Posts Tagged ‘Päivi Hintsanen’

Tarinoiden ketju (Näyttely: Päivi Hintsanen)

Päivi Hintsanen: Missä tuuli lakkasi. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 12.‐31.3.2016.

Hintsanen_UhmaEn ihan saa kiinni miksi, mutta olen ajatellut, että Päivi Hintsasen näyttelyissä tulee aina surumielinen olo. Toista on Galleria Rongan Missä tuuli lakkasi -näyttelyssä, jossa on suorastaan riemukas tunnelma. Ainakin monin paikoin.

Teoksissa katsotaan ei-niin-kaukaiseen saareen, jossa ihmiset tanssivat, välillä odottavat yksin, saavat taas seuraa ja juhlien jälkeen tuolit ovat tyhjiä. (Minne ihmiset poistuvat näin pieneltä saarelta?)

Teokset ovat vahvasti sarjallisia. Näitä olisi helppo hankkia kotiin ja ripustaa haluamakseen tarinaksi seinälle.

Ehkä ulkopuolisesta asemasta, toisten juhlinnan ja elämän katselemisesta, tihkuu sitä odottamaani surumielisyyttä. Ja vanhojen valokuvien kaltainen nostalginen väritys värisyttää mieltä mukavasti.

Myös puunoksilla istuvista naisista on kuvasarja. Vaikka puissa istuskelevat, vanhahtavaan aikaan sopivat naishahmot kiehtovat mielikuvitusta muutenkin, pisimpään vietän aikaa heidän varjojensa luona. Varjossa olento voisi olla lintu tai nainen, ja ajatukselle on enemmän tilaa.

Hintsasen sadunomaisissa kuvissa nimillä on tärkeä rooli. Tyttö tasapainottelee kirjakasan päällä teoksessa Tarinoilla tasapainoilija II ja mies jättää sateenvarjon maahan Uhmassa (kuva). Pidän taiteilijan itse esimerkiksi nettisivuillaan käyttämästä nimityksestä kuvituksia olemattomiin kertomuksiin.

Kaikista teoksista uniikein, pienistä kallokuvista koostuva Kuusi pientä kuolemaa, on kuin lapsensängyn ylle asetettu varjojen mobile. Yksi kehyksistä on vielä tyhjä. Ehkä siinä on paikka meille, itse kullekin.

(Pahoittelen himpskatin huonoa kuvaa. Tämä oli ainut kuva, jossa oma heijastukseni lasista on lähes siedettävän vähäinen.)

Mainokset

Pullotettuja leikkejä (Näyttely: Hintsanen)

Päivi Hintsanen: Kuvituksia olemattomiin kertomuksiin. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 14.12.2011 saakka.

Hintsanen_Kadonnut_sotilasOkei, teen heti alkuun selväksi, että olen jo vuosia rakastanut Päivi Hintsasen taidetta. Niin että älkää nyt odottakokaan, että ryhtyisin tässä mihinkään muuhun kuin avoimeen fanittamiseen. (Itse asiassa näin kiireisenä syksynä olen tainnut raportoida muutenkin vain näyttelyitä, joita avoimesti fanitan. Koettakaa kestää; kyllä minä vielä monipuolisemmaksikin ehdin.)

Hintsasella on hieno taito tehdä mystisiä, surumielisiä ja kauniita teoksia, joissa on huumoria. Kuvat eivät ole liian kauniita tai kliseisen haikeita, koska huumori pelastaa ne. Hintsanen tekee taidetta, joka saa minut kadehtimaan kuvantekijöitä. Kuvan kieli on parhaimmillaan ymmärrettävää kaikkialla maailmassa. Olen lähettänyt Hintsasen postikortteja Postcrossingin kautta moniin maihin, ja vastaanottajat pitävät niistä aina.

Kuvituksia olemattomiin kertomuksiin on teemallinen näyttely. Nimikin sen kertoo: teokset ovat kuvitusta kirjoihin, joita olisi ihan mahtava lukea, jos ne olisivat olemassa. Erityisesti tahtoisin lukea kirjan Taivaanhoidon tietokirja – osa II: Pilvet ja niiden hallinta, laatu & paksuus erilaisissa ilmastollisissa tilanteissa. Siihen kuvituksena on erilaisia säätiloja pulloissa. Näissäkin kuvissa jokin kumma sai minut liikuttumaan, vaikka sisäisesti hihittelin.

Missä se surumielisyys teoksissa piilee? Onko se tämä sinivoittoinen maailma? Tämä tunne, että kuvat ovat jäänteitä ajasta, johon emme koskaan enää pääse takaisin? Jokin vaikeasti määriteltävä vanhanaikaisuus, maailma, jonne lapset mielikuvituksellaan pakenevat julmia, kylmiä aikuisia. (Tästä tulee nyt mieleen jokin elokuva, jossa lasten huoltaja yrittää murhata lapset vähän väliä. Mikä sen nimi on?)

HintsanenIrrottaakseni jotakin kokonaisuudesta:

Kadonnut sotilas -teoksessa tyttö esittelee kuvaa leikissä kadonneesta nallestaan. Mutta millainen tyttö! Hintsasen monien teosten tapaan tämäkään tyttö ei ole kiltteyttään hiljaa. Hänellä on lentäjänlakki ja tuimat silmät. Ihan taatusti hän kiipeilee kallioilla ja puissa siinä missä pojatkin. Häntä ei ole määritelty mihinkään rooliin. Katseen kapinallisuus saa jopa vähän kuvittelemaan, että tyttö itse on tehnyt nallelle jotakin.

Toinen teos, jota jäin pohtimaan on Pitkä odotus, jossa hämähäkinseitti peittää kelloa katsomaan unohtuneen miehen käden. Joskus tuntuu, että näin elämässä uhkaa käydä. Odotan ja odotan jotakin sen sijaan, että tuuppaisin asiat tapahtumaan. Unohdun odotukseen ja peityn hämähäkinseitteihin, joista kukaan ei tule minua etsimään esiin.