Runoesiintymisiä ja -kritiikkejä

Esiinnyn 1.12.2015 runoineni Kulttuuriravintola Kiven runokaraokessa. Ilta alkaa klo 20, luvassa on runoja, musiikkia ja open mic!

Perjantaina 4.12.2015 luen runoja Helsingissä. Tuli & Savu -klubi on Alppilan Huoneella (Porvoonkatu 19) klo 19 alkaen.

Miikka Laihinen on ehtinyt kirjoittaa kokoelmastani ensimmäisen kritiikin (Keskisuomalainen).

Turun Sanomien kritiikin on kirjoittanut Siru Kainulainen.

Tai sitten voi oppia (Näyttelyt: Dings, Talvitie, Vaittinen)

Marie-José Dings: Todellisuuden ja utopioiden välissä; Maiju Talvitie: Todellisuuden ja utopioiden välissä; Ulla-Maija Vaittinen: Tyhjät keinut. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 11.11. – 5.12.2015.

–

Ulla-Maija Vaittisen kuvasarja Tyhjät keinut kuljettaa nopeasti monen tunteen läpi: ensin ajattelen, että nämähän ovat kivoja, sitten että ai, kaikkiko nämä kuvat ovat samanlaisia, ja lopuksi ei, nämä eivät ole yhtään samanlaisia (ja katson kuvia heti uudenlaisella intensiteetillä).

Kuvien edessä kannattaa siis päästää irti siitä pelosta, ettei saisi yllättyä enää kymmenennen tyhjän keinun kanssa. Vaittiseen voi luottaa: jokainen keinu on nähty yksilönä.

Tyhjissä keinuissa on persoonallisuuksia. Joku uhmaa pakkasta ja lunta, toinen keinahtelee vapauteen merenrannassa. Keinu viettää yönsä maassa lojuvan nallen kaverina. Joskus keinu pääsee myös studiomuotokuvaan mustalla taustalla.

Keinuissa on yhtä aikaa jotakin uhkaavaa ja leikkisää. Keinuhan on mitä kivoin, arkisin ja lennoikkain leikkiväline, ja niitä on kaikkialla. Toisaalta kaikki nämä keinut ovat tyhjiä. Mitä jos kukaan ei enää koskaan keinuisi? (Tulee mieleen kuvia hylätyistä huvipuistolaitteista Tšernobylissä.)

–

 

Marie-José Dingsin selittävästi nimetty näyttely Todellisuuden ja utopioiden välissä riemastuttaa välittömästi ihan eri tavalla. Täällä on kirjoja! Seinille on ripustettu kirjoja!

Osa teoksista on siis maalattu kirjojen kansiin. Vanhat tietokirjojen kannet toimivat hyvin yhteen kuvien kanssa, joista luen kokonaisia tarinoita ihmisistä eri puolilta maailmaa. Kollaasimainen tekniikka teoksissa on mahtava: Kuin kynä olisi ensin kulkenut vapaasti paperilla ja viivat luoneet kuvan itsestään. Ja sitten on tehty sitä kollaasia, liimattu ja revitty kuvia kuvien sisään ja pinnalle.

Teokset ovat kuin välähdyksinä eteen tunkeutuvat uutiskuvat: tunnistamme niistä ihmiset, kaltaisemme, muttemme pysty ommunikoimaan heidän kanssaan. Ihmisten samanlaisuus ja erillisyys korostuvat yhtä aikaa.

–

Maiju Talvitien näyttelyllä on sama nimi, Todellisuuden ja utopioiden välissä. Teokset tuovat kullattuja kupoleja maalauksiin ja kuu heijastaa kattolampun valoa niin, että häikäistyn hetkeksi. Maalauksissa on jotakin sellaista, että tunnen niiden sisältävät oikeasti palasia niistä rakennuksista, joita ne kuvaavat.

Velhomaisesti taivaaseen kohoavat kirkontornit, violettiin utuun uppoavat satamat, jalkaterät ujosti toisiaan kohti seisova Eiffelin torni: turistikohteita, muttei turistimaisesti kuvattuina. Ja: mikä edes on turistimaista?

Miten me sorrumme aina matkoilla ajattelemaan, ettemme käyttäydy kuin turistit vaan olemme aidosti kiinnostuneita, aidosti tutustuneita, aidosti tuntevia. Mutta ehkä juuri niin kaikki turistit toimivat: kokevat ne vakiokohteetkin yksilöllisesti, eivätkä vain siksi, että niissä kuuluu käydä.

Maailman voi kiertää oppimatta mitään, tai sitten voi oppia ihan kaikesta, jopa siitä, missä asennossa kuu taivaalla keikkuu.

 

Vajoamista ja juustojumppaa (Näyttelyt: Gellman & Lehikoinen)

Karin Gellman — SWEET SPOT ja Tiina Lehikoinen — Cheesestyle. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 7.11.2015 – 24.11.2015.

–

Maalauksissa on pimeyteen katoavia tiloja, utuun uppoavat kasvot, mehiläisiä. Karin Gellman maalaa unen eri vaiheita.

En välttämättä näkisi maalauksissa unia, ellen tietäisi etsiä niitä. Sen sijaan näkisin tunnelmia, osa painajaismaisen ahdistavia ja puristavia, osa kesäisen kelluvia. Värit ovat kuitenkin hämmentäviä. Myrkynvihreä nurmikko. Mehiläiset samealla, vaaleanpunaisella taustalla.

On erikoista, että lähes yksivärinen ei-esittävä maalaus voi olla tarinallinen, mutta Gellmanin maalaukset ovat. Niissä on jotakin, mikä kutsuu vajoamaan (anna pikkusormi, ne kuiskivat, ei ole mitään varaa…)

Kellarista kuuluu naisen äänellä toisteltuja sanoja. Portaita laskeutuessani kuulen sanat selvemmin ja selvemmin. Nainen toistelee ”cheese” eriasteisen vakavalla äänellä.

Tiina Lehikoinen on todellakin luonut tänne juustoisen maailman. Muutamalla ruudulla pyörii juustojumppaa: kasvonsa juustonkuvalla peittäneet ihmiset tepastelevat huonetta edestakaisin, tekevät kyykkyjä. Seinillä on maalauksia juustoista (yritän tunnistaa niitä). Ja se puhuva pää: vaikka valokuvattavia usein käsketään sanomaan ”cheese”, tämä teos todistaa, ettei se aina ole hymy, mikä sanan sanomisen jälkeen kasvoilla karehtii.

Erityisesti pidän siitä, että videoita pyörittävät ruudut ovat lattialla. Että niitä katsellakseen on otettava epäergonomisia asentoja. Ihmiset viettävät jo nyt niin suuren osan ajastaan niska kenossa kännykkänsä kanssa, että taiteella on ihan perusteltu syy todeta, ettei sen tarvitse olla sen helpommin saavutettavissa kuin facebookin uutisvirtakaan on.

Juustomaalausten kaksiulotteisuus jotenkin ensin häiritsi minua, mutta päätin tulkita senkin etäännyttäväksi elementiksi. Oikeita juustojahan me saamme katsella vaikka päivät pitkät markettien juustohyllyllä, mitä niitä sellaisenaan toistamaan galleriaympäristössä.

(En muuten koskaan ole tajunnut, miten kukaan voi sanoa rakastavansa juustoja. Se on vähän sama kuin sanoisi rakastavansa elokuvia. On myös tosi huonoja elokuvia, kuten on tosi kammottavia juustoja.)

 

Olemassaolon läpitunkeva voima (Näyttely: Karonkka)

Karonkka-ryhmä. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 14.11.2015 – 1.12.2015.

Näyttelyn taiteilijat: Laura Melkinen, Mikko Maasalo, Janette Holmström, Elisa Lientola, Minna Rissanen, Leena Illukka, Satu Jaatinen, Jussi Nykänen.

–

Karonkka-ryhmän näyttely alkaa kieltämättä hauskasti: seinän läpi puskee dalmatialaisen pää, ja sen vieressä on rivi kotitossuja, sellaisia jatkaan työnnettäviä lipokkaita, joihin on kirjottu ja kudottu ihmisten kasvoja.

Jussi Nykänen: Kryptidi.

Nämä Leena Illukan käsityötekniikoin tehdyt, villit veistokset jättävät odottamaan jatkoa, ja sitä tuleekin. Humoristisenkin pinnan alta (vaikka on sillä dalmatialaisella pikkuisen piikkiset hampaat!) päästään näyttelykierroksen loppupuolella suorastaan kauhuun, kun Illukka on luonut tekstiiliveistoksiaan valokuvaan. Ihmisvartaloista kurottuu eläimellisiä, hirviömäisiä päitä. Kolmiulotteiset päät tuovat mieleen metsästystrofeet, täytetyt päät seinällä. Mutta näillä on myös vartalo, vaikka se (vielä) onkin vain kaksiulotteinen.

Toisenlaista eläimellisyyttä on Jussi Nykäsen esinekoosteissa, hybrideissä, joissa linnut ja kalat sekoittuvat hellyttäviksi (joskin vähän kammottaviksikin) luurangoiksi. Ovatko nämä eläimet olleet elinkelpoisia? Ovatko ne eläneet onnellisen elämän? Luurankojen kauneus on niiden hauraudessa ja tuttuudessa: meidän ruumiimme tietää kyllä, miten kevyin osin se pysyy koossa.

Koosteet muistuttavat myös löytöretkien ajasta. Kun eläintentäyttäjät eivät koskaan olleet nähneet leijonaa, mutta sellainen piti elävän näköiseksi täyttää. Tai kun kukaan ei olisi uskonut, että vesinokkaeläin on aito.

Myös Nykäsen grafiikassa on kaikuja myyttien maailmoista. Ne ovat kuin valokuvia menneisyydestä, joka ei ole tajunnut kuolla sukupuuttoon. Kuvien otukset ovat niin yhtä metsän kanssa, että niitä pitää katsoa pitkään ennen kuin niiden rajat erottuvat.

Satu Jaatinen: Luonnontunnustus I.

Tällaisia kuvioita metsät ovat täynnä: kiviä, jotka näyttävät kasvoilta, kumman raajamaisia puunkarahkoja.

Luonnonpalvontaan näiden kuvien edessä saattaa kyllä ajautua (ainakin luonnonolentojen syvään kunnioittamiseen, toivottavasti), ja siihen tarjoutuukin välittömästi tilaisuus. Satu Jaatisen Luonnontunnustus I -installaatio luo galleriatilaan alttarin, jolla voi katsella elävää sammalta. Tuossa se on, toinen elollinen olento samassa tilassa kanssani. Miten me ymmärtäisimme toisiamme (muuten kuin leikkaamalla ja tökkimällä toista meistä suurennuslasin alla)? Suihkupullo tarjoaa vinkin kommunikaation mahdollisuudesta.

Näyttelyssä on myös puita, pilviä, vene ja yksi niin abstrakti maalaus, että se tuskin erottuu seinään heittämistään varjoista. Kaiken tämän keskellä korostuu pelkkä huoneessa olemisen voimakkuus: se, että olen täällä ja hengitän ja kävelen ja katselen, on voimankäyttöä, joka jättää jälkensä planeettaan. Kuinka koskaan uskaltaisin jotakin enemmän, kuinka kukaan uskaltaa: viiltää, tuhota, kaataa?

Elisa Lientola: Irrottautumisesta.

Elisa Lientolan veistos Irrottautumisesta päättää näyttelyn hauskan kaksijakoiseen tunnelmaan. Valtava veistos on kuin suurennos jostakin kasvin osasta, mutta kokonsa vuoksi se tuo mieleen avaruusaluksen, jonka erilliset osat on irrotettu toisistaan. Siemenkota tai avaruusalus: samanlaisia elämän pieniä jyviä kuljettavia koteloita ne ovat molemmat.

Näyttely on hienon harmoninen, vaikka taiteilijoita on monta.

Mikä meitä naurattaa? (Näyttely: Susiraja)

Iiu Susiraja: Liika kiltteys ei kannata. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 7.-29.11.2015 .

–

Olen nähnyt sanaa ’selfie’ käytettävän joskus Iiu Susirajan taiteen yhteydessä. En tiedä, miksi kaikkea itsensä kuvaamista täytyy kategorisoisda selfieiksi muutenkaan, mutta Susirajan teokset ovat niin kaukana selfie-käsityksestäni, että tämä määritelmä täytyy kumota heti.

No niin, nyt se on kumottu.

Susirajan omakuvat eivät oikeastaan ole edes omakuvia. Ne ovat asetelmia. Ihmistä on kuvissa käytetty samoin kuin mitä tahansa muita asetelman osasia. Se, että ihmiseen sisältyy paljon enemmän tunteita ja merkityksiä kuin vaikkapa harmaaseen kivenmurikkaan, johtaakin sitten näiden asetemien monenlaisiin tulkintoihin.

Huumoria kuvissa on, toki. Samalla niissä on paljon kipua. Nainen leikkaa huuliaan irti suurilla saksilla. Keltaiset kumihanskat on leikattu tasaisiksi viipaleiksi. Ruoka on naulattu kiinni pöytään (Älä syö mun eväitä, kuvassa). Nämä ovat kaikki jonkinlaisen väkivaltaisen purkauksen kuvia.

Ja silti me naurahtelemme näille kuville. Onko naisen tuska jotenkin kategorisesti huvittavaa? Yksityinen purkaus kodin seinien sisäpuolella jollakin tavalla humoristinen näky?

Olen valmis myöntämään, että kuvat käsittelevät naiseutta, mutta on niissä sellaista yleisinhimillisyyttäkin, ettei niitä pelkästään naiskuvina voi katsoa. Samaan tapaan me kaikki olemme, sukupuolesta riippumatta, odotusten ja roolien orjia. Me joko tiedostamme ne tai emme – se ei orjuutta oikeastaan muuksi muuta. Täysi asettuminen yhteiskunnan odotusten ulkopuolelle on sekin yksi rooli muiden joukossa.

–

Valokuvakeskus Nykyaika on tullut Tampereen keskustaan, ja ihmisiä virtaa ovesta sisään jatkuvana tulvana. Se on hienoa. Hienoa on myös, että Nykyajassa on valokuva-aiheinen käsikirjasto, jota saa vapaasti käyttää.

5.11.: runoja Tulenkantajien kirjakaupassa

Hei kaikki,

vierailen tänään (5.11.2015) tamperelaisessa Tulenkantajien kirjakaupassa runoineni. Aloitan klo 18. Osoite on Hämeenpuisto 25.

Nähdään siellä!