Posts Tagged ‘Charles Sandison’

Rinnakkaistodellisuus (Näyttely: Charles Sandison)

Charles Sandison – now / here. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) -> Puuvillasali, 3. krs. 16.12.2016 – 29.1.201.

sam_5605

Olen aina niitä tavatessani pitänyt Charles Sandisonin teoksista. Ne liikkuvat ja valaisevat pikseli (tai joskus esimerkiksi sana) kerrallaan ympäröivää todellisuutta. Ne muuttavat tilan liikkeeksi.

Galleria Himmelblaussa on esillä Sandisonin teos now / here. Siinä on yhtä monta valo-otusta kuin Suomessa on asukkaita. Tai siis oli, kun teos alkoi elää. Sittemmin otukset ovat kulkeneet evoluution tiellä, yhdistyneet ryhmiksi, synnyttäneet uutta elämää ja kuolleet pois. Teos on kuin Game of Life valtavassa koossa.

Teoksen löytäminen: Opasteet Puuvillasaliin alkavat jo hienosti gallerian ulkopuolelta. On vain seurattava niitä hissiin, painettava oikeaa nappulaa (siinäkin on nuoli) ja käveltävä saliin. Siellä on ovi, jonka takaa teos löytyy.

Oven takana tosin on pimeää. Seisoin aika kauan pienessä odotustilassa, ja odotin, että silmät tottuvat pimeyteen. En ollut varma, ovatko näkemäni valot jossakin kolmiulotteisessa tilassa vai katselenko seinää, jolle teosta heijastetaan. Kävelin lopulta tätä kuvittelemaani seinää päin ja suoraan siitä läpi: teos on todellakin valtava sali, jossa pikselit elävät omaa elämäänsä. Siellä niiden kanssa voi istua tai käveleskellä.

Valokuviot muistuttavat monessa kohdassa DNA-ketjua. Kun yhden sellaisen bongaa, alkaa nähdä ketjuja kaikkialla. Toisaalta jokaisessa salin laidassa näyttää tapahtuvan jotain ihan omanlaistaan.

Taiteilija itse kirjoittaa näyttelytiedotteessa, että valot elävät rinnakkaistodellisuudessa meistä nähden. Ne eivät voi havaita meitä. Meitä ei ole niille olemassa.

Kun valo-otusten kuhinaa katselee tästä näkökulmasta, tulee jättiläismäinen olo. Olen jotain niin suurta, etteivät nuo pienet olennot voi edes havaita minua! Ja kun jokainen pikseli vastaa yhtä suomalaista, mitä me ihmiset sitten vastaamme tässä kuviossa? Mikä on niin suurta, ettemme me havaitse sitä, kun se katselee meidän kuhinaamme?

 

 

Mainokset

Kaunis kieli

Katselin ystävän vauvaa, joka istui syöttötuolissa ja heilutteli käsiään. Kun vauva nosti käden ilmaan sormet harallaan, sanoin ”moi” ja vastasin samalla eleellä. Leikistä tuli rituaali: toistimme kädennostoja kymmeniä kertoja. Kerta kerralta lapsen ilo kasvoi – hän sai yhteyden toiseen ihmiseen. Kommunikaation ihme sai hänet nauramaan ääneen.

Samanlainen tunne tulee Charles Sandisonin videoteosten keskellä. Kieli pyörii ympärillä, kuhisee hyönteisinä, laumana, ei yksilöidy sanoiksi. Ja kun lopulta saa kiinni jostakin sanasta ja merkityksestä, iskee ruumiin läpi riemu: minä kohtasin toisen ihmisen tässä, minä sain viestin.

Olin iloinen, kun kuulin, että Sandison sai Ars Fennican. Olen nauttinut jokaikisestä hänen teoksestaan, johon olen törmännyt. Voisi sanoa, että tietysti olen nauttinut – rakastan sanoja. Mutta ei hyvä taideteos siitä synny, että ottaa jotain, mitä katsoja rakastaa ja laittaa sen esille. Hyvä teos on enemmän kuin ilahduttava kuva. Se saa alulle sellaisia ajatusprosesseja, ettei niitä voi muuttaa sanoiksi, ne jatkavat kulkuaan kuin luoti, osuvat ehkä joskus johonkin, poraavat reikää ajatuksiin vaikka halki koko elämän, vaiti, vaivihkaa.

Orgaanisten, luonnon prosesseja noudattavien sanaparvien katseleminen on hypnoottista. Kohdalle osuvat sanat muodostavat lauseenpätkän, joka taas hajoaa. Sana istahtaa hetkeksi valona kämmenselälle ja lähtee sitten taas matkaan.

Sanat ovat hyönteisten kaltaisia siinäkin, että ne syövät eteensä tulevia materiaaleja. Ihmismieli on erilainen ennen kieltä ja kielen jälkeen. On mahdotonta palata aikaan, jolloin ei osannut lukea (muistan vielä, miltä tuntui katsella tunnistamattomia mustia merkkirivejä paperilla, mutten voi palata katsomaan kieltä enää niin kaukaa). Vielä mahdottomampaa on palata aikaan, jolloin ei vielä osannut puhua. Sen kokemistavan kieli on syönyt, sanat ovat pyrähtäneet paikalle ja napostelleet sen pois. Sanojen kaiken muuttavaan voimaan on uskottava myös silloin, kun sanat purkavat vuosia kestäneen ihmissuhteen rihmoiksi, josta ei enää saa kiinteää kappaletta millään liimalla.

Olen ollut yllättynyt siitä, miten kauniiksi sähköisen lukemisen voi taiteen keinoin saada. Sandisonin teoset eivät muistuta ruudulta lukemista, tietokoneeseen imeytymistä. Ne eivät tuo mieleen sähköistä kirjaa, oksymoronia jo itsessään. Sandison asettaa kielen petrimaljaan ja antaa sen kasvaa siellä omia aikojaan. Ja se kasvaa; sillä on vieläkin tiloja, joihin se ei ole levinnyt, mieliä ja maailmoja, joihin se ei vielä ole taipunut. Kun kieli on kerran lähetetty aivojen sähköiseen avaruuteen, se elää ja syö siellä, kunnes koko sen avaruus tuhoutuu pois. Sen kielen kuvan minä Sandisonin teoksissa näen.