Posts Tagged ‘Miina Laine’

Jotakin katseen rajalla (Näyttely: Miina Laine)

Miina Laine: MÄKI. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 20.8.-8.9.2016.

kutsuMiina Laineen näyttelyyn astuminen on kuin astuisi metsäpolulle, jossa on taianomainen valo. Abstrakteissa maalauksissa on oksien liikettä, vähän kukkiakin, ja sitä valoa, joka oksien välistä siivilöityy ja väreilee.

Pisimmälle vietynä valon väreily kuljettaa maalauksia kalligrafian suuntaan. Kuin mustesivellin olisi liikkunut paperin yllä, kirjoittanut merkkejä, joiden ainut tarkoitus on tulla kirjoitetuiksi ja nähdyiksi (ei niinkään luetuiksi).

Paikoin tukkoiset taustat vievät huomiota maalausjäljen keveydeltä. Parhaimmillaan kuvat ovat silkkaa likettä, jotakin katseen rajalla.

(Kuva on Galleria Rongan sivuilta; näyttelyssä ei saanut kuvata.)

Mainokset

Vain tahroja paperilla? (AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely)

AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 16.4. – 5.5.2016.

Näyttelyn taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Anja Härkönen, Anja Ikonen, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Heta Laitakari, Hanna Makkonen, Elina Parjanen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Marje Viitala, Johanna Vilén, Ella Vähäsarja.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).  Kuva: AvaraTaide.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).
Kuva: AvaraTaide.

Ryhmänäyttelyjen yhteydessä tuntuu aina siltä, että on varminta tehdä vastuunvapautus: se, että joku jää manitsematta, ei tarkoita, että hänen teoksensa olisivat vaitiolon ansainneet. Ryhmistä kirjoittaminen vain on sellaista, punaisen langan hakemista niin näyttelyyn kuin tekstiin, edestakaisen hyppimisen ja kitkan kitkemistä.

Ja sitten asiaan:

AvaraTaide ry. on koonnut Galleria Rongaan näyttelyn, jossa on piirustuksia monelta puolelta piirtämisen laajaa kenttää. On kuvia, jotka tuovat enemmän mieleen maalauksen. On alastonmallipiirustuksia. On fantasiaa. On abstraktia ja esittävää. Ja on luonnoskirjamainen installaatio, joka peittää yhden päädyn kokonaan.

Hanna Makkosen sarjakuvamaiset, mustavalkoiset kuvat johdattelevat näyttelyyn. Niissä on hienoa vähäeleisyyttä: paperi on repäisty, ei leikattu; kuva on kiinnitetty kehyksiinsä teipillä. Sarjakuvamaista mielleyhtymää vahvistavat teosten nimet, jotka luovat kuvasta tarinan: Inspiration overflow.

Heta Laitakarin Ensimmäiset yrtit on piirretty ja väritetty puisille keittiövälineille. Pidän esineiden käyttämisestä kuvan pohjana (minulla sattuu olemaan seinälläni Pekka Suomäen valokuvavedoksia puisille paistinlastoille). Yrttikuvastoon puuhaarukka ja -kauha sopivat erityisen hyvin. Lisäksi välineet on kastettu maaliin, kuin niillä olisi keitelty kuvaa kokoon. Sympaattista.

Julia Prusin piirustukset vanerille yhdistävät taitavaa piirtämistä, herkkää maalaamista (maalaamista niin, että puun syyt jäävät näkyviin värin alta) ja mystistä kuvastoa. Rakastun puun elävään pintaan. Syistä kasvaa vanerille piirretylle ihmiselle kylkiluita ja kasvukäyriä, on kuin ihmisvartalo olisi tullut maasta esiin sentti kerrallaan, keväällä. (Samaa ihmisen ja luonnon saumatonta yhteyttä on piirustuksissa itsessään.)

Marje Viitalan piirtämät kuvat toimisivat loistavana kuvituksena myytillisiin tarinoihin (tiedättehän, Myytillisiä tarinoita, tuo minut jo lapsuudessa traumatisoinut, kiehtovan mielikuvituksellinen teos). Seuraava teos on yhtä kiehtova, vaikkei olekaan myytillinen: Paula Puikkonen on piirtänyt Annikin korttelin paperiin katsomatta. Lopputulos on samanaikaisesti villin anarkistinen ja dokumentaarinen. Se on myös kubistinen: tuntuu, että näen monta nurkkaa yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Piirustuksesta on tullut yhtä tilakokemuksen kanssa, ei pelkkää yhden perspektiivin näkemistä.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä. Kuva: AvaraTaide.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä.
Kuva: AvaraTaide.

Sitten Elina Parjanen yllättää: hän on tuonut näytille otteita piirroksistaan vuodesta 1977 nykypäivään. Tämä ”elämäni tapetti” peittää gallerian perimmäisen nurkkauksen seiniä. Ajattelen, kuten usein katsellessani esimerkiksi luonnoskirjoja, miten mukavaa olisi osata piirtää. Miten tehokasta on ilmaista kokemus piirtämällä, kuinka helppo kommunikointitapa piirtäminen on.

Seinällä on (ikään kuin juuri tätä todistamassa) Parjasen kirjoittama pitkä teksti. Valkoisen paperin täyttävät sanat tuntuvat kuvien joukossa raskailta. Lukeminen on puuduttavan hidasta, jos sitä vertaa kuvan katsomiseen.

Miten kauheaa on toisinaan ajatella, että minusta jää vain sanoja.

Piirtäminen on niin laaja teema, että sen alle tuntuu mahtuvan miltei mitä tahansa. Eri tavalla kiinnostavat alastonmallien piirtäminen ja korttelin piirtäminen paperiin katsomatta ovat kumpikin valittuja tekoja tyhjän paperin edessä. Piirtäjällä on vastuu valita kohteensa. Jos ajatellaan, että piirtäminen on nopeaa (tai ainakin esimerkiksi öljymaalaamista nopeamaa), piirtäjän vastuu osuu kohdalle usein: joka kerta, kun ottaa uuden paperin.

Minä + sinä = me (Näyttely: AvaraTaide)

Heli Innala: Heli kiiltokuvassa

Heli Innala: Heli kiiltokuvassa

Omakuva: toisen kuva. AvaraTaide ry:n ryhmänäyttely. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 4.7.2013 saakka.

Näyttelyyn osallistuvat taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Teija Hakala, Anja Härkönen, Heli Innala, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Tiina Kaisa Leppänen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Ilona Raipala, Ilona Rytkönen, Marje Viitala ja Soile Väätäinen.

Ihastuin Omakuva: toisen kuva -näyttelyn ideaan heti kun kuulin siitä. Taiteilijat ovat tehneet muotokuvia toisistaan ja itsestään, ja kuvista on koottu näyttely. Villiä!

Samat ihmiset putkahtelevat esiin eri teoksissa. Mielenkiintoista on nähdä, miten omakuva eroaa toisen kuvasta – joskus itseen näyttää olevan helpompaa sukeltaa (Marje Viitalan omakuvissa ihmisvartalo taipuu puuksi eläinten keskellä), joskus itseä ja toista ei erota toisistaan (Paula Puikkosen maalauksessa ei ihmisiä ole nimetty). Ilona Raipala on tehnyt Juliasta valoisan kuvan ja itsestään varjoisan.

Paula Puikkonen: Siniset silmät

Paula Puikkonen: Siniset silmät

Vaikka näyttelyssä on paljon perinteisiä ihmiskuvia (”perinteinen ihmiskuva” on kyllä sen verran häälyvä käsite, että ohitetaan se nopeasti ennen kuin kukaan keksii kysyä, mitä sillä tarkoitan), paikoin ihmiskuvaus lähtee suorastaan lentoon. Tuntuu, että taiteilijat ovat olleet turvassa toistensa kanssa, ja riskejä on uskallettu ottaa. Riskit kannattavat. Riski on hyväksi!

Jo mainitsemassani Paula Puikkosen maalauksessa ihmiskavoille työntyy sivellin, joka suttaa silmän siniseksi. Jo tämä pieni pintarike tekee maalauksesta maagisen.

Toinen pintarikkoja on Teija Hakala, joka on tehnyt sekä itsensä että toisen kuvan esinekollaaseina. Omakuva tietysti tuntuu alkuun helpolta, mutta miettikääpä itse: mitä esineitä ottaisitte mukaan, mitä rajaisitte pois? Hakalallekin karsiminen näyttää olleen helpompaa toisen kuvassa. Itselle on ollut pakko ottaa sen sata pientä pulloa täynnä kaikkea merkityksellistä.

Teija Hakala: Teijan talo

Teija Hakala: Teijan talo

Kaikki taiteilijat ovat naisia, ja he pääsevät toistensa kuvaamina kiiltokuviksi, maalituubeiksi, grafiikaksi, akvarelleiksi jne. Näyttely on runsas ja jotenkin galleriakin vaikuttaa kaksi kertaa normaalia suuremmalta. Ainut, mitä jään toivomaan on toisto: jos tämän idean kanssa kulkisi pidempään, mihin asti kuvaajat toistensa kanssa pääsisivät?

Maisemaa ei ole (Näyttely: Laine)

Miina Laine: Maalauksia. Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 19.1.2012 saakka.

Laine_VirtaMiina Laineen näyttelyssä on neljä suurta maalausta. Hyvä on, ymmärrän; kriitikko ei saisi aloittaa mistään näin asiaankuulumattomasta kuin maalausten lukumäärästä. Mutta on tällä tarkoituskin. Nämä neljä maalausta ovat nimittäin kuin neljä vuodenaikaa. Yksi on kokonaan valkoinen, yksi mustanpunainen (syksyn pimeä), yhdessä vallalla on vihreä ja yksi on vaalea kuin kevät.

No, ehkä tämä oli vähän suoraviivaista taiteenkatsomista.

Vaalea maalaus, nimeltään Virta, poikkeaa muista siten, että vaalean pinnan päällä kulkee mustia siveltimenvetoja, kuin veteen leviävää mustetta tai siveltimellä piirrettyjä kirjoitusmerkkejä. Niiden takana sininen, valkoinen ja punertavat sävyt muistuttavat vettä jonakin hyvin valoisana kesäyönä. Kirjoituksen massiivinen musta valtaa kuvaa vasemmalta oikealle.

Tähän verrattuna muiden maalausten vaikuttavuus tuntuu jäävän puolitiehen. On tummaa punaista mustalla – itse asiassa huomasin mustan vasta maalauksesta ottamastani valokuvasta; galleriassa näytti siltä, että taiteilija on maalannut punaista punaiselle. Ja vaikkei siinäkään mitään vikaa olisi, tästä teoksesta on vaikea kontrastien puutteen takia saada paljonkaan irti. Ja on kokonaan valkoinen maalaus, muodon leikki.

Vihreä Lehtikuusia lumessa onnistuu taas luomaan jännitteitä, jotka kiskovat katsojaa puoleen ja toiseen.

En tiedä, miten kauas aiotusta minun kalligrafinen tulkintani Virrasta osuu, mutta teoksen nähtyäni aloin kovasti odottaa vastaavaa mystisyyttä muiltakin maalauksilta. Maisema voi olla vesilasissa, johon kirjoittaja kastaa mustesivellintään. Maisemaa ei oikeastaan edes ole, koska se on kaikkialla.

(Kuvassa Virta. Pahoittelen otoksen vinoutta.)