Archive for maaliskuu 2012

Museomuistoja, Rooma, osa 4

S. Maria d. Concezione (ei ole museo vaan kirkko, mutta muistelen sitä tässä yhteydessä kuitenkin)

Kirkon alla on fransiskaanimunkkien krypta, jonne munkit vuosisatojen ajan rakensivat edesmenneiden munkkien luista koristeita. Kuulostaa kammottavalta ja kyllä onkin; katossa leijuu luuranko, jolla on kädessään luista tehty viikate ja luiset siivet jne. Krypta on aika suuri, ehtii siinä elämäänsä ajatella.

Viimeisessä huoneessa on veljeskunnan jättämä motto, joka vapaasti suomennettuna kuuluu: Sellaisia, kuin te olette nyt, me olimme – sellaisia kuin me olemme nyt, teistä tulee.

Vinkkinä muuten, että kirkkoihin ja tällaisiin kryptiin pitää oikeasti pukeutua kunnioittavasti, ja myös naisten on hyvä ottaa hattu pois päästä. Kryptaan ei edes päässyt sisään kameran kanssa, joten sieltä ei ole karmaisevia kuvia teille tarjolla. (Linkki vie wikipediaan, jossa on pari kuvaa.)

Ah, meinasin unohtaa, että vastapäätä tätä kryptaa on mahtava kirjakauppa! Sen pienen koon ei pidä antaa hämätä, valikoima on hyvä ja riittävän kummallinen. (Kirjakaupat ovat aina punavalkoisia, siitä ne tunnistaa jo kaukaa.)

Santa Maria della Vittoria (kirkko myös)

Kirkkoon astuminen kadun melusta on kuin korvat menisivät lukkoon. Hiljaisuus.

Tässä kirkossa on Berninin Pyhän Teresan hurmio, joka on kieltämättä näkemisen arvoinen, vaikka siitä olisi nähnyt sata kuvaa.

Ja vaikka Teresa onkin loistava taideteos, tämän kirkon halusin mainita sen yllättävän rauhallisuuden takia. Kirkko kasvaa kirjaimellisesti kiinni vilkkaassa autotiessä. Ja sisällä: ei ääntäkään.

(Kirkkoja, suihkulähteitä ja veistoksia Rooma on niin pullollaan, että niiden luetteleminen tässä olisi vähän turhaa. Palaan ensi kerralla jälleen museoihin.)

Mainokset

Museomuistoja, Rooma, osa 3

Colosseum, Foro Romano, Palatino

Colosseumin ovella pörrää juonikkaita oppaita, jotka lupaavat, että muutamalla kympillä he päästävät koko jonon ohi. He hokevat, että jonossa joudutte seisomaan ainakin kaksi tuntia (itse jonotin puoli tuntia, mutta olikin kyllä huhtikuu).

Jonottaessa voi todistaa Colosseumin nopeaa kuolemaa, kun joka toinen jonottava turisti kaivertaa kynnellään kiviseinästä muistoksi palasia mukaansa. Oi aikoja, oi tapoja.

Itse Colosseum on tietenkin juuri sellainen kuin voi kuvitella: iso.

Samalla lipulla pääseekin sitten Foro Romanolle ja Palatino-kukkulalle. Tämä on juuri sitä aluetta, joka tulee mieleen sanasta Rooma; katkenneita pylväitä, ylväitä hallintorakennusten raunioita Trajanuksen ajoilta. Hyvät kävelykengät plussaa, kadut ovat käsittämättömän muhkuraista mukulakiveä.

Palazzo Altemps

Palazzo Altemps on osa kansallismuseoita. Paikka on kaunis (tiedän, että toistelen tätä, mutta niin vain on). Palatsissa on pieni kirkko, jossa on rajuja seinämaalauksia ja paljon pässejä kaikissa mudoissaan. Veistoksia on roomalaisten lisäksi myös mm. Egyptistä.

Lempparini olivat velmu Pan ja Fauni -veistos sekä psykedeelinen huone, joka on rakennettu erivärisistä kivistä.

Galleria nazionale d’arte moderna

Tämän tiivistän lauseeseen: Paljon upeaa italialaista, josta en ollut koskaan kuullutkaan! (Esim. Giulio Bargellinin Resurrezione, josta löytyy kuva toisen siihen ihastuneen taiteenkatselijan blogista.)

MAXXI (Museo nazionale delle arti del XI secolo)

Zaha Hadidin suunnittelema, vuonna 2010 avattu rakennus täynnä nykytaidetta. Portaikkoja, kiinnostavia nurkkauksia, puolikerroksia ynnä muuta kävijän päätä pyöräyttävää. Mukava rakennus, kahvila vähän pikkuinen ja tylsä. Kirjakaupassa voi ihmetellä sitä tosiseikkaa, että mistään päin Roomaa ei tahdo löytyä italialaista nykytaidetta käsitteleviä kirjoja esimerkiksi englanniksi (hyvä jos italiaksikaan).

Orgaaniset muodot riemastuttavat heti aulassa; lipunmyyntitiski on kuin valtava maljanmuotoinen sieni.

MAXXI on vähän kauempana keskustasta, mutta samallahan sitten pääsee testaamaan raitiovaunuliikennettä.

MAXXI ei kuulu niihin museoihin, joihin kulttuuriviikolla pääsee ilmaiseksi. Museossa ei myöskään saa ottaa valokuvia.

Pitkiä ikkunaseiniä ohittaessaan voi tarkistaa, vieläkö rakenuksen ja ikkunan välissä on pulunpesä!

(jatkuu yhä)

Museomuistoja, Rooma, osa 2

Palazzo Massimo

Museon mahtavin huone on ylimmässä kerroksessa: Villa Livian puutarhahuone (maalattu 20-30 eaa), jonka seinämaalauksiin on kuvattu kokonaisen puutarhan kasvit ja eläimet. Huone on valaistu niin, että siellä voi katsella vuorokaudenaikojen vaikutusta maalauksiin. (Kuvani sieltä ovat joka tapauksessa niin hämäriä, että laitan suoriolla veistoksia tähän.)

Villa Livia on muuten esitelty kirjassa The Best Art You’ve Never Seen, mistä itsekin sen bongasin ennen matkaa. Sikäli on hassua, että tämä puutarhahuone on ihan helposti saavutettavissa yhdessä kansallismuseon toimipisteessä!

Muuten esillä on veistoksia, mosaiikkeja ja alimmassa kerroksessa niin paljon kolikoita, että riittää katsomista loppuelämäksi. Rakennus on mukava ja teokset ovat hyvin valaistuja.

Diocletianuksen termit

Suunnaton kylpylä on muutettu museoksi. Varsinaista kylpylää ei oikeastaan enää ole, mutta korkea katto huimaa silti päätä. Esillä on hautakiviä (paljon pääkallokuvioituja!) ja veistoksia.

Museossa kylpylän yhteydessä on tosi paljon kaikkea (tämä eksakti ilmaus selittyy sillä, että museo oli sinä päivänä kolmas, jossa kävin). Kuriositeettina Michelangelon suunnittelema pylväikkö (kuvassa).

Diocletianuksen kylpylä on ihan keskustassa, vähän kauemmas saa metroilla seuraavaan kohteeseen:

Caracallan termit

Caracallan kylpylä oli aktiivikäytössä 300 vuotta (se rakennettiin 200-luvulla), ja rakennuksesta saa huomattavasti selvemmän käsityksen kuin Diocletianuksen vastaavasta. Caracallan kylpylään kannattaa mennä aurinkoisena päivänä, koska katto on sortunut ajan syövereihin. Alueella on paljon ehjiä lattia- ja seinämosaiikkeja ja suuri puisto, jossa voi tunnelmoida valtaisan, 1600 kylpijän mittaisen rakennuksen menneisyyttä.

Caracallan kylpylässä voi myös kokea menneisyyden katoavaisuuden; kuhertelevat kyyhkyt pudottelivat tiiliä seinistä.

(jatkuu)

Museomuistoja, Rooma, osa 1

Jossakin hullunrohkeassa keväthuumassa sain päähäni kirjoittaa jotain jokaisesta museosta, jossa olen käynyt. Tein listan. Sitten päätin kirjoittaa vain museoista, joissa muistan käyneeni. Ja koska on kevät, ja koska ah, Rooma on rakastettava kaupunki, aloitan Roomasta.

Complesso del Vittoriano (linkki vie lähinnä kuvaan museosta, joka sijaitsee Vittorio Emmanuelen muistomerkkirakennuksessa siinä vastapäätä Trajanuksen pylvästä)

Satuin olemaan Roomassa viime keväänä juuri, kun tässä museossa oli Tamara de Lempickan näyttely, mikä oli tarunomaista. Museo on miellyttävä, joskin vessat ovat kellarissa monien portaiden takana, ja vähän siinä portaikoissa meni sekaisin, että missä on mitäkin (kellarissa on myös yllättävä kahviautomaatti, jos kaipaa piristystä kesken museoimisen). Lipunmyynti on keskellä museon kahta puolta siten, että sen ohi tulee käveltyä toistuvasti (lippu kannattaa pitää esillä). Suomalaisella Arvostelijain liiton kortilla sai alennusta ilman mitään vänkäämistä.

Lempickan lisäksi esillä oli italialaista nykytaidetta, mikä on sen verran vierasta ainakin minulle, että näyttelyä oli kiintoisaa kierrellä.

Museo Etrusco (Villa Giulia)

Etruskimuseo sijaitsee uskomattoman kauniissa Villa Giuliassa Borghesen puiston laidalla. Piha on tosi hieno, puutarhamainen. Museon ainoa huono puoli on sen valtava koko; kiertelyyn on varattava tunteja. Museon viereen pääsee raitiovaunulla, ellei tahdo kävellä puistossa.

Etruskien veistotaide on minusta ihanaa (sallinette subjektiivisen ilmaisun) ja siksi veistosten näkeminen ihan oikeasti oli hieno kokemus. Lisäksi esillä on sen tsiljoona ruukkua ja kellarissa erityisen hyvin suojeltuna aito etruskihauta seinämaalauksineen. Tämä museo ei välttämättä kuulu suurimpiin turistirysiin, koska kulttuuriviikon ilmaisten sisäänpääsyjenkään houkuttelemana museossa ei ollut juuri ketään.

Museokauppa ei myy mitään etruskeihin liittyvää kirjallisuutta muilla kielillä kuin italiaksi. Puutarhassa on kahvila, jossa voi seisten huitaista mahaansa cappuccinon tai espresson. Ja sitten taas museoon!

Crypta Balbi

Crypta Balbi kuuluu valtionmuseoihin, joihin pääsee arkeologiakortilla (edullinen viikkolippu valtion arkeologisiin kohteisiin). Museo on kaupungin alta kaivettu teatterin osa. Sen lisäksi yläkerroksissa on paljon kaupungin historiaa.

Crypta Balbi on niin hyvin kätketty, että kysyin tietä kolme kertaa ennen sen löytämistä. Sekään ei siten ole suuri turistirysä, vaikka onkin ihan keskellä kaikkea. Kellareihin järjestetään opaskierroksia, joilla puhutaan italiaa. Mutta kellarit ovat erityisen kauniit joka tapauksessa! Viileää, kosteaa ja uskomattoman kaunista vihreää kasvustoa valkoisilla muureilla.

(jatkuu)

Henkeäsalpaava (Näyttely: Saali)

Tuomo Saali: Vaativa polku. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 28.3.2012 saakka.

Minussa elää romantiikan ajan kaipuu kokea suuria luonnonvoimia, ajattelen, kun katselen Tuomo Saalin maalauksia. (En kuitenkaan viittaa tässä sen enempää romantiikkaan tai Caspar David Friedrichiin, vaikka hän tuleekin mieleen monella tavalla.)

Saali maalaa valtavia taivaita, ilmavirtojen mukana kohoavia suunnattomia pilvimassoja, merta, horisontista puristuvaa auringonvaloa ja pieniä ihmisiä rannalla. Siinä se, ja se riittää.

Teokset eivät ole niin valtavia kooltaan kuin niiden vaikutus katsojaan antaisi olettaa. Valo ja tunnelma saavat haukkomaan henkeä. Oranssit ja turkoosit täyttävät taivaan. Ja Saalin öljyvärien käyttö on niin perinpohjaisen taitavaa, että välillä on mentävä vilkaisemaan maalausta sivusta, koska en usko sen olevan kaksiulotteinen pinta. Mutta se on.

Jos minulla olisi sellaista valtaa, käskisin kaikkia oitis menemään Saalin näyttelyyn. Se on tila, jossa olla omien ajatustensa kanssa, mutta jossa samalla pakotetaan tuntemaan. Näyttely huokui minulle rauhaa, vaikka ymmärrän myrskyn nousevan ja ihmisten olevan pikkuruisia luonnon armoilla. Ja kuitenkin: rauhaa.

Kuinka etuoikeutettuja me olemme, että meillä on tällainen katastrofaalinen, myrskyävä, ennakoimaton planeetta! Henkeäsalpaavaa.

Mielenosoitusautomaatti (Näyttely: ISSUE)

ISSUE, Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 3.4.2012 saakka.

Hyvä on, olen vanha ja tylsä: en tajunnut, että Rajatilassa oli näyttely vaan luulin astuneeni keskelle uuden ripustamista. Lattialla oli papereita, puukko, lankakerä, ja tilassa käveli taiteilijannäköisiä ihmisiä. Pienellä kannustuksella astuin sitten kuitenkin sisään.

ISSUE on mielenosoitusnäyttely. Näyttelyaikana järjestetään mielenosoituksia kolme kertaa viikossa, ja aiheita yleisö saa ehdottaa itse. (Mielenosoitukset lähtevät Rajatilalta tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin klo 15, jos kiinnostaa mennä mukaan!)

Itse näyttelytilassa seinille heijastetaan erilaisia uutiskuvia ja filmejä, joista minulle selvisi sellaisiakin ratkiriemukkaita faktoja, kuin montako tupakkaa maailmassa poltetaan joka päivä ja montako telkkaria tänään myytiin. Alakerrassa on pingispöytä, jolle heijastuu tulkintani mukaan jonkinsortin tietokonepelimaailma.

Vaikutuin eniten näyteikkunaan rakennetusta mielenosoituksesta. Mutta, kuten usein käy, tunsin itseni ulkopuoliseksi kaikesta osallistumaan kannustamisesta huolimatta.

Pohdin kuitenkin mielenosoituksia, joihin olen elämäni aikana osallistunut. ”Mielenosoitus on kannanottamisen fyysisin muoto”, kertoo ISSUEn tiedote. Ja niin, siinäpä se; juuri siksi tämä päällekäyvyys on ahdistavaa. Tämä fyysisyys. Tämä taidegalleriaan astuvan, henkisiin elämyksiin valmistautuneen ihmisen väistämätön törmäys ruumiillisuuden seinään.

Mielenosoituksissa on yleensä ollut tosi hauskaa. Se kertoo yhteiskunnastamme: mielenosoittajan ei tarvitse pelätä väkivaltaa, kun hän marssii poliisisaattueessa kavereidensa kanssa autotien keskellä, tuntee itsensä maailman omistajaksi. Se on sellainen nuorten harrastus, oikeastaan, mielen osoittaminen.

Jotenkin gallerian uutiskuvien keskellä mieleeni putkahti toteamus Arne Dahlin dekkarista. Kirjailija on asettanut poliisin ajattelemaan, että hyvät ovat aina alakynnessä, koska heillä on perhettä, ihmissuhteita ja muita kiinnostuksenkohteita. Pahat ovat aina edellä, koska heitä ei kiinnosta niin moni asia; jos ihminen haluaa vain tehdä rahaa, hän tekee sitä koko ajan, tehokkaasti. (Tämä on muistinvarainen pelkistykseni; Dahl kirjoitti sen paljon paremmin.)

Miltä sitten tuntuisi osoittaa mieltään säännöllisesti, kolme kertaa viikossa? Tahdonko kokeilla sitä, vai riittävätkö minulle kaikki blogit, joita kirjoitan?

 

Asetu! (Näyttely: Kaasalainen)

Pauliina Kaasalainen: Asetelma. Galleria Katariina (Kalevankatu 16, Helsinki) 1.4.2012 saakka.

Kriitikko ei koskaan saisi kirjoittaa näyttelystä, jonka taiteilijan tuntee. Tämä on olevinaan luonnonlaki. En tiedä miksi; jos kirjoittaja tuntee taiteilijan, eikö hän saata nähdä teoksista jotain erityisen arvokasta?

Yritän kuitenkin raportoida tänne kaiken, mitä näen (voi, se ei koskaan onnistu, mikä syyllisyyden taakka taas takookaan takaraivossani!), joten teen nyt selväksi sidonnaisuuteni: Pauliina Kaasalainen opiskeli kanssani yhtä aikaa taidehistoriaa.

Asetelmaan Kaasalainen on maalannut tapahtumia ihmisjoukoissa. Massat liikkuvat, muttei ole selvää, onko tämä mielenosoitus vai vaellus jonnekin, jostain pois. Kylttejä ei ole. Iskulauseita ei ole; on vain liike kohti.

Jossakin jalkojen tasalla ihmisiä painetaan maahan, heihin tartutaan, heitä tallotaan. Kaikki tapahtuu udussa – ihmiset alistuvat rauhallisesti kuin nukkuvat.

Pyöreät, tyttömäiset hahmot lisäävät ihmismuurin hyökkäävyyttä. On epäselvää, mitä on tapahtunut, mutta nyt tulevat tytöt.

(Koomista on, etten löytänyt yhtä näyttelyn viidestä maalauksesta lainkaan. Valkoseinäisen huoneen ei voisi kuvitella kätkevän itseensä kokonaista teosta! Sitten mietin, miten hienoa olisi laittaa teosluetteloon teoksia, joita ei olisi lainkaan olemassa. Ihmiset pyörisivät näyttelyssä epätietoisina.)