Kaikki mukaan! (Näyttely: Terhi Kaakinen)

Terhi Kaakinen: Lapset. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 27.1.-15.2.2018.

–

Kun astun Galleria Rongaan, joudun heti keskelle lasten leikkiä. Yksi kurkistaa pylvään takaa, toinen on jäänyt harmittelemaan portaille. Terhi Kaakisen puuveistokset ovat ilmeikkäitä ja värikkäitä – niiden voi melkein kuulla puhuvan ja nauravan.

Vaikka osa veistoksista on pieniä, enimmäkseen puiset lapset ovat lähes oikean lapsen kokoisia. Ne on aseteltu ryhmiin: pienempi ujostelee ja hakee turvaa isommasta; toiset pelaavat ehkä littaa; kolmas on pukeutunut naamiaisasuun ja on puhkeamassa riemukkaaseen nauruun.

Yhtä tärkeitä kuin yksittäisten veistosten ilmeet ovat teosten suhteet toisiinsa. Tästä lapsikatraasta voisi luoda monia erilaisia tilanteita, niin elävästi he tuntevat ja ilmaisevat tunteitaan.

Näyttelystä jää hyvä mieli. Ketään ei ole suljettu ulkopuolelle, ja jokainen saa näkyä sellaisena kuin haluaa. Vaikka veistokset eivät pyri liikaan viimeistelyyn tai realismiin, niissä on paljon totta.

 

 

Painajaista testaamassa (Näyttely: Henriksson & Kaakinen; Havimäki)

Anni Henriksson ja Terhi Kaakinen: Olipa kerran elämä ja Johanna Havimäki: Alinen Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 31.1.2010 saakka.

—

Päätin eilen että tänään käyn Rajatilassa. Päätökseni johti uneen, jossa menin Rajatilaan. Galleria oli unessa juuri sellainen kuin se onkin, ja siellä oli näyttely. Yläkerrassa oli piirroksia ja maalauksia, joissa oli sotilaita ja osassa suomalaista järvimaisemaa. Alakerrassa oli niin pelottava teos, että kun edelläni alas kävellyt näyttelyvieras juoksi sieltä huutaen takaisin ylös, päätin jättää alakerran kokonaan väliin. Jalat tuntuivat veteliltä, kun yritin kompuroida äkkiä portaat ylös.

Tänään menin sitten tarkistamaan uneni ennepitoisuuden.

Gallerian yläkerrassa on kyllä piirroksia, muttei maisemaa tai sotilaita; Anni Henrikssonin hiotulla puuväritekniikalla toteutetuissa kuvissa on tyttöjä. Mustalle ja valkoiselle pohjalle tehdyt piirrokset loistavat valoa tai pimeyttä. Pohjaväri sanelee koko teoksen.

Raikkaissa tyttökuvissa on jotain hyvin herkkää. Ehkä juuri tuo puuvärin sokkeloinen viiva, käsi joka ei ole pysähtynyt selittämään kuvaa puhki. Pidän kuvia elämänmyönteisinä lempeällä tavalla. Lempeydellä, joka ei ole humoristista tai korostettua. Minun on kuitenkin vaikea suhtautua kuviin. Luulen, että ne pitäisi osata vain aistia ja ottaa vastaan, mutta etsin niistä kerroksia ja vihjeitä analyyseille. Yritän opetella katsomaan katsomisen vuoksi, ilman taiteenkatsomisen kerrostumia itsessäni.

Henrikssonin piirrosten kanssa yläkerrassa on Terhi Kaakisen veistoksia. Puiset lapset kurkkivat, kiukuttelevat ja leikkivät. Perhe seisoo potretissa liikkumatta.

Puu elää. Oksanreiät näyttävät brutaaleilta luodinrei’iltä lapsissa. Suosikkini on kulman takaa kurkkaava lapsi, hetkeksi pysähtynyt niin kuin lapsi voi leikin keskellä pysähtyä, iloisena siitä, että hänet nähdään.

Alakertaan meneminen arveluttaa. Muistikuvat unestani vahvistuvat porras portaalta. Alhaalla on pimeää ja painajaismaista muutenkin. Kurkistan ovesta: huoneeseen on rakennettu kerrostalon kanahäkkikellari. Juuri tuollaisia pimeitä kulmia ja näköesteitä tässä kaivattiinkin!

Menen kellariin. Siellä elää. Siellä on otuksia, nahkaisia ryömijöitä. Niiden silmät seuraavat. Yritän ehtiä yllättämään ne ennen kuin ne hyökkäävät kimppuuni.

Yksi niistä nukkuu. Ehkä en olekaan niille uhka.

Johanna Havimäki vertaa teostaan ihmisen alitajuntaan. Sinne varastoidaan pelkoja ja muistoja ihan niin kuin tavaraa kellareihin ja vinteille: talteen, mutta näkymättömiin. Havimäen luoma maailma onkin varsin unimainen. Juuri tällaista on kulkea keskellä painajaista. Ympärillä on kaikkea arkista ja tuttua, mutta mikään ei ole niin kuin pitäisi. Joku vaanii. Jokin vie jalat alta kun pitäisi juosta pakoon, portaita ylös auringonvaloon, ulos ja ihmisten keskelle.