Posts Tagged ‘Ars Fennica’

Kaunis kieli

Katselin ystävän vauvaa, joka istui syöttötuolissa ja heilutteli käsiään. Kun vauva nosti käden ilmaan sormet harallaan, sanoin ”moi” ja vastasin samalla eleellä. Leikistä tuli rituaali: toistimme kädennostoja kymmeniä kertoja. Kerta kerralta lapsen ilo kasvoi – hän sai yhteyden toiseen ihmiseen. Kommunikaation ihme sai hänet nauramaan ääneen.

Samanlainen tunne tulee Charles Sandisonin videoteosten keskellä. Kieli pyörii ympärillä, kuhisee hyönteisinä, laumana, ei yksilöidy sanoiksi. Ja kun lopulta saa kiinni jostakin sanasta ja merkityksestä, iskee ruumiin läpi riemu: minä kohtasin toisen ihmisen tässä, minä sain viestin.

Olin iloinen, kun kuulin, että Sandison sai Ars Fennican. Olen nauttinut jokaikisestä hänen teoksestaan, johon olen törmännyt. Voisi sanoa, että tietysti olen nauttinut – rakastan sanoja. Mutta ei hyvä taideteos siitä synny, että ottaa jotain, mitä katsoja rakastaa ja laittaa sen esille. Hyvä teos on enemmän kuin ilahduttava kuva. Se saa alulle sellaisia ajatusprosesseja, ettei niitä voi muuttaa sanoiksi, ne jatkavat kulkuaan kuin luoti, osuvat ehkä joskus johonkin, poraavat reikää ajatuksiin vaikka halki koko elämän, vaiti, vaivihkaa.

Orgaanisten, luonnon prosesseja noudattavien sanaparvien katseleminen on hypnoottista. Kohdalle osuvat sanat muodostavat lauseenpätkän, joka taas hajoaa. Sana istahtaa hetkeksi valona kämmenselälle ja lähtee sitten taas matkaan.

Sanat ovat hyönteisten kaltaisia siinäkin, että ne syövät eteensä tulevia materiaaleja. Ihmismieli on erilainen ennen kieltä ja kielen jälkeen. On mahdotonta palata aikaan, jolloin ei osannut lukea (muistan vielä, miltä tuntui katsella tunnistamattomia mustia merkkirivejä paperilla, mutten voi palata katsomaan kieltä enää niin kaukaa). Vielä mahdottomampaa on palata aikaan, jolloin ei vielä osannut puhua. Sen kokemistavan kieli on syönyt, sanat ovat pyrähtäneet paikalle ja napostelleet sen pois. Sanojen kaiken muuttavaan voimaan on uskottava myös silloin, kun sanat purkavat vuosia kestäneen ihmissuhteen rihmoiksi, josta ei enää saa kiinteää kappaletta millään liimalla.

Olen ollut yllättynyt siitä, miten kauniiksi sähköisen lukemisen voi taiteen keinoin saada. Sandisonin teoset eivät muistuta ruudulta lukemista, tietokoneeseen imeytymistä. Ne eivät tuo mieleen sähköistä kirjaa, oksymoronia jo itsessään. Sandison asettaa kielen petrimaljaan ja antaa sen kasvaa siellä omia aikojaan. Ja se kasvaa; sillä on vieläkin tiloja, joihin se ei ole levinnyt, mieliä ja maailmoja, joihin se ei vielä ole taipunut. Kun kieli on kerran lähetetty aivojen sähköiseen avaruuteen, se elää ja syö siellä, kunnes koko sen avaruus tuhoutuu pois. Sen kielen kuvan minä Sandisonin teoksissa näen.

Mainokset

Leikkikenttä ja karkkikauppa (Näyttely: Damien Hirst ja aikalaiset & Ars Fennica)

Cream. Damien Hirst & aikalaiset 07.11.2010 saakka ja Ars Fennica 12.12.2010 saakka Kiasmassa.

Kuva: Tuomo JänttiArs Fennica

Olen niin innokasta taideyleisöä, että ilahduin saadessani Kiasman tiskiltä äänestyslipukkeen, jolla voi äänestää Ars Fennica -ehdokkaita. Lipuke poltti vastuuna taskussa. Teokset tuli katseltua läpi ihan eri meiningillä kuin yleensä. Tuli vallan tunne!

Ars Fennica -näyttely alkaa Anne Koskisen hienoilla valokuvaa ja maalausta yhdistävillä teoksilla. Huoneessa on myös kiveenhakattuja optikon näöntarkastustauluja (joita tuijottaessa tuli vanha olo, oikein kiveenhakatun likinäköinen). Koskisen huone oli ehdottomasti hämmentävin kaikista (hämmentävä on siten huono sana, että se helposti kuvaa asioita, joita ei ymmärrä. Tämä hämmennys johtui kuitenkin siitä, että näki jotain, mitä ei ollut tottunut näkemään, ja sellainen on taiteen kentälläkin yllättävän harvinaista). Tuli työnnettyä nenä vaarallisen lähelle teoksia. Toisella puolella huonetta katselin taiteen jatkumoa – kaikki lainaavat jostakin – ja toisella puolella näkemiseen liittyviä kryptisiä hieroglyfejä kivitauluissa. Hieno kulttuurillinen karuselli!

Jorma Purasen valokuvista tuli jäätynyt olo. Negatiivina kaikki näyttävät vuosisatoja lumen alla maanneilta muumioilta. Koko huone on hyvin pohjoinen ja kylmä. Markus Konttisen maalaukset vaatisivat hiljaisemman olotilan. Minulle niiden näkeminen keskellä näin monimuotoista taiteilijakokoonpanoa oli vähän liian pysähtynyttä. Niitä jäi katselemaan, mutta aivot eivät ehtineet mukaan, sanat ja kuvat pyörivät päässä edelleen. Olisi pitänyt istua alas ja pysähtyä. (Mutta tämä onkin tällainen kokemuskirjoitus eikä kritiikki, enkä ollut varannut aikaa siihen, että istun ja odotan, kunnes teokset alkavat puhua. Kritiikin kirjoittamisessa sellainen on tietysti itsestään selvää.)

Charles Sandisonin liikkuvat sanat ovat miellyttäneet minua niin pitkään kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Nyt sanoihin yhdistyy peilistä tehty lattia – koko huone on pelkkää sanojen liikkuvaa hyönteismassaa. Keskellä tuntuu kuin näkisi kanssaihmisten ajatukset heidän kasvoillaan ja päidensä päällä. Peililattia ja seinille heijastuvat valot pakottivat mukaan leikkiin. Oli ihan pakko tehdä varjokuvia sanojen keskelle ja katsella itseään tästä harvemmin nähdystä kulmasta. Alaspäin katsoessani näin toisen maailman – peilin ihme tuli näkyväksi myös tällaiselle peiliin tottuneelle ihmiselle, jolle ei tavallisesti ole mikään ihme nähdä itseään. Hieno elämys. Vaikka huoneessa tuli vähän pyörryttävä olo, se oli vain kivaa – taide saa tuntua fyysisestikin.

Toista oli Jaakko Niemelän huoneessa, jonne menijöitä varoitettiinkin siitä, että teos voi laukaista migreenin tai epileptisen kohtauksen. Teki kyllä pahaa; punaiset valot kieppuivat pimeydessä niin että maa katosi jalkojen alta ja oksetti. Rynnättyäni kolmen sekunnin kuluttua ulos huoneesta mietin, miten lähestyä taidetta, josta tulee näin paha olo. Riittääkö, että teosta on kokenut kolme sekuntia? Voinko nyt sanoa nähneeni teoksen ja tietäväni, mistä siinä on kyse? Rakenteiden ja huteruuden tunteen tutkiminen kyllä kiinnostaisi minua enemmänkin, mutta tuota teosta en kyennyt kokemaan tämän syvällisemmin.

Kaiken lisäksi Niemelän teos on sijoitettu siten, että äänestyslaatikot ovat jo ennen teosta! Tuli vähän tunne, että näin vahingossa ohjaillaan äänestyskäyttäytymistä.

Cream

Yläkerrassa sitten on tämä Cream, Damien Hirstin ja kumppaneiden taidetta esittelevä näyttely (olihan se mentävä katsomaan, vaikka näinkin viime tippaan se taas jäi).

Päällimäiseksi näyttelyssä nousee tunne väreistä. Kaikki on kaunista. Kaikki on kiiltävää ja katsottavan herkullista (jos silmistä voisi valua kuolaa, täällä sitä valuisi). Ja kai siksi tämä pitäisi nyt arvostella aika populaariksi ja ärsyttävästi yleisöä kosiskelevaksi ja helpoksi. Katsotaanpa, miten käy!

Hirstin teokset kiehtoivat minua eniten. Perhosensiivistä rakennetut pyöreät teokset näyttivät kirkon lasimaalauksilta, mutta kun niiden lähelle käveli, silmille iski oksettavan makaaberi kuolema. Pidin myös hänen pillereistään. Ah, mikä ihana karkkikauppa; tuskaton elämä! (Olisi vähän vanhanaikaista tietysti olettaa, että vielä saisi elämyksiä siitä, että taidetta on tehty näistä kyseisistä materiaaleista. Taideyleisöä on vaikea hätkähdyttää muutenkaan, saati sitten vanhemmilla kuin eilen tai tänään tehdyillä teoksilla.)

Mutta se minua aina ärsyttää, kun minulle kerrotaan, mitä teoksista pitäisi ajatella. Kun teoslapussa lukee, että muodot tuovat mieleen elohopean tai että tässä kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa, minua alkaa häiritä. Eivätkö juuri nämä asiat ole niitä, jotka teoksen itsensä pitäisi pystyä sanomaan? Ja nehän pystyvät, jos niiden antaa, sanomaan niin paljon muutakin. Teoksen näkemisen kiteyttäminen pariksi lauseeksi typistää taidekokemusta enemmän kuin avaa sitä. Ei katselemisen pidä olla kevytviihdettä, jossa aivojen ei tarvitse edes itse assosioida, että kas, tästähän tulee mieleen elohopea. Tällainen taiteen esittäminen tuskastuttaa aina, vaikka sitä kuinka selitettäisiin sillä, että taidetta on tuotava kaikenlaisten ihmisten kokemusmaailmaan.

Vaikka onkin niin, että Cream on 1990-lukuisuudessaan kai jotenkin ajastaan jäljessä, tällaisen suomalaisen ”en koskaan ole nähnyt Hirstin teoksia livenä”-tyyppisen ihmisen silmin näyttely oli ihan perusteltu. Viimeistään nyt, jos ei aiemmin! Pidin myös siitä sekalaisuudesta, jolla näyttely on rakennettu (veistoksia vinottain keskellä lattiaa, rinnakkain ihan eri maailmasta repäisty maalaus ja perhostyö). Tuli sellainen vanhanaikainen olo, että niin, näyttelyissä oli ennen tällaista. Ei ollut teemoja, ei yritystä saada teokset ”keskustelemaan keskenään”. Tuli olo, että selailee kolmiulotteista taidekirjaa, ja olo sopi teoksiin.

Onhan tuollaisessa näyttelyssä nekin puolensa, joita en tule ymmärtäneeksi ja ihmettelen, miksi tämä teos on koettu näin merkittäväksi jne. Videoteos, jossa pariskunta riitelee, oli minulle ihan liian näytelty, että olisin osannut ottaa sen minään muuna kuin… niin, näyteltynä riitana. Ja se tupakalla päällystetty puutarhatonttu jäi jotenkin surullisen yksinäiseksi siinä olomuodossaan. Olisin mieluusti nähnyt variaatioita teemasta (kuten Hirstin teokset antoivat; monipuolisemman kuvan taiteilijasta). Mutta otin näyttelyn jotenkin sellaisena karkkipussina, jossa on sekaisin kaikenlaista ja sitä tarjotaan suomalaisille, että ottakaa nyt, kokeilkaa kaikenlaisia makuja. Ja sellaisena se toimi, ei tullut ällö olo ollenkaan (kannatti mennä ilman etukäteisodotuksia. Kaikki mitä sai, oli plussaa).

(kuva Charles Sandisonin teoksen ytimestä: Tuomo Jäntti)