Museomuistoja, Rooma, osa 4

S. Maria d. Concezione (ei ole museo vaan kirkko, mutta muistelen sitä tässä yhteydessä kuitenkin)

Kirkon alla on fransiskaanimunkkien krypta, jonne munkit vuosisatojen ajan rakensivat edesmenneiden munkkien luista koristeita. Kuulostaa kammottavalta ja kyllä onkin; katossa leijuu luuranko, jolla on kädessään luista tehty viikate ja luiset siivet jne. Krypta on aika suuri, ehtii siinä elämäänsä ajatella.

Viimeisessä huoneessa on veljeskunnan jättämä motto, joka vapaasti suomennettuna kuuluu: Sellaisia, kuin te olette nyt, me olimme – sellaisia kuin me olemme nyt, teistä tulee.

Vinkkinä muuten, että kirkkoihin ja tällaisiin kryptiin pitää oikeasti pukeutua kunnioittavasti, ja myös naisten on hyvä ottaa hattu pois päästä. Kryptaan ei edes päässyt sisään kameran kanssa, joten sieltä ei ole karmaisevia kuvia teille tarjolla. (Linkki vie wikipediaan, jossa on pari kuvaa.)

Ah, meinasin unohtaa, että vastapäätä tätä kryptaa on mahtava kirjakauppa! Sen pienen koon ei pidä antaa hämätä, valikoima on hyvä ja riittävän kummallinen. (Kirjakaupat ovat aina punavalkoisia, siitä ne tunnistaa jo kaukaa.)

—

Santa Maria della Vittoria (kirkko myös)

Kirkkoon astuminen kadun melusta on kuin korvat menisivät lukkoon. Hiljaisuus.

Tässä kirkossa on Berninin Pyhän Teresan hurmio, joka on kieltämättä näkemisen arvoinen, vaikka siitä olisi nähnyt sata kuvaa.

Ja vaikka Teresa onkin loistava taideteos, tämän kirkon halusin mainita sen yllättävän rauhallisuuden takia. Kirkko kasvaa kirjaimellisesti kiinni vilkkaassa autotiessä. Ja sisällä: ei ääntäkään.

—

(Kirkkoja, suihkulähteitä ja veistoksia Rooma on niin pullollaan, että niiden luetteleminen tässä olisi vähän turhaa. Palaan ensi kerralla jälleen museoihin.)

Museomuistoja, Rooma, osa 3

Colosseum, Foro Romano, Palatino

Colosseumin ovella pörrää juonikkaita oppaita, jotka lupaavat, että muutamalla kympillä he päästävät koko jonon ohi. He hokevat, että jonossa joudutte seisomaan ainakin kaksi tuntia (itse jonotin puoli tuntia, mutta olikin kyllä huhtikuu).

Jonottaessa voi todistaa Colosseumin nopeaa kuolemaa, kun joka toinen jonottava turisti kaivertaa kynnellään kiviseinästä muistoksi palasia mukaansa. Oi aikoja, oi tapoja.

Itse Colosseum on tietenkin juuri sellainen kuin voi kuvitella: iso.

Samalla lipulla pääseekin sitten Foro Romanolle ja Palatino-kukkulalle. Tämä on juuri sitä aluetta, joka tulee mieleen sanasta Rooma; katkenneita pylväitä, ylväitä hallintorakennusten raunioita Trajanuksen ajoilta. Hyvät kävelykengät plussaa, kadut ovat käsittämättömän muhkuraista mukulakiveä.

—

Palazzo Altemps

Palazzo Altemps on osa kansallismuseoita. Paikka on kaunis (tiedän, että toistelen tätä, mutta niin vain on). Palatsissa on pieni kirkko, jossa on rajuja seinämaalauksia ja paljon pässejä kaikissa mudoissaan. Veistoksia on roomalaisten lisäksi myös mm. Egyptistä.

Lempparini olivat velmu Pan ja Fauni -veistos sekä psykedeelinen huone, joka on rakennettu erivärisistä kivistä.

—

Galleria nazionale d’arte moderna

Tämän tiivistän lauseeseen: Paljon upeaa italialaista, josta en ollut koskaan kuullutkaan! (Esim. Giulio Bargellinin Resurrezione, josta löytyy kuva toisen siihen ihastuneen taiteenkatselijan blogista.)

—

MAXXI (Museo nazionale delle arti del XI secolo)

Zaha Hadidin suunnittelema, vuonna 2010 avattu rakennus täynnä nykytaidetta. Portaikkoja, kiinnostavia nurkkauksia, puolikerroksia ynnä muuta kävijän päätä pyöräyttävää. Mukava rakennus, kahvila vähän pikkuinen ja tylsä. Kirjakaupassa voi ihmetellä sitä tosiseikkaa, että mistään päin Roomaa ei tahdo löytyä italialaista nykytaidetta käsitteleviä kirjoja esimerkiksi englanniksi (hyvä jos italiaksikaan).

Orgaaniset muodot riemastuttavat heti aulassa; lipunmyyntitiski on kuin valtava maljanmuotoinen sieni.

MAXXI on vähän kauempana keskustasta, mutta samallahan sitten pääsee testaamaan raitiovaunuliikennettä.

MAXXI ei kuulu niihin museoihin, joihin kulttuuriviikolla pääsee ilmaiseksi. Museossa ei myöskään saa ottaa valokuvia.

Pitkiä ikkunaseiniä ohittaessaan voi tarkistaa, vieläkö rakenuksen ja ikkunan välissä on pulunpesä!

—

(jatkuu yhä)

Museomuistoja, Rooma, osa 2

Palazzo Massimo

Museon mahtavin huone on ylimmässä kerroksessa: Villa Livian puutarhahuone (maalattu 20-30 eaa), jonka seinämaalauksiin on kuvattu kokonaisen puutarhan kasvit ja eläimet. Huone on valaistu niin, että siellä voi katsella vuorokaudenaikojen vaikutusta maalauksiin. (Kuvani sieltä ovat joka tapauksessa niin hämäriä, että laitan suoriolla veistoksia tähän.)

Villa Livia on muuten esitelty kirjassa The Best Art You’ve Never Seen, mistä itsekin sen bongasin ennen matkaa. Sikäli on hassua, että tämä puutarhahuone on ihan helposti saavutettavissa yhdessä kansallismuseon toimipisteessä!

Muuten esillä on veistoksia, mosaiikkeja ja alimmassa kerroksessa niin paljon kolikoita, että riittää katsomista loppuelämäksi. Rakennus on mukava ja teokset ovat hyvin valaistuja.

—

Diocletianuksen termit

Suunnaton kylpylä on muutettu museoksi. Varsinaista kylpylää ei oikeastaan enää ole, mutta korkea katto huimaa silti päätä. Esillä on hautakiviä (paljon pääkallokuvioituja!) ja veistoksia.

Museossa kylpylän yhteydessä on tosi paljon kaikkea (tämä eksakti ilmaus selittyy sillä, että museo oli sinä päivänä kolmas, jossa kävin). Kuriositeettina Michelangelon suunnittelema pylväikkö (kuvassa).

Diocletianuksen kylpylä on ihan keskustassa, vähän kauemmas saa metroilla seuraavaan kohteeseen:

—

Caracallan termit

Caracallan kylpylä oli aktiivikäytössä 300 vuotta (se rakennettiin 200-luvulla), ja rakennuksesta saa huomattavasti selvemmän käsityksen kuin Diocletianuksen vastaavasta. Caracallan kylpylään kannattaa mennä aurinkoisena päivänä, koska katto on sortunut ajan syövereihin. Alueella on paljon ehjiä lattia- ja seinämosaiikkeja ja suuri puisto, jossa voi tunnelmoida valtaisan, 1600 kylpijän mittaisen rakennuksen menneisyyttä.

Caracallan kylpylässä voi myös kokea menneisyyden katoavaisuuden; kuhertelevat kyyhkyt pudottelivat tiiliä seinistä.

—

(jatkuu)

Museomuistoja, Rooma, osa 1

Jossakin hullunrohkeassa keväthuumassa sain päähäni kirjoittaa jotain jokaisesta museosta, jossa olen käynyt. Tein listan. Sitten päätin kirjoittaa vain museoista, joissa muistan käyneeni. Ja koska on kevät, ja koska ah, Rooma on rakastettava kaupunki, aloitan Roomasta.

—

Complesso del Vittoriano (linkki vie lähinnä kuvaan museosta, joka sijaitsee Vittorio Emmanuelen muistomerkkirakennuksessa siinä vastapäätä Trajanuksen pylvästä)

Satuin olemaan Roomassa viime keväänä juuri, kun tässä museossa oli Tamara de Lempickan näyttely, mikä oli tarunomaista. Museo on miellyttävä, joskin vessat ovat kellarissa monien portaiden takana, ja vähän siinä portaikoissa meni sekaisin, että missä on mitäkin (kellarissa on myös yllättävä kahviautomaatti, jos kaipaa piristystä kesken museoimisen). Lipunmyynti on keskellä museon kahta puolta siten, että sen ohi tulee käveltyä toistuvasti (lippu kannattaa pitää esillä). Suomalaisella Arvostelijain liiton kortilla sai alennusta ilman mitään vänkäämistä.

Lempickan lisäksi esillä oli italialaista nykytaidetta, mikä on sen verran vierasta ainakin minulle, että näyttelyä oli kiintoisaa kierrellä.

—

Museo Etrusco (Villa Giulia)

Etruskimuseo sijaitsee uskomattoman kauniissa Villa Giuliassa Borghesen puiston laidalla. Piha on tosi hieno, puutarhamainen. Museon ainoa huono puoli on sen valtava koko; kiertelyyn on varattava tunteja. Museon viereen pääsee raitiovaunulla, ellei tahdo kävellä puistossa.

Etruskien veistotaide on minusta ihanaa (sallinette subjektiivisen ilmaisun) ja siksi veistosten näkeminen ihan oikeasti oli hieno kokemus. Lisäksi esillä on sen tsiljoona ruukkua ja kellarissa erityisen hyvin suojeltuna aito etruskihauta seinämaalauksineen. Tämä museo ei välttämättä kuulu suurimpiin turistirysiin, koska kulttuuriviikon ilmaisten sisäänpääsyjenkään houkuttelemana museossa ei ollut juuri ketään.

Museokauppa ei myy mitään etruskeihin liittyvää kirjallisuutta muilla kielillä kuin italiaksi. Puutarhassa on kahvila, jossa voi seisten huitaista mahaansa cappuccinon tai espresson. Ja sitten taas museoon!

—

Crypta Balbi

Crypta Balbi kuuluu valtionmuseoihin, joihin pääsee arkeologiakortilla (edullinen viikkolippu valtion arkeologisiin kohteisiin). Museo on kaupungin alta kaivettu teatterin osa. Sen lisäksi yläkerroksissa on paljon kaupungin historiaa.

Crypta Balbi on niin hyvin kätketty, että kysyin tietä kolme kertaa ennen sen löytämistä. Sekään ei siten ole suuri turistirysä, vaikka onkin ihan keskellä kaikkea. Kellareihin järjestetään opaskierroksia, joilla puhutaan italiaa. Mutta kellarit ovat erityisen kauniit joka tapauksessa! Viileää, kosteaa ja uskomattoman kaunista vihreää kasvustoa valkoisilla muureilla.

—

(jatkuu)

Henkeäsalpaava (Näyttely: Saali)

Tuomo Saali: Vaativa polku. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 28.3.2012 saakka.

–

Minussa elää romantiikan ajan kaipuu kokea suuria luonnonvoimia, ajattelen, kun katselen Tuomo Saalin maalauksia. (En kuitenkaan viittaa tässä sen enempää romantiikkaan tai Caspar David Friedrichiin, vaikka hän tuleekin mieleen monella tavalla.)

Saali maalaa valtavia taivaita, ilmavirtojen mukana kohoavia suunnattomia pilvimassoja, merta, horisontista puristuvaa auringonvaloa ja pieniä ihmisiä rannalla. Siinä se, ja se riittää.

Teokset eivät ole niin valtavia kooltaan kuin niiden vaikutus katsojaan antaisi olettaa. Valo ja tunnelma saavat haukkomaan henkeä. Oranssit ja turkoosit täyttävät taivaan. Ja Saalin öljyvärien käyttö on niin perinpohjaisen taitavaa, että välillä on mentävä vilkaisemaan maalausta sivusta, koska en usko sen olevan kaksiulotteinen pinta. Mutta se on.

Jos minulla olisi sellaista valtaa, käskisin kaikkia oitis menemään Saalin näyttelyyn. Se on tila, jossa olla omien ajatustensa kanssa, mutta jossa samalla pakotetaan tuntemaan. Näyttely huokui minulle rauhaa, vaikka ymmärrän myrskyn nousevan ja ihmisten olevan pikkuruisia luonnon armoilla. Ja kuitenkin: rauhaa.

Kuinka etuoikeutettuja me olemme, että meillä on tällainen katastrofaalinen, myrskyävä, ennakoimaton planeetta! Henkeäsalpaavaa.

Mielenosoitusautomaatti (Näyttely: ISSUE)

ISSUE, Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 3.4.2012 saakka.

–

Hyvä on, olen vanha ja tylsä: en tajunnut, että Rajatilassa oli näyttely vaan luulin astuneeni keskelle uuden ripustamista. Lattialla oli papereita, puukko, lankakerä, ja tilassa käveli taiteilijannäköisiä ihmisiä. Pienellä kannustuksella astuin sitten kuitenkin sisään.

ISSUE on mielenosoitusnäyttely. Näyttelyaikana järjestetään mielenosoituksia kolme kertaa viikossa, ja aiheita yleisö saa ehdottaa itse. (Mielenosoitukset lähtevät Rajatilalta tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin klo 15, jos kiinnostaa mennä mukaan!)

Itse näyttelytilassa seinille heijastetaan erilaisia uutiskuvia ja filmejä, joista minulle selvisi sellaisiakin ratkiriemukkaita faktoja, kuin montako tupakkaa maailmassa poltetaan joka päivä ja montako telkkaria tänään myytiin. Alakerrassa on pingispöytä, jolle heijastuu tulkintani mukaan jonkinsortin tietokonepelimaailma.

Vaikutuin eniten näyteikkunaan rakennetusta mielenosoituksesta. Mutta, kuten usein käy, tunsin itseni ulkopuoliseksi kaikesta osallistumaan kannustamisesta huolimatta.

Pohdin kuitenkin mielenosoituksia, joihin olen elämäni aikana osallistunut. ”Mielenosoitus on kannanottamisen fyysisin muoto”, kertoo ISSUEn tiedote. Ja niin, siinäpä se; juuri siksi tämä päällekäyvyys on ahdistavaa. Tämä fyysisyys. Tämä taidegalleriaan astuvan, henkisiin elämyksiin valmistautuneen ihmisen väistämätön törmäys ruumiillisuuden seinään.

Mielenosoituksissa on yleensä ollut tosi hauskaa. Se kertoo yhteiskunnastamme: mielenosoittajan ei tarvitse pelätä väkivaltaa, kun hän marssii poliisisaattueessa kavereidensa kanssa autotien keskellä, tuntee itsensä maailman omistajaksi. Se on sellainen nuorten harrastus, oikeastaan, mielen osoittaminen.

Jotenkin gallerian uutiskuvien keskellä mieleeni putkahti toteamus Arne Dahlin dekkarista. Kirjailija on asettanut poliisin ajattelemaan, että hyvät ovat aina alakynnessä, koska heillä on perhettä, ihmissuhteita ja muita kiinnostuksenkohteita. Pahat ovat aina edellä, koska heitä ei kiinnosta niin moni asia; jos ihminen haluaa vain tehdä rahaa, hän tekee sitä koko ajan, tehokkaasti. (Tämä on muistinvarainen pelkistykseni; Dahl kirjoitti sen paljon paremmin.)

Miltä sitten tuntuisi osoittaa mieltään säännöllisesti, kolme kertaa viikossa? Tahdonko kokeilla sitä, vai riittävätkö minulle kaikki blogit, joita kirjoitan?

 

Asetu! (Näyttely: Kaasalainen)

Pauliina Kaasalainen: Asetelma. Galleria Katariina (Kalevankatu 16, Helsinki) 1.4.2012 saakka.

–

Kriitikko ei koskaan saisi kirjoittaa näyttelystä, jonka taiteilijan tuntee. Tämä on olevinaan luonnonlaki. En tiedä miksi; jos kirjoittaja tuntee taiteilijan, eikö hän saata nähdä teoksista jotain erityisen arvokasta?

Yritän kuitenkin raportoida tänne kaiken, mitä näen (voi, se ei koskaan onnistu, mikä syyllisyyden taakka taas takookaan takaraivossani!), joten teen nyt selväksi sidonnaisuuteni: Pauliina Kaasalainen opiskeli kanssani yhtä aikaa taidehistoriaa.

Asetelmaan Kaasalainen on maalannut tapahtumia ihmisjoukoissa. Massat liikkuvat, muttei ole selvää, onko tämä mielenosoitus vai vaellus jonnekin, jostain pois. Kylttejä ei ole. Iskulauseita ei ole; on vain liike kohti.

Jossakin jalkojen tasalla ihmisiä painetaan maahan, heihin tartutaan, heitä tallotaan. Kaikki tapahtuu udussa – ihmiset alistuvat rauhallisesti kuin nukkuvat.

Pyöreät, tyttömäiset hahmot lisäävät ihmismuurin hyökkäävyyttä. On epäselvää, mitä on tapahtunut, mutta nyt tulevat tytöt.

(Koomista on, etten löytänyt yhtä näyttelyn viidestä maalauksesta lainkaan. Valkoseinäisen huoneen ei voisi kuvitella kätkevän itseensä kokonaista teosta! Sitten mietin, miten hienoa olisi laittaa teosluetteloon teoksia, joita ei olisi lainkaan olemassa. Ihmiset pyörisivät näyttelyssä epätietoisina.)

 

Ääniä (Näyttelyt: Thank You for the Music & Murder of Crows)

Thank You for the Music – Kuinka musiikki meitä liikuttaa 17.6.2012 saakka ja Murder of Crows 20.5.2012 saakka. Kiasmassa (Helsinki) .

–

Musiikki on niin laaja aihe näyttelylle, että ihan yhtä hyvin aiheena voisi olla rakkaus tai ihmisyys. Aiheen laajuus aiheuttaa sen ongelman, että läheskään kaikki musiikki ei ole kaikille kiinnostavaa. Toisaaltahan ongelma on siten positiivinen, että kaikille musiikinharrastajille löytyy näyttelystä omaa lajiaan vastaavia teoksia.

Näyttelyn teeman alle tuntuu sopineen kaikki, mikä viittaa musiikkiin edes jotenkin. Siten teosten kirjokin on valtava. Mistähän tätä nyt lähtisi purkamaan?

Bojan Sarcevic on kuvannut istanbulilaisen yhtyeen harjoituksia; he treenaavat länsimaisen musiikin tuttuja nimiä kutan Nirvanaa ja Bob Marleytä. Video on kiinnostava paitsi tietysti musiikiltaan, myös soittajien ilmeiden vuoksi. Osuin katselemaan kohtaa, jossa bändin vanhemmat miehet paukuttavat rumpuja täydellä teholla, ja nuorempi mies on soolosoittimineen (en edes yritä nimetä sitä, pieleen menee kuitenkin) ihan hukassa.

Teos on yksi niistä harvoista, joiden parissa pääsee oikeasti fiilistelemään musiikkia. Sellaisen rinnalla kaikenlaiset LP-levyillä peitetyt lattiat, hopeoidut julisteet ja kankaalle kirjotut LP-levyjen kopiot vaikuttavat yksiulotteisilta. Musiikkia ilman ääntä!

Graham Dolphin on toistanut näyttelyyn paikkoja, joilla fanit käyvät. Kiinnitin huomioni Freddie Mercuryn oveen, jossa oli kolme lukkoa. Täyteen faniviestejä kaiverrettu ovi lukkoineen vaikuttaa kilveltä tuhovimmaista sotajoukkoa vastaan. Kaiken rikki repiminen, hiusten kiskominen ja ovien kaivertaminen ovat fanien oikeus. Ihmisenkin saa rikkoa, jos häntä rakastaa tarpeeksi.

Fanit ovat oma kansansa. Candice Breitz on kuvannut esimerkiksi Britney Spearsin fanilaumaa. Mietin, mitä muusikot sanoisivat nähdessään tätä kirjavaa hullaantumista. Tuntisivatko he ylpeyttä vai omituista, kiusallista vastuuta?

Jokin näyttelyssä jää häiritsemään. Ehkä se on se sama tunne, joka häiritsee, kun joku hehkuttaa bändiä, josta en ole koskaan kuullutkaan: vieraaksi jääminen. En erota teoksia teoksina vaan viittauksina musiikkiin, jonka joko tunnen tai en tunne.

–

Ylimmän kerroksen ääniteos Murder of Crows on enemmänkin Murder of Ears; ovella oli tarjolla kuulosuojaimia vain lapsille, joten kädet korvillahan siellä piti istua. Näyttely kyllä varoitti voimakkaista äänistä, mutta eikö olisi helpompaa säätää äänentoisto hiukan pienemmälle? (Okei, tiedänhän minä, että jos teoksen pitää taiteilijoiden mielestä puhkaista tärykalvot, ei näytteilleasettaja voi säätöjä mennä korjailemaan).

Muuten hyvin kiinnostavalta vaikuttanut Janet Cardiffin ja George Bures Millerin teos jäi osaltani varsin lyhytaikaiselle huomiolle, mikä harmittaa. Taideteos, jossa ei ole mitään nähtävää, on houkutteleva idea. Ja karmivan hiipiviä tunnelmia teos ehti minuunkin luoda. Ehkä palaan sinne vielä korvatulpat mukanani.

Jotain ihan muuta (Näyttely: Päin näköä!)

Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot. Kiasmassa (Helsinki) 9.9.2012 saakka.

–

Olen viime kuukausina lukenut huomattavan määrän suomalaista sarjakuvaa, koska (mainostetaan sitä nyt tässä) kuvailutulkkaan sarjakuvia Tampere Kuplii -festareilla toukokuun alussa. Siksipä olinkin erityisen innoissani sarjakuvan uusia muotoja lupailevasta näyttelystä!

Näyttelyn aloittaa (tai mistä sitä tietää? huomaan aina kiertäväni Kiasmassa väärään suuntaan, ja törmään näyttelyjä esitteleviin seinäteksteihin vasta kierroksen lopussa) Hanneriina Moisseisen Saari, joka olikin jo Tampereella galleria Saskiassa (ja jota kehuin arviossani sieltä).

Saari on kiinnostava esimerkki sarjakuvan uusista muodoista. Tai no, ”uusista” – onhan Moisseinen julkaissut useammankin kirjotun albumin.

Noin muuten olisin toivonut näyttelyn nimeksi Sarjakuvataiteilijat tekevät jotain ihan muuta kuin sarjakuvaa, sillä se olisi antanut oikeamman etukäteisodotuksen näyttelyyn. Esillä on mm. kangasnukke, mekaaninen teatteri, sekatekniikalla toteutettuja maalauksia jne. Mutta, toki, on myös sarjakuvaa ihan perinteisessä muodossa ja kolmiulotteisena, kierreltävänä rakennelmana.

Ville Tietäväinen on järjestellyt Näkymättömät kädet -albuminsa kuvat uudelleen teokseksi Luonnonvoima. Yksittäisistä kuvista ilman tekstiä tulee valtava, tilanteesta toiseen hyökyvä kollaasi. Teoksen värit ovat kauniit ja kauempaa teos näyttää pilvitaivaan halkaisevalta auringonpaisteelta tai vaahtopäiseltä aallolta.

Tommi Musturin mekaaninen teatteri hypnotisoi musiikillaan, väriräiskeellään ja kummallisella karusellillaan niin, että lopulta huoneesta on pakko poistua väkisin. Mustien verhojen ulkopuolella mietin, mitä siellä sisäpuolella oikein tapahtui. Hassua, miten sarjakuvassa kaikki näyttää aina liikkuvan, mutta tämä liikkuva teatteri jähmettyneine hahmoineen jotenkin korostaa hahmojen jäykkyyttä, halvaantunutta tilaa.

Varsin pieni näyttely kyllä on. Vasta, kun päästiin oikein vauhtiin, huomasin astuvani ulos näyttelytilasta. Voih!

–

Kuvat teoksista:

Katja Tukiainen: Paradis k; Ville Tietäväinen: Luonnonvoima; Tommi Musturi: Samuelin olomuodot

Satuttava katse (Näyttely: Animoi)

FestArt: Animoi! Taidehalli TR 1 (Väinö Linnan Aukio 13, Tampere) 25.3.2012 saakka.

–

TR1:n animaationäyttelyssä on ajateltu katsojaa: jokaisesta teoksesta on seinällä lyhyt infotaulu, joka toimii niin kuin kirjan takakansi. Tekstistä voi lukea teoksen tiivistelmän ja päättää sitten, katsooko vai ei. (En osaa sanoa, onko tämä hyvä vai huono tapa ohjailla katsojaa. Eihän niitä olisi pakko lukea, tietenkään, mutta yritäpä estää silmiä kulkemasta pitkin niille tyrkytettyjä tekstirivejä!)

Seisoin pitkään Aiju Salmisen Hus!-teoksen edessä uskaltamatta tehdä mitään. Teoksessa on kaksi aran näköistä nuorta naista ja katsojalle tarjotaan vipuja, joissa lukee esim. KIVITÄ PORTTO. No, lopulta päätin, että tämä on taideteos, ja kokeakseni sen minun täytyy painaa jotain nappia. Toiseen tyttöön ilmestyi ammottavia haavoja ja hänelle tummui musta silmä. Peruutusnappia ei ollut, joten jäin odottamaan, kunnes haavat parantuivat. Poistuin.

Ajattelin tietokonepelejä. Olen sitä ihmistyyppiä, joka ei halua tappaa muita ihmisiä edes virtuaalisesti. Siksi en koskaan oikeasti ymmärrä sellaisten pelien hienoutta, joissa mahdollisimman todentuntuisesti ammutaan ihmisiä. Tästä teoksesta tuli juuri sellainen samanlainen olo. (Se on tietenkin tarkoituskin – että tällaiset kaiken inhimillistävät hentomielet ajautuvat pohtimaan elävän ja elottoman suhdetta.)

Olen ennenkin valittanut siitä, että TR1:ssä äänet kantautuvat kaikkialle. Nyt olisin toivonut kuulokkeita ainakin siihen Tommi Juutilaisen teokseen, jonka voihkiva ja kirkuva nainen peitti alleen kaiken muun. Mutta ehkä sekin on tarkoitus; ettei mihinkään teokseen saa keskittyä, kun tämä voihkinta nousee aina ylittämään ärsytyskynnyksen?

Esillä on myös esim. kirjottu animaatio, joka alkaa liikkua, kun sen ohi juoksee sekä pieni laatikko, jossa Lilliputti elelee, kunnes tajuaa, että häntä tuijotetaan (hurmaavaa, näennäisen interaktiivista toimintaa katsojaa vastaan). (Teos Lilliputti on kuvassa ylhäällä, tekijä Reetta Neittaanmäki.)

Istuskelin pitkään Jan Anderssonin Kuvitetun kaupungin edessä. Seinälle heijastettu seinä, animaatio, jossa päivät ja vuodet kuluvat, on hieno tarina kaiken väliaikaisuudesta. Seinälle maalataan, ilmestyy mainoksia ja kameroita, mainokset poistuvat, lopulta seinää jopa ammutaan, mutta kaikki vaiheet virtaavat ohi. Kummallista: toivoa!