Archive for Touko 2013

Alushame ja paperipuutarha (Näyttely: Rantala, Valkama & Vuosara)

OmaPolku WorkShop – taideohjaajien TYÖNILOA. Ritvamarja Rantala, Mariliina Valkama & Hannele Vuosara. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 5.6.2013 saakka.

ValkamaOmaPolku on ilmeisesti taideohjaajien ryhmittymä (edit. Tarkennus: OmaPolku ei ole taideohjaajaryhmä vaan kyseessä on OmaPolun taideohjaajien ryhmänäyttely). Ei sillä ole oikeastaan väliä – ei tämä ole sellainen ryhmänäyttely, jossa ryhmä olisi ryhmänä tehnyt jotain. Kullakin taiteilijalla on omat huoneensa, ja teokset pysyvät siististi erillään.

Se onkin hyvä, koska näin kukin saa luoda oman todellisuutensa.

On nautinto astua Mariliina Valkaman mustavalkoiseen huoneeseen, joka on täynnä pikkuruisia paperipuutarhoja! Paperista leikatuissa teoksissa on hauskaa leikkisyyttä, vaikka niiden tekeminen on toki vaatinut puuduttavan monotonista toistoa.

Mutta eikö juuri sei toisto ole käsityön idea? Se, että saa saa uppoutua kokonaan tekemään jotakin samaa uudelleen ja uudelleen (vaikka silmukoita virkatessaan tai näitä paperikukkia).

Valkaman huoneessa muistan, millaista oli lapsena tehdä jotain ihan ikiomaa, pientä ja salaista. Irtiottoja itsenäisyyteen, oman mielikuvituksen rajojen testaamista. Vuosara

Hannele Vuosaran huoneessa on puita, alusvaatteita ja hirvensarvia. Sarvien yhdistäminen alusvaatteisiin on shamanistista, mutta tuntuu ennenkin nähdyltä (en kyllä muista missä yhteydessä, jos). Alusvaatteet ja puut vertautuvat toisiinsa. Pitsi on samaa kuin puiden pikkuruiset, valoa kohti haarautuvat oksat.

Ritvamarja Rantalan teoksia kastellessani ajattelen tekstiiliä. Hänen puupiirroksissaan on variaatioita samasta teemasta, värejä, jotka toimisivat hyvin suurina pintoina, verhoina ikkunoissa. Näissäkin on muuten sellaista alkukantaisuutta, kuin luolamaalauksia, joihin on painettu kämmenenkuvia ja aurinkoja.

Jostain syystä minulle jäi tunne, etten ihan ole tämän porukan kohderyhmää. Vaikka kaikkia teoksia katselinkin ilokseni, näyttelystä jäi vähän ulkopuolinen olo. Rantala

Mainokset

Viileää, kuumaa (Näyttelyt: Lautala, Salmi, Tornberg)

Pirita Lautala: maalauksia; Harri Salmi: maalauksia; Oili Tornberg: grafiikkaa ja sekatekniikkateoksia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 16.6.2013 saakka.

LautalaJo Pirita Lautalan teosten näkeminen galleria Kapriisin ikkunasta (taannoin kun kävelin siitä ohi) sai minut kiinnostumaan näyttelystä. Maalaukset ovat selkeitä kaukaakin katsottuna, mutta niissä piilee jotakin – ne haluaa nähdä myös läheltä.

Lautala maalaa eräänlaisia kaupunkikuvia, ruutukaavoja tai minimalistisia arkkitehtonisia elementtejä, joihin hän sijoittaa ikään kuin sabluunalla tehtyjä, samanlaisia ihmishahmoja. Kuvissa seikkailee lisäksi lintujen ja esineiden varjoja. Lintujen ja ihmisten varjot toivat mieleeni elävästi Azerbaidzanin Euroviisuesityksen, jossa tanssija on laulajan varjona (anteeksi, mutta en pääse yli siitä tanssijasta!).

Maalaukset ovat kuin rapattua seinää tai tuulessa värisevien koivunlehtien varjoja. Maalattua liikkuvaa kuvaa. Teosten tunnelma on hyvin anonyymi ja viileä. Pidän siitä, ettei minulle tyrkytetä väkisin suuria tunteita (ei sellaisten kohteena aina jaksa olla).Tornberg

Oili Tornbergin näyttelyssä suru saa kuvakseen mustavalkoiset, naamioitumisvaatteita muistuttavat ihmishahmot. Mielettömän kaunis, monesta kasvottomasta kuvasta koostuva Surun kasvot jäi vaivaamaan minua pitkäksi ajaksi (se on juuri sellainen teos, jonka hankkisin kotiini, jos minulla sattuisi olemaan 800 €. vähän tuskallista oli ajatella, että joku muu saisi sen teoksen).

Vaikken yleensä innostu mekkokuvista, Tornbergin surukuvien joukossa punamustat mekot ovat hienosti kotonaan. Valumisen jäljet tekevät ihmisjoukosta viidakkoa.

Harri Salmi leikkii jazzilla – lähes jokaisesta teoksesta löytyy etsimällä jotakin jazzia. Sulaneista kirjaimista koostuvat veistokset toimivat avaimena maalauksiin – samat muodot löytyvät maalauksista, kun niitä osaa etsiä.Salmi

Näyttely on joka suuntaan tempova, yllättävä ja käänteinen. Sellainen jazzahteleva. Surrealistiset pandat ja toisten planeettojen kasvit solahtavat yhteen. Minua häiritsivät ainoastaan lehdistä leikatut puolialastomat naiset muutamassa työssä, ne veivät mielen ihan muualle (mutta eihän kukaan voi minun mieleni suuntia etukäteen tietää, joten en voi pitää taiteilijaa vastuussa tästä).

Tykkäsin näiden maalausten kuumuudesta. Niissä on todella jotain hyvin, hyvin lämmintä.

Jarno Vesala – Vuoden nuori taiteilija 2013

Kriitikkini Jarno Vesalan näyttelystä (Keskisuomalainen). Suuria tunteita!

(Muistikirjassani lukee: Miksi lähdin kiertämään alakertaa yksin?!)

Näyttely aukeaa tänään ja päättyy 11.8.2013. Tampereen taidemuseo.

Kolumni: Mitä hyötyä taiteesta on?

Taannoin yritin sanoa jotain oleellista Tamkin kuvataidekoulutuksen puolesta, mutten onnistunut. Mietin sitten, miksi on vaikeaa sanoa, mitä hyötyä taiteesta on. Tiivistin ajatukseni kolumniin, joka julkaistiin Keskisuomalaisessa tänään: Mitä hyötyä taiteesta on?

Värioppia (Näyttelyt: Asonen; Korkala; Sänpäkkilä; Honkalinna)

Merja Asonen: maalauksia ja valokuvia; Jouko Korkala: maalauksia ja veistoksia; Sami Sänpäkkilä: videoinstallaatio; Mika Honkalinna: valokuvia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 19.5.2013 saakka.

MerjaAsonenGalleria Kapriisi alkaa olla jo sen verran suuri, että siellä käymiseen on varattava aikaa kuin museovierailuun. Nytkin galleriassa on neljä näyttelyä yhtä aikaa.

Ensin Merja Asonen:

Asonen yhdistää valokuvia kaupunkien yksityiskohdista ja romanttistunnelmaisia maalauksia. Valokuvien kohteet ovat sellaisia, joita moni taitaa nykyään napsia turistikohteista: erilaisia puistonpenkkejä, kivilaatoitusten muodostamia kuvioita, puistoja. Maalaukset ovat pastellisävyisiä, niissä helminauhat kietoutuvat puunrunkoihin ja nainen nojaa leukaansa kämmeneen pohdiskellessaan puistonpenkillä.

Idea on hyvä. Pidän valokuvien ja maalausten yhdistelemisestä, ja nämä filminauhamaisesti kuvaan liitetyt kuvasarjat ovat hienoja. Monta erilaista puistonpenkkiä rivissä, mahtavaa!

Maalausten tunnelma sotii kuitenkin jotenkin valokuvien tunnelman kanssa. Ehkä kyse on vain siitä, etten ole ollut paikalla, kun valokuvat on otettu; ehkä niiden ottopaikkoihin ja -hetkiin liittyy tällaisia seesteisiä tunnelmia. Jokin tässä pastellimaailmassa kuitenkin jää valjuksi todellisuuteen verrattuna. Ja kun maalaukset vievät teosten pinta-alasta suurimman osan, niiltä jää odottamaan vahvempaa läsnäoloa.

Yömaalaukset sen sijaan ovat tasapainoisia kokonaisuuksia. Puistonpenkkejä iltavalossa, maalattu tähtitaivas, hienoa. Muutenkin pidän pienistä teoksista suuria enemmän. Jotenkin niissä on enemmän sitä… niin, tasapainoa. JoukoKorkala

Sitten Jouko Korkala:

Korkalan maalauksissa on todella paljon samaa kuin Piet Mondrianin maalauksessa, jonka kuvan näytin teille aiemmin tänä vuonna. Taiteilijan näyttelyjulistus, 50-luku takaisin Tampereelle!, kertoo näyttelyn tunnelmasta.

Mutta se selittelyistä: ai että minä nautin tästä näyttelystä! Tässä on jotain sellaista rehtiä olemista värien maailmassa. Nämä maalaukset tarttuvat minua kädestä ja opastavat, katsohan, jos harmaan yhdistää ruskeaan, ruskea näyttää kullalta! Samoin käy muodon kanssa, yksinkertaisilta näyttävien teosten sommittelu on moitteetonta. Miten sellainen taiteen tekemisen tapa – viittaa se sitten miten monen vuosikymmenen taakse tahansa – voisi koskaan olla kulunutta?

Korkalalta on esillä myös samanhenkisiä, geometrisia veistoksia, joissa vääntyilee ihmisivartaloita.

Sen jälkeen Mika Honkalinna:

Honkalinna on valokuvannut korppia/korppeja. Hienoja kuvia. Tässä osassa galleriaa tosin vaihdettiin juuri lamppua, kun kävin siellä, joten minulla ei ole näyttää teille kuvaa korpista.

Kuvien linnuissa on jotakin maagista. Tässä pienessä näyttelyssä on osa Honkalinnan tulevan korppikirjan kuvista. Kellaritilassa lentoon nousevat linnut luovat kummallisen tunnelman. SamiSanpakkila

Lopuksi Sami Sänpäkkilä:

Videoteoksissa on aina se ongelma, etten tiedä pitäisikö niistä etsiä juonta vai antaa vain mennä ja solahtaa mukaan kuvien virtaan. Niinpä menee pitkään, ennen kuin saan kiinni oikeasta katsomistavasta, ja koska videoteoksen luo voi tulla miten keskellä teosta tahansa, juonesta kiinni saaminen voi olla ihan erityisen hankalaa.

Niinpä kerron teille, että Sänpäkkilän videossa on monta kutistuvaa pupillia peräkkäin. Musiikki on silkkaa tunnetta. (Laiskan ihmisen valinta on kirjoittaa seuraava lause: Tästä teoksesta on vaikea kertoa; katsominen on oikea tapa kokea tämä.)

Ja siellä oli haikeaa, siellä oli kivaa (Näyttely: Piispa)

SAARA PIISPA – stipendinäyttely. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 15.5.2013 saakka.

SaaraPiispa1Saara Piispan maalaukset ovat kuvia elokuvista, joita melkein on olemassa, muttei ihan. Mustat muumiot, elävät kuolleet ja itkevät merimiehet asuvat näissä satumaisissa maalauksissa.

Piispa käyttää värejä hienosti. Sininen meri syvenee tummemman siniseksi, levylle levinnyt maali saa uuden merkityksen lumihankena. (Erityisesti nautin näyttelyn sinisistä, mikä on ihmeellistä, koska sininen jättää minut yleensä kylmäksi (heh).) Maalaus, jossa on kaksi jääkarhua sinivalkoisessa maisemassa on älyttömän kaunis.

Tässä näyttelyssä kävi niin, että mitä pidempään maalauksia katselin, sitä enemmän niistä pidin. Aluksi olin jotenkin lannistunut siitä, miten paljon työtä kunkin teoksen katseleminen vaatii, mutta pian huomasin, että eihän tässä kukaan muu minulta vaadi mitään kuin minä itse. Mikä pakko minun on suhtautua maalauksiin kuin tehtäviin? Maalausta voi ihan vain katsella miettimättä, löytääkö siitä ihan kaiken.SaaraPiispa2

Ja niin minä pääsin sisään Piispan elokuvamaailmaan. Ja siellä oli haikeaa, siellä oli kivaa. Värit tekevät maalausten pienoismaailmoista melkein koruja. Niissä on jotain vanhaa, josta ei saa kiinni.

(Oivallus antoi lisäpotkua tähän kirjoittamiseenkin. Ajattelin ennen näyttelyä, että miksi ihmeessä minä tätä blogia kirjoitan, minusta on taiteelle enemmän haittaa kuin hyötyä (en aina jaksa uskoa, että tadekokemuksia pitäisi muuttaa sanoiksi), mutta näyttelyn jälkeen tajusin, ettei kokemukselle pidä asettaa vaatimuksia. Jos koen muuttamalla asioita sanoiksi, se ei automaattisesti tee kokemuksestani huonoa.)

Ilman taidetta en voisi

2013-05-08-837Tänään oli mielenosoitus Tamkin kuvataiteen koulutusohjelman säilyttämiseksi. Tuntuu surrealistiselta, että tässä samassa kaupungissa elää ihmisiä, joiden mielestä raha on tärkeää ja ihmisten tekemä taide ei ole tärkeää, mutta niin ilmeisesti on, koska koulutusohjelmaa uhkaa lakkautus.

Katselin mielenosoitusta ja kuljin sen mukana jonkin matkaa. Katselin sitä hienoa yhteisöllisyyttä, joka porukassa näytti olevan. Liikutuin siitä, miten hienoa niillä ihmisillä näytti olevan yhdessä. Sen jälkeen tajusin, että joku ulkopuolinen lakkauttaa tuon kaiken, tuota koulutusta ei sitten enää ole, tuota yhteisöä ei ole.

Ihmiset huusivat ”Ilman taidetta en voisi elää!” ja sen yksinkertainen totuus jotenkin musersi minut. Ajattelin, mitä olisin ilman taidetta (en mitään), ja kuinka tällainenkin tyyppi, jota yhteiskunta ei ole koskaan tarvinnut mihinkään eikä varmaan koskaan tarvitsekaan, saa tuntea olonsa kotoisaksi taiteen maailmassa. (Se on toki hyvin subjektiivinen tunne, että minullakin on paikka tässä maailmassa, mutta sen voi monistaa, sitä voi katsella eri kulmista ja voidaan todeta, että taide on tärkeää ihmisyydelle. Ei vain ihmisyydelle minussa vaan ihmisyydelle kaikissa ihmisissä.)

Tylsää, jos Tampereesta tule taidetta alas ajava kulttuurivihamielinen kaupunki. Kun yliopisto lakkautti taideaineiden opetuksen, järkytyin ja menin sitten opiskelemaan taidekasvatusta Jyväskylään. Entä, jos täällä ei enää kouluteta kuvataiteilijoitakaan? Millainen kaupunki tämä sitten on?

Jossain tässä vaiheessa ajatusketjuani aloin vähän itkeä ja poistuin kulkueesta. Onneksi nuo ihmiset, joista ketään en tunne, jaksoivat jatkaa mielenosoitustaan ja jatkavat varmasti myös taiteen tekemistään. Nuo ventovieraat taiteilijat/opiskelijat/taiteen puolestapuhujat, minulle niin tärkeät ihmiset.

(Ja minne minä poistuin? Taidegalleriaan, koska sellaiseen on hyvä mennä, kun on keskellä kaupunkia tunnekuohun vallassa.)