Archive for heinäkuu 2015

Loksahteluja (Näyttelyt: Kaukainen kosketus; Visio 2015; Toisten taidetta)

Kaukainen kosketus, Visio 2015, Toisten taidetta. Serlachius-museot, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä). 13.9.2015 saakka.

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Antero Toikka, Equator, 1997, maalattu teräs. Kuva: Sampo Linkoneva.

Gösta-taidemuseon näyttelyt ovat aina niin hienosti ripustettuja, että tekisi mieli liittää tähän vähän kuvia. Museossa saa kuitenkin kuvata vain omaan käyttöön. Saatte siis nyt museon tarjoamia lehdistökuvia.

Antero Toikan veistosnäyttelyssä tulee tunne kuin olisin saapunut surrealistisille teekutsuille. Hyllyillä on geometrisia pienoisveistoksia ja suuria ja pieniä teoksia on aseteltu sisäkkäin. Marmoriseen pöytään uponneet geometriset perusmuodot huvittavat pitkään. Olen iloinen näistä teoksista, tästä huoneesta, jossa on värejä ja muotoja.

Vaikka abstrakti veistostaide voisi olla vastaanottajalle vaikeaa, tämä ei sitä ole. Ehkä se johtuu mittakaavojen ja teosten runsaudesta, mutta tähän näyttelyyn on helppo uppoutua. Kaikki loksahtelee kohdilleen.

Paikoin päästään esittäväänkin muotoon: Jumalan palikkaleikissä kirkkaanpunainen kuutio on tipahtanut korkeuskäyristä muodostuneeseen maastoon. Hurja mielikuva.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Jean-Pierre Nadau, Untitled, 2002, muste paperille, Korine ja Max E. Ammannin kokoelma. Kuva: Kunstmuseum Thurgau / Ittinger Museum.

Toisten taidetta on miltei järkyttävän runsas outsider-taiteen näyttely. Vaikka ensin vähän vierastan teosten luokittelua (tuolla ovat Ihmiset, täällä Värit, tuolla taas Kaupunki), se aidosti helpottaa näin suuren teosmäärän katselua. Samalla vertaileminen helpottuu.

Näyttely on värikäs seikkailu. Ensin pitää vain päästä yli siitä, että odottaa jotakin tiettyä.

Teoksia on kyllä (positiivisesta suhtautumisestani huolimatta) liikaa, koska moni outsideri pelaa yksityiskohtien runsaudella. Kun jokaista piirrosta voisi tuijotella puoli tuntia, ei kymmeniin ja taas kymmeniin kuviin millään jaksa paneutua.

Päällimmäisenä mieleen jäävät eläimet ja monet uskonnolliset kuvat. Tekniikkana toisto tuntuu monelle tekijälle tärkeältä. Symbolistinen mystiikka toimii tällä toistolla – kuvapinnan kokonaan peittävät sargofagit tai toteemipaalut ja alienmaiset mustat hahmot kiinnittävät huomion tässä kuvatulvassa.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Yleiskuva Kaukainen kosketus -näyttelystä, kuvaaja Sampo Linkoneva.

Kaukainen kosketus -valokuvanäyttelyyn jostakin päin Mänttää tuotu vanha puutalo vaanii selän takana kun katselen hallia kiertävää näyttelyä. Talosta riippuu eläimiä ja nahkoja, jonkinlaisia naavaisia ihmispäitä. Katto on hurmaavan sammaleinen. Talo on Roger Ballenin kokonaistaideteos.

Kun lopulta astun taloon sisään, siellä on kaikkea muuta kuin valokuvia. Siellä on ihmisotuksia, jotka ölisevät kirves kädessä ja tapettiin puhkottuja mustia hirviöitä. Kehdon laidalla istuu suuri varis.

Talossa on niin homeenhajuinen ilma, että kierroksen jälkeen yskittää. Vaikka katoaminen on lähtökohtaisesti surullista, tästä talosta on rakennettu sellainen painajaismaailma, että sen purkaminenkin tulee ehkä olemaan jollakin tavalla vapauttavaa.

Valokuvat on halliin ripustettu kauniiksi ryppäiksi. Jokaisella taiteilijalla on omanlaisensa nurkkaus, jossa on toisista poikkeava rytmi ja asettelu.

Pekka Niittyvirran sarja Paul McCartney Was Here on yleispätevä kuvasarja mistä tahansa maalaiskaupungista. Erityisen mahtava otos on kuva, jossa lintuparvi lentää kerrostalon yli. Näyttää siltä, kuin talo imaisisi linnut taivaalta savupiippuunsa.

Tunnistan kuvien yhtäaikaisen sulkeutumisen ja avautumisen maailman. Että tekee mieli olla omissa oloissaan täällä, ja samalla tämä ei ihan riitä.

Esko Männikkö vaikuttaa kuvanneen purkukunnossa olevaa taloa. Kuvia on ripustettu jopa kattoon. Ja, kuten Männiköllä aina, kuvien kehykset jatkavat ja kasvattavat kuvien maailmaa hurjasti. Kehys on kuin reitti pois kaksiulotteisesta kuvasta, katsojalle ojennettu käsi.

Jotenkin näistä kehyksistä tulee kauempaa katsottuna mieleen sarja peilejä. Kuin astuisi peilikauppaan, katsoisi peiliin ja näkisi kuvia purettavasta talosta ja vesivaurioista.

Inta Rukan mustavalkoinen kuvasarja Kun unelmat ja muistot ovat yhtä (kaunis nimi!) ihmisistä ja heidän tarinoistaan korostaa sitä, että aina on lähdetty ja aina on tultu, eivätkä sodat lopu (ne vain siirtyvät toiseen kohtaan maapalloa). Kuvien asemointi on jotenkin sellainen, että se luo väkisinkin sukulaisuutta kuvattujen ihmisten välille. Vaikkeivät he olisi faktuaalisesti yhtä perhettä, kuvattavana oleminen on tehnyt heistä sellaista.

Haluan myös mainita Aino Kanniston Vierailija-sarjan, jonka todellisuudessa nainen on vähän irrallaan. Hän vaikuttaa palanneen menneeseen, ehkä lapsuuskotiinsa, lapsuuskaupunkiinsa, eikä hän enää istu sinne niin kuin ennen. Hän on pyöreä palikka, joka yrittää kohteliaasti tipahtaa neliönmuotoiseen koloon.

Pihalla olevat Antero Toikan veistokset jäävät vähän vähälle katselulle, kun perinteinen ukkosmyrsky tipahtaa niskaan heti museosta poistuttuani. Se kuuluu Mänttään – viime kesänäkin Mänttään ajaessani satoi räntää ja rakeita.

Mainokset

Politiikkatehdas (Näyttely: Pekilo 2015)

XX Mäntän kuvataideviikot. Kuraattoreina Kalle Hamm & Dzamil Kamanger. Pekilo (Tehtaankatu 21, Mänttä) 14.6.-31.8.2015.

Nyt on sellainen harvinainen tilanne, etten tiedä, mitä ajatella. Olen tottunut menemään Pekiloon katsomaan uutta kotimaista nykytaidetta. Olen tottunut siihen, että kolmikerroksinen tehdashalli tarjoaa joka nurkan takana jotakin uutta, suorastaan läkähdyttävän määrän uusia ideoita, jotka elävät mielessäni pitkään näyttelykäynnin jälkeen.

Edwina Goldstone: Löydetty ja kadonnut (yksityiskohta).

Edwina Goldstone: Löydetty ja kadonnut (yksityiskohta).

Tällä kertaa kaikki on asteen verran sivussa odotuksista. Taiteilijat ovat enimmäkseen minulle entuudestaan vieraita (tämä ei sinänsä ole huono asia, se vain eroaa menneistä näyttelyistä) ja näyttelyn teema on niin tiivis, että tuntuu kuin joka nurkan takana sanottaisiin aina vain eri tavalla se sama asia.

Että on väärin arvostella ihmisiä ulkonäön tai synnyinmaan perusteella. On väärin kohdella ihmisiä numeroina. On väärin aiheuttaa humanitaarisia katastrofeja ja pitää tätä pakenemisen ja turvattomuuden noidankehää pyörimässä mm. sotien ja ilmastonmuutoksen kautta.

Kaikki tämä on erittäin tärkeää. Kaikki tämä on ahdistavaa ja totta. Kun toukokuussa vietin jonkin aikaa Roomassa, ajattelin päivittäin sitä, miten väärin on, että ihmiset asuvat puistoissa ja metroasemilla, että vaikka minä olen heinin verrattuna äärimmäisen rikas, minulla ei ole varaa auttaa heitä, voin vain antaa vitosen muutamalle ihmiselle, jutella heidän kanssaan, katsoa päin kun suurin osa kävelee ohi vilkaisemattakaan kohti. Ja voin itkeä iltaisin (vaikkei se auta ketään).

Tämä näyttely tuntuu liian suurelta, tulee väsymys. Tiedän, että epäkohtia pitää tuoda esiin ja niistä pitää huutaa. Toisaalta ajattelen myös, että taidetta seuraavat humanistit ovat jo niitä, joilla on tietoisuus tästä kaikesta, ja jotka ovat ahdistuksen asteikolla jo melko pitkällä. Miten viestin saisi heille, jotka eivät ajattele asiaa, joille mikään tällainen ei ole ongelma, jotka porskuttavat eteenpäin kuin vettä vain? He eivät taida tulla Pekiloon tänä kesänä.

Tällaisena suurena koosteena moni teoksista jotenkin ajautuu yhden viestin kommunikaatioksi. Yritän katsoa teoksia yksilöinä ja erottaa ne toisistaan. Paikoin se onnistuu, paikoin ei.

Hienoja hetkiä:

Hilda Kozári: Koskea (yksityiskohta).

Hilda Kozári: Koskea (yksityiskohta).

Hilda Kozári: Koskea (installaatio). Pronssilevyt, joissa on sormenjäkiä, sotivat hienosti sitä ajatusta vastaan, että taide syntyy jossakin kummallisessa tyhjiössä, ilmestyy valkoisen gallerian seinille, elää ilman ihmiskäden kosketusta. On jotenkin pyhää.

Edwina Goldstone: Löydetty ja kadonnut (veistosinstallaatio). Puoliksi lattiaan vajonnut puutalo (josta tihkuu tervantuoksua) kutsuu katsomaan lähempää. Seinälautojen lomaan on pujoteltu valokuvia. Talo = historia, kaikki elämisen merkit siellä näkyvät edelleen mustavalkoisina haamuina.

Nea Lindgrénin Atelier Series -maalaukset (tai no, määritelmänä on ”sekatekniikka”). Olen ihastunut näihin ennenkin. Nämä näyttävät siltä, kuin maailmasta olisi leikattu palasia (lattioita, betoniseinää, ehkä taideteosten selkämyksiä) ja tuotu ne tänne, esille, yksittäisinä ikkunoina kaiken todellisuuden takapuolelle. Siellä ei ole selvärajaista designia. Siellä on funktionaalisia materiaalivalintoja ja värimaailmoja.

Carolina Sandell: Ajan ja paikan kollaasi (installaatio). Ulospäin hyvin neutraalin näköinen tila on sisäpuoleltaan pieni koti. Tauluissa seinillä, telkkarissa nurkassa ja sohvapöydällä tapahtuu jotakin jatkuvasti. Videoteosten esillepano on poikkeuksellisen hieno ja intiimi.

Nana & Felix: Facial Composite sekä Kanta/Väestö. Ensin mainitussa teoksessa ihmisten siluetit muodostuvat lomakkeesta, jolla määritellään ihmisten tunnistettavia piirteitä. Törmäsin tässä ensi kertaa myös erotteluun roomalaisen ja kreikkalaisen nenän välillä. En ymmärrä. Jälkimmäisessä on liitetty samaan valokuvaan monta passikuvarajattua ihmistä. Lopputuloksena on kaivomainen kuilu, joka tuntuu imaisevan katsojan sisäänsä (pelottava yhdenmukaisuuden syöveri?)

Nana & Felix: Kanta/Väestö.

Nana & Felix: Kanta/Väestö.

Meri Linna: Retreat (osallistava installaatio). Pimeä huone, joka pimenee jokaisen verhon ohittamisen jälkeen vielä lisää. Tila, jonne valo ei pääse. Sen voisi kuvitella olevan lepoa silmille, mutta hyvin pian silmiäni alkaa särkeä. Sitten särkee jo päätäkin. Olen huoneessa alle 5 min., ja sinä aikana ehdin ajatella mm. sitä, onko pimeys vain taiteilijan keino saada ihmiset huoneeseen, jossa sitten kohta syttyy valo, joka paljastaa nurkassa kirveen kanssa istuvan pellehahmon (ei ollut mitään sellaista). Etsin koko ajan jotakin ääntä, joka paljastaisi, onko huoneessa muita. Hengitystä? Ei. Askelia? Ei. Törmään seiniin. Silmiä jomottaa. (Olen usein haikaillut aistideprivaatiokammiota, kun kerrostalossa joku harjoittelee kitaransoittoa juuri kun tahtoisin keskittyä kirjoittamiseen. Mutta oikeasti aistit tarvitsevat ärsykkeitä.)

Kiinnostava on myös eräänlainen taulukko siitä, moniko näyttelyn taiteilijoista on saanut minkäkinlaista tukea teostensa tekemiseen. Se kuului ehkä Harrie Liveartin teokseen Nomadic Nanostate.

 

 

Kesänäyttelykritiikkejä

SAM_2935Pari linkkiä Keskisuomalaisessa julkaistuihin kesänäyttelykritiikkeihini:

Purnun kesänäyttelyn kritiikki (näyttelyn on kuretoinut Pessi Rautio).

Jyväskyläläisen Uuden Polven Museon kritiikki.

(Kuva on Purnusta, Kaija Poijulan teos.)

Häikäilemätön luonto (Näyttelyt: Lehti; Reiman)

Päivi Reiman: In My Eyes & Kati Lehti: Maallisten ilojen paratiisi. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 11.7.–28.7.2015.

KatiLehti1Tiedättekö, mitä tapahtuu, jos risteyttää joutsenen ja jonkin nelijalkaisen eläimen, vakkapa koiran? En minäkään, mutta Kati Lehti tietää. Hänen Maallisten ilojen paratiisissaan on tällaisia evoluution rönsyjä.

Elämän sinnikkyys, se tästä näyttelystä puskee läpi. Kaikkea syntyy kauheasti kaikkialle, luonto tuhlailee, jotta löytyisi se jokin, joka selviytyy taas seuraavasta katastrofista.

Kummallisena mielleyhtymänä eri lajeja yhteen kokoavista piirroksista ja maalauksista ovat muoviset piirustuslevyt, en tiedä onko sellaisia enää, mutta lapsena piirsin sellaisilla kirahveja. Muovilevyissä oli limittäin useita eri eläinlajeja, sellaisia, joiden ei pitäisi koskaan kohdata toisiaan.

Ihmisen rooli näissä kuvissa on olla kasvoton vartalo, lihallinen olento, jonka voi syöttää vaikkapa linnunpojille. Elämän uteliaisuus on monesti sitä, että testataan, voiko tätä syödä.

PaiviReimanPäivi Reiman on häikäilemätön maisemamaalari. Heti ensimmäisen maalauksen kohdalla mutisen ihastuneena puoliääneen, että tämä sininen on ihan utopistinen ja seuraavan kohdalla sama juttu. Vaikka toki utopistinenkin sininen on fakta siellä, missä meri nyt vain sattuu näyttämään sen väriseltä. Trooppiselta.

Reimanin maisemissa on heijastusluonne, kuin kaikki taittuisi silmiini vedenpinnan kautta. Myös valo niissä on taittunutta: auringonlaskun räikeä pinkki, pilvenreunan vihertävä varjo.

Nämä voisivat olla kuvia vieraalta planeetalta, mutta ei. Me elämme niin fantastisella planeetalla itsekin, että nämä kuvat ovat täältä. (Ja siltä näitä katsellessa tosiaan tuntuu: että me elämme planeetalla, joka kiitää avaruudessa. Me olemme avaruusolioita omalla pikku saarekkeellamme, jolla elämä on ihme kyllä mahdollista.)

 

Symboleja ja koodikieltä (Näyttely: Finlayson Art Area)

Finlayson Art Area (Finlaysonin alue + TR1 + Grafiikanpaja Himmelblau, Siperia, Tampere) 6.6.-23.8.2015.

Muistatteko, kun harhailin sattumalta Finlayson Art Area -teosten ali, enkä tiennyt, mistä oli kyse? Nyt tiedän, ja suuntaan päättäväisesti (ja vähän nostalgisena) TR1:een katsomaan enemmän tätä taidetta.

OsmoRauhala1TR1-halli on varattu kokonaan Osmo Rauhalan videoinstallaatiolle Metsän salaisuus. Hallin metallipylväät näyttävät hämärässä niin paljon koivunrungoilta, että pitää ihan tarkistaa, onko niitä maalattu jotenkin. Ei ole – maali on vain lohkeillut pois ja paljastanut sivistyksemme alla alati vaanivan metsän.

Nyt jos sanon, että videolla on peuroja, sillä on varmaan kauriita, mutta omassa rauhassaan ne pyrähtelevät ja pysähtelevät harsoverhojen sisäpuolella. Videokuva monistuu ja kerääntyy taas yhteen. On pimeää ja hiljaista, viileää. On selvää, että tilassa on suuria eläimiä, enkä minä kuulu joukkoon. OsmoRauhala2

Rauhalalta on esillä myös maalauksia, tilassa joka tulvii valoa. Katselen Muista unohtaa kaikki -teosta ja muistan alkukesällä bussissa tapaamani pienen tytön, joka kertoi, että hänen unelmansa on, että kolibri laskeutuisi hänen kämmenelleen.

Katselen näitä Rauhalan maalauksia nykyään jotenkin kirkollisesta näkökulmasta, enkä pysty karistamaan sitä. Symbolien selkeydessä on jotakin sellaista, mitä maailmanselitykset tavoittelevat: yhdellä kuvalla voi kertoa kokonaisia luomiskertomuksia.

Kierroksen mahtavin löytö on Richard Humann, joka antaa teoksissaan ehdotuksia kieleksi ja kommunikaatioksi. Monessa teoksessa on viittomakieltä, joko kädenmuotoisina veistoksina, piirroksina tai videona. Tavaan hataralla taidollani käsien muodostamia kirjaimia.

RichardHumannGalleria Himmelblaussa Humann pääsee valoilleen todenteolla. Häneltä on esillä läpinäkyvä kirja, jonka kirjaimet ovat lähteneet pois paikoiltaan. Erikieliset lauseet kerääntyvät linnunpesiksi.

Taiteilijan kannanotto -teoksen tyhjät aukot tekevät jotakin sellaista, mihin olen monesti pyrkinyt: että sanat putoaisivat irrallisina paperilta, eikä olisi mitään, mikä takertuisi niihin kiinni. (Kieli on symboleja, siksi kielen ajattelemista on vaikea esittää muuten kuin kuvina, symboleina.)

Kari Cavénin veistokset sopivat tehdasympäristöön kuin ne olisi tehty sinne. Niiden luo pitää vain löytää kulkemalla Finlaysonin kakaita mainostavan hallin läpi. Myös ulkona on löytämistä, esimerkiksi Kaisu Koiviston Saasteenkerääjä, joka sarvineen tuo mieleen kuppaamisen, runsaudensarvimytologian ja toisaalta yksinkertaisemman yhteiskunnan, lehmät, ei lomalentoja monta kertaa vuodessa. KaisuKoivisto

Ilmeisesti tällaiselle tapahtumalle tässä paikassa (ja maksutta) on kovasti kysyntää, koska kaikissa näyttelytiloissa vilisee ihmisiä. On aurinkoista, ja meille on tehty tällaista. Mikä ylellisyys.

 

Suojattu tila (Näyttely: Partanen)

Reetta Partanen: Syke. Syke. Syke. Syke. Galleria Emil, Studio (Vanha kirjastotalo, 2. krs., Keskustori 4, Tampere) 2.7.-31.7.2015.

ReettaPartanen1Ääni ei ole yhtä tarkkaan rajattavissa kuin kuva. Reetta Partasen näyttelyssä on Partasen ja Henri Ijäksen ääniteos, jota on tavallista vaikeampi rajata. Teoksessa on kaupunkiääniä Tampereelta. On jotenkin hienoa päästä tähän tilanteeseen, ettei tiedä, mikä on taideteosta ja mikä ei. Siitähän tässä on kyse: Ei taide ole jossain muualla. Ei ole mahdollista rajata, mikä on taidetta ja mikä ei ole.

Partasen teokset ovat kaupunkiääniä lukuunottamatta käyttäneet materiaalinaan luontoa. Videolla muurahaiset touhuavat pesässään (on pakko alkaa seurata yhtä niistä ja jännittää koko sen matka suuren neulasen kanssa. se onnistuu viemään sen pesään). Istun teoksen edessä pitkään, siinä on jotakin sellaista hypnotisoivaa kuin tulen tuijottamisessa. Että luonto se vain pärjää, minun ei tarvitse puuttua asioihin.

Hurmaavia ovat myös käävät, jotka näyttävät jo takaapäin korvilta. Kierrän ympäri ja näen, että niihin on myös koverrettu korvia. Ihanaa peikkojen ja haltioiden luontomystiikkaa. ReettaPartanen2

Kaikki tässä näyttelyssä on harkittu huolella. Tiedän löytäväni jonkin yllätyksen, jos menen katsomaan linnunpesää läheltä, ja siellähän se on, yllätys minulle. Tiedän, että voin lähettää ajatukseni harhailemaan mitä tahansa teosten vihjaamaa polkua pitkin, enkä jää heitteille.

Tämä on siten turvallinen näyttely, täältä ei voi pyllähtää vahingossa pois.

 

Jotakin vanhaa… (Näyttely: Majander)

Sanna Majander: Muotoseikkoja. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 11.7.-30.7.2015.

SannaMajander1Pienet lankakerät hakevat toisistaan turvaa puisessa laatikossa. Seinälle ripustettuna laatikko on kuin vitriinillinen jalokiviä.

Sanna Majanderin tekstiilitaide on monella tapaa iloista ja rönsyilevää. On hauskaa, että teoslistassa miltei jokaisen teoksen tekniikan kohdalla lukee vanha jokin. Vanha verhokangas. Vanhat turkishatut.

Riemastuttavimpia havaintoja ovat kaulakoruiksi punotut, kuivatut marjat ja jäniksenpapanat. Ne muistuttavat elämästä, jossa mitään ei voi päästää käsistä, koska kaikki on tärkeää (joko siksi, että mitään ei ole tai siksi, että luopuminen on mahdotonta mielenterveydellisistä syistä). Samaan installaatioon ripustettu henkarillinen suruadressien nauhoja siirtää tulkintaani. Ehkä mistään ei voi luopua, koska muistot menneestä ovat näissä esineissä kiinni.

Surua löydän myös pyörivästä vauvanvaatehimmelistä, jossa jokaiseen paitaan on kiinnitetty valkoiset siivet. Höyhenet hipovat lattiaa, kun teos vaitonaisesti pyörii edessäni. Ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua.

Vaikka materiaalinkäyttö olisi iloista ja ennakkoluulotonta, lopputulos voi olla hauraan surullinen. On vaikea suhtautua. Täytyy tehdä selvä jakolinja: nyt tutkin tätä teoksen tekniikkaa, nyt katson tätä teosta kuvana, esineenä.

Lumileikkejä-teoksen lumi on valkoisia sideharsorullia. Muistan, kuinka ala-asteella luokkamme poika tuli eräänä talviaamuna kouluun jalka paketissa. Hän oli hypännyt talonkatolta lumikasaan. Iskunvaimennus ei ihan riittänyt.

SannaMajander2