kahtia: osa unelmoi, osa toteaa, että ei tässä hyvin käy. Unelmissa kaupungit ovat täynnä puita ja ihmiset tasa-arvoisia. Dystooppisemmissa tulevaisuuskuvissa vain rikkailla on varaa puhtaisiin kaupunkien keskustoihin, ja köyhien kaupungit hukkuvat rikkaampien roskaan.

Teemu Mäenpää toteaa: ”Kaupunkilaisuus on mielestäni tietynlaista pelkuruutta, jossa koetetaan nojata ja turvata johonkin suurempaan, kuin itse.” Tätä jään pohtimaan.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -näyttely oli Tampereen taidemuseossa kesällä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa, toisen ”huvikseni” ja toisen, koska minulta tilattiin näyttelystä kritiikki Keskisuomalaiseen.

Kritiikkejä kirjoittaessani käytän apuna paljon teoskuvia. Tiina Pyykkisen maalaukset eivät kuitenkaan suostuneet kuvattaviksi. Ne kiiltävät ja heijastavat ja valokuviin tallentui vain omia kuviani teosten pinnassa. Niinpä (jouduin vähän kerjäämään) sain näyttelykirjan taidemuseosta työn puolesta. Onhan kriitikolla oltava kotonakin kuvia, joita katsella.

Näyttelykirja on siis toiminut minulle kuvakirjana. Sellaisena se onkin loistava: isoja hyvälaatuisia kuvia vaikeasti kuvattavista teoksista. Toki Pyykkisen teosten luonteeseen kuuluu se, että niitä pitää katsella livenä hankalasti heijastuksia väistellen, joten kirjan kuvat antavat maalauksista liian helpon käsityksen (vaikka on niitä heijastuksiakin saatu upeasti kuvissa esiin).

Kirjan pääasiallinen tekstisisältö on Silja Rantasen artikkeli, joka antaa kuvan määrätietoisesta, tekemisessään varmasta, nuoresta taiteilijasta. Rantasen mukaan taiteilija keskittyy mitä minun tulisi tehdä -kysymyksen sijasta kysymään miten tämän esitän.

Backlight ’17 -näyttelykatalogi on hieno kirja. Kuvia on paljon, ja jokainen taiteilija on esitelty sekä lyhyellä henkilöinfolaatikolla että teosten tiedotetekstillä. Kuvasivuja on jokaiselle taiteilijalle varattu kolme. Koska näyttelyssä on esillä nimenomaan kuvasarjoja, on mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat kirjaan on valittu. Mikä on kunkin kuvasarjan ydin?

Kirja toimii niin kuin näyttelykirjat perinteisesti toimivat. Se kokoaa yhteen näyttelyn ytimen niin, että kirjaa selaillessa voi näyttelyä muistella vielä vuosienkin kuluttua. Kuvavalinnat ovat siksikin tärkeitä: kirjaan valitut kuvat muodostuvat ajan myötä kuvaksi koko näyttelystä. Muu helposti unohtuu.

Kirja on samalla Backlight-näyttelyn 30-vuotisjulkaisu. Tämän ominaisuuden se kantaa loppusivuillaan: siellä on useamman sivun mittainen (englanninkielinen) keskustelu, jossa muutama vuosien mittaan mukana ollut näyttelytoimija keskustelee Backlightin historiasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten kansainvälinen näyttely pyöräytettiin käyntiin aikana, jolloin kommunikoitiin kirjeillä eikä sähköposteilla.

Sain Kaupunki-näyttelyn kirjan maksutta, kun kävin näyttelyssä. Näyttelytyöntekijä tunnisti minut (!!) ja ojensi kirjan minulle. Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -kirjan sain Tampereen taidemuseosta, kun kirjoitin näyttelystä sanomalehtikritiikin. Backlight 2017 -näyttelykirjan sain Tampereen taidemuseosta, jonka lehdistötilaisuudessa kävin kirjoittaakseni näyttelystä tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattoman arvostelun.

 

Niin paljon hyvää (Näyttely: Ville Räty)

VILLE RÄTY: Decay and Growth. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 22.9. – 11.10.2017.

IMG_20170925_151006Kyllä sen kehtaa sanoa: Ville Rädyn maalaukset ovat kauniita. Ne ovat kuvia maailmasta, jossa teollisuus ja teknologia vielä voidaan nähdä romanttisesti, esteettisesti ja huikeina saavutuksina. Jäänmurtajat tunkeutuvat talviselle merelle. Kaupunki kohoaa korkeuksiin.

Tähän saavutuksentunteeseen ei vielä liity ajatus planeetan lopullisesta tuhoutumisesta. Vielä on mahdollista ihailla.

Maalauksissa on iloisia värejä, jotka – yhdessä radiomastojen ja nostokurkien rakenteiden kanssa – ohjaavat tulkintaa huvipuiston suuntaan. Huvipuistoissakin on suuria rakenteita ja koneita. Siellä koneet ovat hauskuutta puhtaimmillaan.

(Yritän nähdä myrkynkeltaisen taivaan myrkyllisenä, mutta ei. Näen sen aina iloisena niin kuin syksyn keltaisissa lehdissä hyppiminen on iloa.)

Maalaukset on tehty rauhassa, kerros kerrokselta rakentaen. Niissä on pinta, johon voi kadottaa itsensä pitkäksi ajaksi. Välillä siveltimenvetojen sumuverho on kuin musiikkia kankaalla. Välillä metsänpohja näyttää kasvavan oikeaa kaarnaa. IMG_20170925_151042

Näyttely on hieno matka ihmisen pakkomielteeseen päästä koko ajan eteenpäin, tehdä koko ajan enemmän. Välillä jopa maalausten osat murtuvat irti toisistaan koneiden painon alla.

Maalaukset saavat minut surumieliseksi ja nostalgiseksi. Niissä on niin paljon hyvää. Mietin, miten sen saisi takaisin; miten voisi nähdä kaupungin ympärillään kuin ihmeen.

Suuri, valkoinen kuu valaisee kaupungin tornit. Ja silloin se tapahtuu: äkkiä tämä on vieras maailma, avaruusmatkailijan löytämä hämmästyttävä paikka. Olemme vasta tutkimusmatkan alussa.

 

 

Taide- ja tiedehistoriaan (Emil Aaltosen museo)

Rakkaudesta tieteeseen. Emil Aaltosen museo (Pyynikinlinna, Mariankatu 40, Tampere) 16.9.2017 – 21.1.2018.

IMG_20170923_175840Minulla on ollut vähän huonoa lukutaitoa viime päivinä. Olen nimittäin käynyt gallerioissa vain huomatakseni, että uudet näyttelyt eivät olekaan vielä avautuneet. Emil Aaltosen museon ovella kävin ensin torstaina (se ei ole auki torstaisin) ja uudestaan tänään, ja näyttelyohjelmasta moneen kertaan lukemani näyttelynnimi ”Rakkaudesta taiteeseen” olikin sitten oikeasti ”Rakkaudesta tieteeseen”. Eli Pyynikinlinnan uusi näyttely kertoo teollisuudesta, ei taiteesta.

Mutta kun siellä nyt kävin, ja jopa ihan sellaisena päivänä, että museo oli aukikin, kerron teille samalla museon perusnäyttelystä. Pyynikinlinnan alakerta kun on aina täynnä taidetta. Museo on viehättävä pieni pistäytyminen taidehistoriaan. Sieltä löytyy uskonnollisia maalauksia, varhaisia Ekmanin Kalevala-kuvituksia, upeita maisemia ja useita kultakauden maalareita.

Erityisen tiivis suhde minulla on Albert Edelfeltin Kirsikkatyttöön (1878). Siinä on paitsi upeaa ihmiskuvausta ja hienoja tekstuureja, myös korillinen kirsikoita! (Maalaus on mahdoton kuvattava, koska aina se jostakin kulmasta kiiltää. Kuva siitä kuitenkin ohessa.)

Myös se yläkerran tiedenäyttely on kiertämisen arvoinen. Vaikka ensin tuntuu uuvuttavalta, kun näkee salillisen verran suuria, seiniin kiinnitettyjä, teskstiä täynnä olevia plakaateja, näyttelyssä on paljon muutakin. Erityisen hienoja ovat pienoismallit sekä videot, joilla kerrotaan Emil Aaltosen elämästä ja urasta. Yhdessä vaiheessa hän omisti lähes koko suomalaisen kenkätuotannon, Sarviksen muovituotannon sekä paljon muuta.

 

Ääneen, yhdessä (Näyttelyt: Silja Selonen; Jouni Toni)

Silja Selonen: Spin. Jouni Toni. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 9.9.-26.9.2017.

SAM_6013Silja Selonen on tehnyt äänen näkyväksi. Hän on tallentanut maalauksiinsa ääniaaltojen resonointia. Esillä on myös äänirauta, jolla voi soittaa äänen, joka on osaan kuvista tallennettu visuaalisessa muodossa.

Maalausten syntyprosessista ei sinänsä tarvitse tietää mitään. Niitä voi katsella myös sellaisenaan.

Kuvissa yhdistyy perinteinen, realistinen, esittävä ihmiskuva ja abstraktius (mutta nythän me tiedämme, että abstrakti on niitä ääniaaltoja). Perinteisestä ihmiskuvauksesta tulee mieleen Suomen taiteen kultakausi pellavapäisine lapsineen.

Esittävyyden rajaaminen vain osaan kuvasta on tehokasta. Pojan kaatama vesi on täydellistä, kirkasta ja virtaavaa. Poika itse uppoaa puoliksi mustaan maaliin, pelkäksi ääriviivahahmoksi.

Teoksissa on mystiikkaa ja tuttua sopivassa suhteessa. Niitä on helppo lähestyä, ne herättävät uteliaisuuden.

Jouni Tonin näyttely alkaa suurilla, värikkäillä teoksilla, joita luulen paperista leikatuiksi. Ne ovat kuitenkin maalauksia. Niissä hahmot ja muodot toistuvat ja kutoutuvat yhteen. Lopputulos on upottava, moniulotteinen kuva, josta nousee esiin tunnistettavia hahmoja: metsää, ihmisiä. SAM_6018

Näyttelyssä on käytetty monta eri tekniikka. On videoita, akryylimaalauksia, vesiväriä ja veistoksia. Koko ajan kuitenkin liikutaan yhtenäisessä maailmassa. Täällä ihminen on osa joukkoa, tunsi hän yhteenkuuluvuutta tai ei. Aina välillä vastaan tulee tyhjiä tai abstrakteja mielenosoituskylttejä.

Tunnelma on jotenkin yhtä aikaa tieteellinen (kaikenlaisia viivadiagrammeja kulkee taivaalla kuin revontulia) ja historiallinen. Värit ovat sellaisia retrovärejä: myrkynvihreää, kirkkaanpunaista. Sellaisia kuin 1960-luvun verhoissa. Kaiken keskellä ihmisjonot kävelevät horisontissa – niin kaukana, ettei kenenkään kasvoja erota (tai edes sitä, millä asialla he ovat liikkeellä).

Maailma on mielenkiintoinen. Tunnistan siinä ulkopuolisuutta, enemmän katselemista kuin osallistumista. Ja kuitenkin ihmiset sulautuvat yhteen.