Archive for lokakuu 2011

Kolmea jalkaa ei voi olla (Videoteos: Rannikko)

Vesa-Pekka Rannikko: Kolme jalkaa Alvar Aalto -museossa (Alvar Aallon katu 7, Jyväskylä) 27.11.2011 saakka.

Rannikko_KolmejalkaaTässä kuvassa on Viipurin kirjasto toisen maailmansodan aikaan.

Tämä on kuvitettu kertomus: kolmea jalkaa ei voi olla.

Museon työntekijä kävelee huoneen läpi kolme kertaa. Istun kolmijalkaisella jakkaralla.

Kämmen lyö pöytää kuin kuviteltua kovakuoriaista.

Kukaan ei kävele huoneen läpi neljättä kertaa. Kello on neljä.

Lukeminen on virheiden löytämistä.

Osa kirjoittamistani lauseista on aina varastettuja, osa kynistäni varastettuja, silmäkulmasta tahra lattialla näyttää

otan siitä kuvan; minun on pakko saada se. Rannikko_Kolmejalkaa2

Mainokset

Berliini, suuri sana (Näyttely: Markkanen)

Jyrki Markkanen: B-kuvat, valokuvia – grafiikkaa Galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 12.10.2011 saakka.

Jyrki_Markkanen_MJyrki Markkanen on kuvittanut Berliiniä, josta taiteilijalla oli mielikuvia lähinnä elokuvien kautta. En tiedä, mikä yleisteema tämä Saksa on tänä syksynä, mutta kaikki näyttää liittyvän siihen jotenkin. Mikäs siinä!

Mielikuvat ovatkin hyvä lähtökohta kaupunkiin tutustumiselle. Jos minulle sanoo ”Pariisi”, minä saan siitä mielikuvia, vahvojakin, vaikken ole koskaan käynyt siellä. Tai Berliinissä sen puoleen. Mielikuvat ovat aina vääriä, ja se on mahtavaa. Todellista kaupunkia ihmisineen ja arkisine paikkoineen ei voi kuvitella. Kaupungit ovat omia persoonallisuuksiaan, joihin pitää rauhassa tutustua.

Markkanen on löytänyt Berliinistä muun muassa metroasemia, joita hän vertaa sata vuotta sitten samoilta paikoilta otettuihin postikorttikuviin. Tällainen turismi on hedelmällisintä: miksi kaupunki on kasvanut juuri tässä juuri tällaiseksi? Vanhojen korttien lumo ei lainkaan haalene siitä, että valokuvat todistavat maiseman muuttuneen. Oleellista nimittäin on se, että pohjimmiltaan mikään ei muutu; paikat voi yhä tunnistaa, ihmisillä on yhä samoja murheita ja kyky tuntea pakahduttavaa iloa.

Pidän Markkasen tavasta kertoa todellisuudesta ikään kuin se olisi elokuvaa tai tapahtuisi rinnakkaisessa maailmassa. M-kuvassa joku kantaa selässään suurta valokirjainta, muodostaa jotakin niin suurta sanaa, ettei sitä voi hahmottaa.

(Tämä on nyt tällainen vähän pinnallinen teksti tällä erää. Galleriassa käydessäni taiteilija oli pitämässä siellä opaskierrosta jollekin ryhmälle, ja minä jotenkin hämäännyin kuuntelemaan liikaa, ja unohdin katsella. Menen uudestaan!)

Rajataide rippikouluiässä (näyttely)

Rajataide 15 vuotta: Rippijuhlat Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 16.10.2011 saakka.

Pauliina_Jokela_ProfetiaRajataiteen 15-vuotisjuhlanäyttely on inspiroitunut siitä tosiseikasta, että yli 78 prosenttia suomalaisista 15-vuotiaista käy rippikoulun. Niinpä Rajataide järjesti taiteilijoilleen leirin, jolla tutustuttiin uskontofilosofioihin ja niiden tapoihin käyttää kuvaa.

Vaikka näyttelyn nimenä on Rippikoulu, aika niukasti periluterilaista kuvaa näyttelystä löytyy. Taiteilijat näyttävät inspiroituneen enemmänkin idän uskonnoista. Kristillisyyskin saa kuvastonsa ortodoksisista ikoneista. (Ehkä luterilaisuus vaikuttaa liian tylsältä kuvien käyttäjältä?)

Pauliina Jokelan Profetia (pahoittelen oheisen kuvan huonoa laatua!) onnistui tuomaan kliseisen kuvan paratiisin käärmeestä niin kirkkaalla, yllättävällä tavalla taiteeksi, että teosta sai oikein nautiskellen tutkia. Profetiassa pitkät puunrungot ja oksat muuttuvat lattialla luikerteleviksi käärmeiksi. Tyytyväisen näköisiksi käärmeiksi, saanen lisätä.

Jasu_Salmi_Ja_tama_puhdas_tuliMuuttuviakin teoksia näyttelyssä on, Jasu Salmen Ja tämä puhdas tuli (mehiläisvahakirkot palavat gallerian kellarissa) ja Tiina Harjolan Ajatusten kerjuukulhot (johon saa laittaa ajatuksen ja ottaa toisen mukaansa). Satunnaisten ajatusten ystävänä kirjoitin kerjuukulhoon lauseen, jota olin pyöritellyt mielessäni galleriaan kävellessäni, ja nostin sen tilalle uuden. Olin vähän pettynyt, kun sain sellaisen yleispätevän, positiivisen elämänohjeen, jollaisia juurikin ripillepäässeet nuoret saavat onnittelukorteissaan. Mutta sitten päätin ajatella, että satunnaisesti kohdattu lause pitää ottaa vastaan tuomitsematta. (Suhtaudun tietysti liian pedanttisesti tällaisiin ohjeisiin; olisin voinut vaihtaa ajatuksen toiseen ja lähteä tyytyväisempänä kotiin, mutta eihän niin saa tehdä!)

Tiina_Jaakkola_MantratienviitatTykkäsin myös Tiina Jaakkolan Mantratienviitoista. Ne ovat niin matalalla, että niitä pitää lueskella pää painettuna, täynnä nöyryyttä. Ja eri suuntiin osoittavat mantrat todistavat myös sen tosiseikan, että ulkopuolelta tuotu totuus on vain yksi suunta monien joukossa. Mitä tahansa niistä päättää seurata, kaikki muut jäävät koko ajan kauemmas.

Valtavan suuria hengellisiä oivalluksia näyttely ei tarjoa. Taide on yksi tapa ottaa valmiita kuvia ja muokata niistä uusia kuvia. Nyt aiheena ovat uskonnot, joskus toiste vaikkapa mainokset tai saippuaooppera. (Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan toivoneeni, että jotakin pyhää olisi tapahtunut. Jotakin sellaista, jota olisin jäänyt pohdiskelemaan. Mutta eihän sellainen taide synny tilaamalla.)

PS Lupasin vimeksi, että otan kuvan Rajatilan ikkunapuutarhasta: puutarha

Heräteostoksia ja puheensorinaa (Eli: kävin taidemessuilla)

TaidemessutKuten eilen lupasin, kävin tänään Tampereen taidemessuilla. En tiennyt, mitä odottaa, joten sikäli en tiedä, vastasiko tapahtuma odotuksia. Se on kuitenkin sanottava, että oli tosi hauskaa. Taiteilijat olivat kauhean sosiaalisia, ja minulle tultiin juttelemaan jokaisella osastolla, jolle pysähdyin. Ei tullut tunnetta, että täällä minä harhailen yksin suuressa taidemaailmassa.

Taiteilijat tekivät taidettakin paikanpäällä. On aina hienoa päästä näkemään teosten taakse, syntyprosessiin. Jukka Rintalan työnäytöksen aikana tulin ajatelleeksi teoksen valmistumista. Mistä tietää, että teos on valmis? Minä kun olin jo tunnin verran katsellut yhtä Rintalan maalausta, että jopas on hieno, suuri teos, ja näytöksen aikana taiteilija maalasi sen ihan toisenlaiseksi. Tällaista tapahtunee työhuoneilla joka päivä, mutta minä olisin varovaisuudessani julistanut teoksen valmiiksi jo puolivälissä.

TaideraatiOhjelmaa seurasin sen verran, että kuuntelin taideraadin kokonaan. Raadissa istuivat tänään Jukka Rintala (muotitaiteilija), Arto Rastas (keittiömestari), Sofia Vikman (kansanedustaja) ja Johanna Pirttilahti (tv-kuuluttaja). Raati oli leppoisan rento tapa keskustella taiteesta. Pidin erityisesti keskustelun vetäjästä, kuvanveistäjä Ilkka Virtasesta, joka ei malttanut olla kertomatta teoksista omia näkemyksiään raatilaisten puheenvuorojen välissä. Näin ollen taiteen edessä ei pönötetty eikä pelätty, että sanotaan jotain tyhmää, vaan Virtasen johdolla päästiin keskustelemaan ja vaihtamaan mielipiteitä. Puheenvuorot olivat hauskoja, mielipiteet kaikkea väliltä ”tämä ei anna sielulleni mitään” – ”Suomen marraskuussa tämä korvaisi kirkasvalolampun!” (Kuvassa raati arvioi Päivi Sompin teosta Appelsiinipuiden vartija, josta näkyy yksityiskohta valkokankaalla. Vaikka kuvassa näkyy tyhjiä penkkirivejä, vakuutan, että yleisöä oli paljon selkäni takana.)

En mennyt messuille lainkaan ostoaikeissa (edellinenkin taidelainaamon teos on vielä osittain maksamatta), joten yllätin itsenikin kun tartuin tiukasti Merja Tanhuan teokseen enkä suostunut poistumaan ostamatta sitä. Ja tajusin asian, jota ei taidelainaamosta ostaessaan tajua: taiteilijalta itseltään ostaminen on tosi hienoa. On hieno hetki, kun sanoo ”minä tykkään tästä niin paljon, että minun on pakko saada tämä” ja taiteilija näkee, millaiselle ihmiselle hänen teoksensa menee.

Nautin suuresti siitä, että tunnelma oli rento ja lämmin (vaikka messuhallissa oli tosi, tosi kylmä!) eikä tullut yhtään sellainen olo, että ollaan taiteen pyhäkössä. Kiitokset tunnelmasta kuuluvat kaikille taiteilijoille ja muille osastojen vahdeille, jotka jaksoivat puhua messuvieraille vielä viimeisenäkin messupäivänä. Messut oli myös rakennettu siten, että kolkko halli ei tuntunut kolkolta. Oli lapsille omia osastoja, veistoskatu jne. Tapahtuma saakoon jatkoa, tämä oli kivaa.

Hassuja juttuja (Näyttely: Asikainen, Hallivuo, Jantunen & Nenonen)

Cafe Bar Ektoplasma: Jari Asikainen, Tuomas Hallivuo, Jonna Jantunen, Timo O. Nenonen Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 9.10.2011 saakka.

Jonna_Jantunen_Mikä_on_ja_onÄllöttävää, hihityttävää, kummallista, seesteistä. Cafe Bar Ektoplasma on neljän taiteilijan yhteisnäyttely, jossa itseään voi ravistella esim. tutkimalla vasaran läpi lyötyä naulaa tai ihmissuhdepeliä nuolineen ja katkoviivoineen. Puhumattakaan pornahtavasta My Little Ponysta!

Jonna Jantusen teokset ovat hengitystaukoja villin näyttelyn keskellä. Jantusen mustavalkoiset maisemat ovat ankean rauhoittavia. Sellaisia… suomalaisia. Väriä on grafiikkaa ja likaista pleksiä yhdistävissä teoksissa. Ne ovat vähän kuin pöydänpinta, jolle on laskettu jotakin. Elämän rutiinit (olivat ne sitten kahvinjuontia tai maalaamista) jättävät jälkensä ympäristöömme. Niistä syntyy omanlaisiaan polkuja, ei tallottuja vaan esineisiin hivutettuja uria.

Tuomas_Hallivuo_Ihmissuhdepeli_(osa)Tuomas Hallivuon grafiikka on toteavan humoristista, vähän salavihkaista. Mustavalkoisissa kuvissa on ajattelun realismia. Tarkoitan sitä, että asioita ei ole esitetty sellaisina, miltä ne näyttävät vaan sellasina, millaisia ne ovat. Tulipalo-teoksessa tulitikut kertautuvat miehen ajatuksissa, ja koko mies on kuvattu siten, että pää on tarkka, jalat eivät niinkään. Mies siis ajattelee. Hallivuon Ihmissuhdepelin nuolia tekisi kauheasti mieli siirrellä; toiveena olisi saada pelistä jääkaappimagneettiversio, jonka osia voisi aamuisten ja iltaisten tunnelmien myötä liikutella. Enemmän se antaisi mahdollisuuksia kuin rakkausruno-jääkaappimagneetit, joita meille tyrkytetään. Eivät ihmissuhteet ole sanoja!

Jari Asikaisen teoksissa on jotain kummallisen 1970-lukuista. Ehkä ne lehdistä leikatut kuvat ja puhekuplat tuovat mieleen jonkin kummallisen kollaasin 70-luvulta? En tiedä! Mutta jotenkin virkistävää on katsella kollaaseja, joissa maisema koostuu rusketettujen muskelimiesten lihaksista. Tilan rakentaminen hyvinkin erikoisista kuvista vinksauttaa maailman ympäri. Esimerkiksi en vieläkään tiedä, mitä ajatella My Little Ponysta, joka on liimattu kokoon alastomien naisten palasista. Pikseliomakuva on sekin outo teos, mieleen tulee niin suoraan SE suomalainen pikelimaalari Sami Lukkarinen. Mutta toisaalta: elämme pikseleinä, eikä kai pikseleitä voi jättää yhden ainoan ihmisen huoleksi, ikään kuin koko digimaailma olisi sillä kuvattu.

Timo_O_Nenonen_2xyritys_olla_jarkevaOmanlaisiaan vinksautuksia tarjoavat myös Timo O. Nenosen veistokset. Älyllinen käsitteellisyys ei voi koskaan mennä pieleen! Hurmaannun 2 x yritys olla järkevä -teosparin puunpaloista, jotka avautuvat vetoketjulla. Taivas sentään, juuri tuolta tuntuu yrittää olla järkevä tilanteessa, jossa ei pysty! Vain Blogi-teosta jäin hämmästelemään. Tai oikeastaan sen nimeä. Minulle blogi ei aukea mehiläispesänä katossa. Mutta ehkä, ehkä siinäkin on jotain sellaista verkostoitumista, surisevaa läsnä-poissaoloa ja luonnonlakien mukaan kasautuvia elämänkokemuksia.

Ja vasta kotona luin lehdistötiedotteesta, että gallerian alakerrassa olisi Anna Ruthin näyttely Pyörre. Damn! Sen haluan vielä nähdä!

Sulautumisen suuntia (Näyttely: Backlight)

Backlight: Maahanmuutto ja integraatio Ruhrin alueella. Yhdeksäs Valokuvakeskus Nykyajan organisoima kansainvälinen triennaali. Taidekeskus Mältinrannan (Kuninkaankatu 2, Tampere) näyttelyosio 4.10.2011 saakka.

Brigitte_KraemerJonkin käsittämättömän yhteensattuman vuoksi kävin juuri heinäkuun lopulla Ruhrin alueella. Matka oli varsinainen kulttuurikierros: museoita, gallerioita, entisen teollisuusalueen kaunistettuja kaupunkeja. Paikallisten ihmisten asenteet tuntuvat muuttuvan hitaammin kuin maisema. Kölnin naapurikaupungissa asuva pariskunta hämmästeli kuullessaan matkani etenevän Bochumiin. ”Miksi ihmeessä kukaan menisi koskaan Bochumiin?!” Mutta Bochumissa oli mahtava taidegalleria, ja jopa Hernen kaupungissa (jota paikalliset pitivät erityisen rumana) on suuri kävelykeskusta ja niin hieno, uusi arkeologinen museo, että jos näkisin joskus yhdenkin sellaisen, alusta asti pedagogisesti rakennetun museon Suomessa, pakahtuisin onnesta. Kaupungit siis kohottavat kasvojaan, mutta mielikuvat alueesta muuttuvat hyvin hitaasti.

Mältinrannan Backlight-triennaalin osuus käsittelee siis maahanmuuttoa Ruhrin alueella. Kuvissa on ihmisiä, muualta tulleita ihmisiä. Kulttuureja, jotka elävät toistensa lomassa. (Tuntuisi pahalta sanoa: kulttuureja, jotka elävät vanhan kulttuurin keskellä, koska ei ole olemassa vanhaa kulttuuria. Kulttuuri muuttuu koko ajan; kaikki ihmiselämä on kaoottista, vaikeasti lokeroitavaa ja muuttuvaa. Ihmiset ovat aina liikkuneet.)

Iso osa on muotokuvamaisia ihmiskuvia. Jopa vähän kyllästymiseen asti eri valokuvaajat ovat ottaneet kohteekseen Bosniasta, Kosovosta tai geneerisesti ”eri puolilta” Ruhrin alueelle tulleet ihmiset ja kuvanneet heidät suoraan edestäpäin joko kasvokuviin tai kokovartalokuviin.Näiden kuvien tekstit luovat sisällön. Kun tiedän, että tämä perhe asutettiin kahdeksi vuodeksi konttiin, tajuan paljon enemmän kuin vain katsomalla heidän kasvojaan. (Se on vähän hassua, koska ihmiskasvoistahan voi lukea vaikka mitä; kasvot ovat loputon lähde, josta voi löytää yhtä uusia ja uusia tunnetiloja, yhteyksiä, kontakteja. Mutta tällaisia faktoja niistä ei löydä, että perhe asuu kontissa. Se on luettava seinältä teoksen vierestä.)

Mahtavan elämäniloisia ovat Brigitte Kraemerin sarjan Niin lähellä – niin kaukana kuvat! Niissä ihmiset saavat elää, eivät vain olla pelkistettyjä itsejään kameran edessä. Kuvissa tanssitaan vatsatanssia olohuoneessa ja mummot nauravat niin, etteivät meinaa penkillä pysyä. Tästä on kyse, kun puhutaan maahanmuutosta: maahan tulee kokonaisia ihmisiä perheineen, suhteineen, harrastuksineen, intohimoineen, tunteineen.

Henning Christoph Henning Christoph on kuvannut Ruhrin alueen turkkilaisia. Jotain hyvin hätkähdyttävää on kuvassa, jossa mies rukoilee ulkona, pöydän päällä. Rukoilemisesta on tullut hämmästyttävä tabu. Kun kadulla rukoileminen pitää erikseen lailla kieltää (kuten Ranksassa), ei enää ole puhe ihmisen suhteesta jumalaansa. (Olen miettinyt, saisiko sakot, jos Ranskassa istuisi puistonpenkillä kädet ristissä ja silmät kiinni.) Kuvissa vaikkapa pöydällä rukoileminen on niin häkellyttävää siksi, että sellainen keskittyminen keskellä vilkasta arkea vaikuttaa mahdottomalta. Hiljentyminen kaiken keskellä. Keskittyminen itselle tärkeään rituaaliin.

Mältinrannan näyttely on ensimmäinen näistä Backlight-näyttelyistä, jossa kävin. Se loppuukin jo muutaman päivän päästä; onneksi muut näyttelyn osat ovat auki vielä jonkin aikaa.

Tampereen taidemessut

TampereMuistutus: Tampereen taidemessut ovat käynnissä vielä tänään ja huomenna. Menen sinne itse huomenna, raportoin sitten tapahtuman ytimestä.

Tänään uskomattoman kaunis auringonpaiste houkutteli minut ulos ja sitten useampaan galleriaan. Aurinko, keltaiset puut ja taide – onnellisuuden resepti! (Gallerioista kerron tässä sitä mukaa, kun ehdin kirjoittaa.)