Näyttelyt kansien välissä (eli kolme viimeaikaista näyttelykirjaa)

Kirjat:

Kaupunki. Haiharan taidekeskus 5.8.-3.9.2017. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017. Tampereen taidemuseo. Aboa Vetus & Ars Nova.

Backlight ’17. Valokuvakeskus Nykyaika ja Tampereen taidemuseo.

Haiharan taidekeskuksen Kaupunki-näyttely päättyi tämän kuun alussa. Näyttelykirja on odotellut kirjapinoni päällimmäisenä, että ehdin lukea muutamaan muun tamperelaisen näyttelykirjan ja niputtaa ne teille yhteen. Tässä tulee:

–

Kaupunki-kirja alkaa Elina Alatalon tekstillä taiteilijoiden ja kaupunkien suhteesta. Hän kysyy, ovatko taiteilijat purkamassa ja vastustamassa vai myös ehdottamassa uutta. Hän nostaa myös esiin sen tosiasian, että ne kaupunginosat, joita taiteilijat ottavat omikseen, keräävät yleensä muutakin elämää. Kaupungeille on hyötyä taiteilijoistaan.

Kaupunki-näyttely ei niinkään käsitellyt taiteilijoiden kaupunkisuhdetta vaan laajemmin koko kaupunkiteemaa. Kirjassa on kunkin näyttelyn taiteilijan perustiedot, hyvä teoskuva sekä enemmistöltä myös vastaus kysymykseen tulevaisuuden kaupungista ja unelmien kaupungeista. Nämä lyhyet kaupunkiajatukset poikkeavat perinteisestä näyttelykirjan sisällöstä, ja avaavat yllättävän ikkunan kunkin taiteilijan arvoihin ja maaimankuvaan.

Vastaukset jakautuvat kahtia: osa unelmoi, osa toteaa, että ei tässä hyvin käy. Unelmissa kaupungit ovat täynnä puita ja ihmiset tasa-arvoisia. Dystooppisemmissa tulevaisuuskuvissa vain rikkailla on varaa puhtaisiin kaupunkien keskustoihin, ja köyhien kaupungit hukkuvat rikkaampien roskaan.

Teemu Mäenpää toteaa: ”Kaupunkilaisuus on mielestäni tietynlaista pelkuruutta, jossa koetetaan nojata ja turvata johonkin suurempaan, kuin itse.” Tätä jään pohtimaan.

–

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -näyttely oli Tampereen taidemuseossa kesällä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa, toisen ”huvikseni” ja toisen, koska minulta tilattiin näyttelystä kritiikki Keskisuomalaiseen.

Kritiikkejä kirjoittaessani käytän apuna paljon teoskuvia. Tiina Pyykkisen maalaukset eivät kuitenkaan suostuneet kuvattaviksi. Ne kiiltävät ja heijastavat ja valokuviin tallentui vain omia kuviani teosten pinnassa. Niinpä (jouduin vähän kerjäämään) sain näyttelykirjan taidemuseosta työn puolesta. Onhan kriitikolla oltava kotonakin kuvia, joita katsella.

Näyttelykirja on siis toiminut minulle kuvakirjana. Sellaisena se onkin loistava: isoja hyvälaatuisia kuvia vaikeasti kuvattavista teoksista. Toki Pyykkisen teosten luonteeseen kuuluu se, että niitä pitää katsella livenä hankalasti heijastuksia väistellen, joten kirjan kuvat antavat maalauksista liian helpon käsityksen (vaikka on niitä heijastuksiakin saatu upeasti kuvissa esiin).

Kirjan pääasiallinen tekstisisältö on Silja Rantasen artikkeli, joka antaa kuvan määrätietoisesta, tekemisessään varmasta, nuoresta taiteilijasta. Rantasen mukaan taiteilija keskittyy mitä minun tulisi tehdä -kysymyksen sijasta kysymään miten tämän esitän.

–

Backlight ’17 -näyttelykatalogi on hieno kirja. Kuvia on paljon, ja jokainen taiteilija on esitelty sekä lyhyellä henkilöinfolaatikolla että teosten tiedotetekstillä. Kuvasivuja on jokaiselle taiteilijalle varattu kolme. Koska näyttelyssä on esillä nimenomaan kuvasarjoja, on mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat kirjaan on valittu. Mikä on kunkin kuvasarjan ydin?

Kirja toimii niin kuin näyttelykirjat perinteisesti toimivat. Se kokoaa yhteen näyttelyn ytimen niin, että kirjaa selaillessa voi näyttelyä muistella vielä vuosienkin kuluttua. Kuvavalinnat ovat siksikin tärkeitä: kirjaan valitut kuvat muodostuvat ajan myötä kuvaksi koko näyttelystä. Muu helposti unohtuu.

Kirja on samalla Backlight-näyttelyn 30-vuotisjulkaisu. Tämän ominaisuuden se kantaa loppusivuillaan: siellä on useamman sivun mittainen (englanninkielinen) keskustelu, jossa muutama vuosien mittaan mukana ollut näyttelytoimija keskustelee Backlightin historiasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten kansainvälinen näyttely pyöräytettiin käyntiin aikana, jolloin kommunikoitiin kirjeillä eikä sähköposteilla.

–

Sain Kaupunki-näyttelyn kirjan maksutta, kun kävin näyttelyssä. Näyttelytyöntekijä tunnisti minut (!!) ja ojensi kirjan minulle. Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -kirjan sain Tampereen taidemuseosta, kun kirjoitin näyttelystä sanomalehtikritiikin. Backlight 2017 -näyttelykirjan sain Tampereen taidemuseosta, jonka lehdistötilaisuudessa kävin kirjoittaakseni näyttelystä tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattoman arvostelun.

 

Mennyttä kuvaa etsimässä

Backlight-valokuvafestivaalin ajaksi Tampereen sähkökaappeja on kaapattu festivaalin retrospektiiville. Näyttely levittäytyy kaupungin koko keskustaan. Teoksia voi etsiä kartan kanssa (ainakin festivaalin näyttelypaikoissa jaetaan paperista karttaa (digiversiota en löydä, mikä on tavallaan ihan hauskaa)).

Kuvan teos (Tatiana Barcero: New World – Interior) on ollut Baclightissa esillä vuonna 2005. Retrospektiivisten kuvien katseleminen on yhtä aikaa kävelemistä tilassa ja ajassa.

Samalla pohdin, mistä asti Backlight on ollut jossain määrin omassa tietoisuudessani. Ei ainakaan vielä vuonna 2005, jolloin olen elänyt taidehistorian opiskelijan elämää ja tehnyt gradua.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten vähän taidehistorian opintojen aikana kävin näyttelyissä. Luulen, että se tuntui silloin tarpeettomalta – opiskelinhan taidehistoriaa, en sitä taidetta, jota parhaillaan tehdään. Toisaalta minulta puuttuivat silloin näyttelyissä käymisen rutiinit kokonaan. Galleria ei ollut paikka, jossa poiketa kauppareissulla.

Sähkökaappien taideprojektit tulevat varmaankin vähän tähän saumaan. Kaikkihan eivät ympärilleen katsele koskaan, mutta ne, jotka huomaavat taidetta sähkökaapeissa, saattavat saada niistä rutiinin (katsella aina sähkökaappien teoksia kaupungilla liikkuessaan). Meluisassa, liikkuvien mainosten kaupunkitilassa vaatimattomasti paikkansa ottava taide on myös hengähdystauko.

EDIT Nyt se kartta löytyy verkostakin!

–

Backlight-valokuvafestivaali Tampereella seuraavissa kohteissa:

Tampereen taidemuseo 9.9.-29.10.2017
(Puutarhakatu 34, Tampere)

Nykyaika 9.9.-2.10.2017
(Kauppakatu 14, Tampere)

Galleria Koppelo 9.9.-30.9.2017
(Kauppakatu 14, Tampere)

Galleria Ronga 9.9.-28.9.2017
(Rongankatu 1C 9, Tampere)

Vapriikki 9.9.-29.10.2017
(Alaverstaanraitti 5, Tampere)

 

Sulautumisen suuntia (Näyttely: Backlight)

Backlight: Maahanmuutto ja integraatio Ruhrin alueella. Yhdeksäs Valokuvakeskus Nykyajan organisoima kansainvälinen triennaali. Taidekeskus Mältinrannan (Kuninkaankatu 2, Tampere) näyttelyosio 4.10.2011 saakka.

–

Jonkin käsittämättömän yhteensattuman vuoksi kävin juuri heinäkuun lopulla Ruhrin alueella. Matka oli varsinainen kulttuurikierros: museoita, gallerioita, entisen teollisuusalueen kaunistettuja kaupunkeja. Paikallisten ihmisten asenteet tuntuvat muuttuvan hitaammin kuin maisema. Kölnin naapurikaupungissa asuva pariskunta hämmästeli kuullessaan matkani etenevän Bochumiin. ”Miksi ihmeessä kukaan menisi koskaan Bochumiin?!” Mutta Bochumissa oli mahtava taidegalleria, ja jopa Hernen kaupungissa (jota paikalliset pitivät erityisen rumana) on suuri kävelykeskusta ja niin hieno, uusi arkeologinen museo, että jos näkisin joskus yhdenkin sellaisen, alusta asti pedagogisesti rakennetun museon Suomessa, pakahtuisin onnesta. Kaupungit siis kohottavat kasvojaan, mutta mielikuvat alueesta muuttuvat hyvin hitaasti.

Mältinrannan Backlight-triennaalin osuus käsittelee siis maahanmuuttoa Ruhrin alueella. Kuvissa on ihmisiä, muualta tulleita ihmisiä. Kulttuureja, jotka elävät toistensa lomassa. (Tuntuisi pahalta sanoa: kulttuureja, jotka elävät vanhan kulttuurin keskellä, koska ei ole olemassa vanhaa kulttuuria. Kulttuuri muuttuu koko ajan; kaikki ihmiselämä on kaoottista, vaikeasti lokeroitavaa ja muuttuvaa. Ihmiset ovat aina liikkuneet.)

Iso osa on muotokuvamaisia ihmiskuvia. Jopa vähän kyllästymiseen asti eri valokuvaajat ovat ottaneet kohteekseen Bosniasta, Kosovosta tai geneerisesti ”eri puolilta” Ruhrin alueelle tulleet ihmiset ja kuvanneet heidät suoraan edestäpäin joko kasvokuviin tai kokovartalokuviin.Näiden kuvien tekstit luovat sisällön. Kun tiedän, että tämä perhe asutettiin kahdeksi vuodeksi konttiin, tajuan paljon enemmän kuin vain katsomalla heidän kasvojaan. (Se on vähän hassua, koska ihmiskasvoistahan voi lukea vaikka mitä; kasvot ovat loputon lähde, josta voi löytää yhtä uusia ja uusia tunnetiloja, yhteyksiä, kontakteja. Mutta tällaisia faktoja niistä ei löydä, että perhe asuu kontissa. Se on luettava seinältä teoksen vierestä.)

Mahtavan elämäniloisia ovat Brigitte Kraemerin sarjan Niin lähellä – niin kaukana kuvat! Niissä ihmiset saavat elää, eivät vain olla pelkistettyjä itsejään kameran edessä. Kuvissa tanssitaan vatsatanssia olohuoneessa ja mummot nauravat niin, etteivät meinaa penkillä pysyä. Tästä on kyse, kun puhutaan maahanmuutosta: maahan tulee kokonaisia ihmisiä perheineen, suhteineen, harrastuksineen, intohimoineen, tunteineen.

Henning Christoph on kuvannut Ruhrin alueen turkkilaisia. Jotain hyvin hätkähdyttävää on kuvassa, jossa mies rukoilee ulkona, pöydän päällä. Rukoilemisesta on tullut hämmästyttävä tabu. Kun kadulla rukoileminen pitää erikseen lailla kieltää (kuten Ranksassa), ei enää ole puhe ihmisen suhteesta jumalaansa. (Olen miettinyt, saisiko sakot, jos Ranskassa istuisi puistonpenkillä kädet ristissä ja silmät kiinni.) Kuvissa vaikkapa pöydällä rukoileminen on niin häkellyttävää siksi, että sellainen keskittyminen keskellä vilkasta arkea vaikuttaa mahdottomalta. Hiljentyminen kaiken keskellä. Keskittyminen itselle tärkeään rituaaliin.

Mältinrannan näyttely on ensimmäinen näistä Backlight-näyttelyistä, jossa kävin. Se loppuukin jo muutaman päivän päästä; onneksi muut näyttelyn osat ovat auki vielä jonkin aikaa.