Posts Tagged ‘Tamk’

Ohituskaistalla? (Näyttely: Tamk, lopputynäyttely 2016)

Tamk, lopputyönäyttely: Kaikki hyvin. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 5.3.2016 – 21.3.2016.

Ilai Elias Lehto: Kuhnuri.

Ilai Elias Lehto: Kuhnuri.

Tamkin lopputyönäyttelyn Mältinrannan-osuus hämmentää minua. Olen galleriassa vähän pallo hukassa, ja yritän selvittää, mikä teos on mikäkin. Tuossa on purkillinen karkkia, tässä kirjoja, tuolla lautoja. Väkeä on paljon, enkä oikein pääse lähelle (en siis löydä numerolappuja läheskään kaikista teoksista).

Vähän tuleekin sillai tyhmä olo, että nytkö uusi taide viimeinkin ajoi ohitseni. Onneksi Mältinrannan nettisivuilta voi luntata, mikä teos on ollut mikäkin.

Ihminen on aina sellainen muoto, jonka luo ihmiset automaattisesti imeytyvät. Siksi Ilai Elias Lehdon suuren tekstiiliveistosmies Kuhnurin luo saa melkein vähän jonottaakin. Siis saadakseen kuulla, mitä veistokseen liittyvässä ääniteoksessa kuulokkeiden kautta sanotaan.

Kuulokkeissa luetaan ääneen netin keskustelupalstojen keskusteluja miehistä. Ja vielä sellaisia keskusteluja, joissa miehiä solvataan, heiltä vaaditaan mahdottomia ja heitä pidetään automaattisesti sikoina ja raiskaajina.

Tällaisen puheen kohteeksi joutuminen tekee avuttomaksi. Tällaisille ihmisille ei voi vastata järkiperusteluin eikä tunteeseen vedoten. Kun mielipide (mistä tahansa asiasta) on fanaattinen, sitä ei muuta enää mikään.

Sanni Weckman: Hillevi.

Sanni Weckman: Hillevi.

Mutta teos ahdistaa myös naisena, koska ääneen pääsevät naiset. Jos tulen määritellyksi sukupuoleni kautta ihmiseksi, joka ajattelee tuolla tavalla, olen itsekin hyvin heikoilla.

Toinen suuri ihmiskuva on Sanni Weckmanin Hillevi-kuvakudos, jota taiteilija on parhaillaan galleriassa tekemässäkin. Teokseen kiteytyvä ajatus on aika, ajan viettäminen tuttujen kasvojen edessä.

Miten me näkisimme toisemme yhä erillisinä, yksilöllisinä ja kokonaisina, kun me olemme toisillemme niin tuttuja? On helppo laittaa ihminen kategoriaan ”mummo” ja jättää huomiotta hänen kokonaisen elämänsä kaikki muut vivahteet.

Esillä on jonkin verran maalauksia, muutama installaatio ja yhteisötaiteellinen teos, joka on ehkä se, jonka kanssa menin sekaisin (ne karkit varmaankin kuuluivat siihen). Kokonaisuus on sekava, mutta se on miltei väistämätöntä näyttelyssä, johon kukin tuo noin yhden teoksen, ja teosten lähtökohtana on tinkimättömyys omasta tekemisestä, onhan kyseessä lopputyö.

Nautinnollinen näyttely siitä huolimatta on, eikä se uusi taide tainnutkaan ihan vielä ylitseni ajaa. Katselen pitkään esimerkiksi temperamaalauksia (Merituuli Laatu: Metsä nukkuu), joiden tekijä näyttää hahmottelevan kankaalle omaa käsitystään väreistä ja niiden yhteistoiminnasta. Lopulta näkemisessä on kyse melko perustavanlaatuisista asioista.

Karoliina Huuskosen äänetön videoteos Kolme muotokuvaa rikkoo mediaansa kiinnostavasti. Haastattelu, jossa ei ole ääntä, antaa mahdollisuuden dubata puhuvalle ihmiselle mitä tahansa tarinaa mielessään. (Näin käy myös ulkomailla, jos ei ymmärrä TV-ohjelmassa puhuttua kieltä. Aivot alkavat valittömästi kehittää tarinaa hallitakseen tilannetta, asettaakseen tapahtumat jotenkin ymmärrettävään jatkumoon).

Hiljaisuus tekee hyvää muutenkin, se että saa katsella vain (vähän niin kuin ne kasvot siinä kuvakuvoksessa aiemmin; katsoa toista niin kauan, että hän saa olla kaikkien väliaikaisten sanojensa ja tekojensa takana kokonainen ihminen).

 

Mainokset

Lipumassa kohti (Näyttely: Kiiveri, Järvi, Heino, Mustonen)

Niina Kiiveri, Anne Järvi, Eve Heino ja Anu Mustonen
— Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutusohjelman opinnäytetyönäyttely Perustuu tositapahtumiin Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 4.4.2015-21.4.2015.

N

Anne Järvi

En tiedä, osaanko lähestyä näyttelyn jokaista teosta samalla ansaitulla intensiteetillä. Katselin näyttelyn jotenkin ajatellen, että kaikki teokset kuuluvat yhteen, ovat samaa maailmaa ja tilaa. Sitten kotona huomasin, että siellähän oli neljän eri tekijän töitä. Hittolainen, joskus tosiaan saa maksaa siitä, ettei jaksa lukea näyttelyjen aanelosia (otan niistä yleensä valokuvat ja luen vasta kotona).

Niina Kiiverin Isosisko on videoteos, jossa taiteilija katsoo itseään suhteessa veljeensä. Miten veli antaa siskolleen luvan pukea veljensä mekkoon. Miten veli nauraa teatraalisesti (varmaan tekee senkin käskystä). Mitä veli tekee siskolle, millaiseksi tämän pukee.

Sisaruussuhteet ovat minusta äärimmäisen kiehtovia. Miten me, joilla sisaruksia on, elämme todellisuudessa, josta kukaan muu ei koskaan pääse osalliseksi kuin se sisarus, jolla on lapsuuden verran samoja muistoja ja kokemuksia (ja kuitenkin ne ovat eri kokemuksia, ja asiat voidaan muistaa täysin eri tavalla). Minua kiehtoo sisarustenvälinen kieli, johon kukaan muu ei pääse mukaan, kieli jota sisarukset eivät itse edes huomaa, mutta jonka jokainen ulkopuolinen kuulee.

Minä pidän jopa siitä, että jään ulkopuoliseksi heti, kun huoneessa on sisaruksia, olivat he minulle kuinka tuttuja tahansa. Ettei minulla ole mitään asiaa heidän jakamaansa tilaan.

Ja toisaalta se luova työ, taide. Karl Ove Knausgård pohtii Min Kamp 6:ssa, julkaisisiko hän kirjansa, jos sen julkaisemisella menettäisi veljensä. Tietysti, hän vastaa.

Vaikka on asioita ja ihmisiä, jotka ovat niin lähellä, että he ovat osa meitä itseämme, taide saattaa silti olla tärkeämpää (ja siksi on erityisen tärkeää kohdella itselleen rakkaan ihmisen taidetta hellästi, sillä vakaalla päätöksellä, ettei mikään, mitä tuo ihminen sanoo tai tekee, koskaan satuta minua, koska minä olen päättänyt kohdata hänen maailmansa lempeästi, enkä koskaan tuomiten).

Tätä mietin, kun katselin Kiiverin teosta.

Samassa tilassa Anne Järven Kauhea nainen -teoksen kankaiset naiset seisovat kuin valaistut henkiolennot mustassa huoneessa. Heihin heijastetaan piirrosanimaatioita. Tekniikka on hieno.

N

Eve Heino

Rakastan naista, jonka iho on puunoksien varjoja täynnä. Ja kuitenkin nämä valkoiset naiset ovat vähän uhkaavia, liian itsevarmoja tullakseen taivutetuiksi kenenkään muun tahtoon (ja miksi se on uhkaavaa, sitten?)

Eve Heinon Hukkuminen on videoteos portaissa: pelottavat valkoisiksi teipatut portaat, joihin heijastuu veden väreilyä. Kävelen aslapäin ja mietin, mitä tapahtuu jos kompastun: putoanko pehmeästi veteen vai repeytyykö polvieni iho kovien portaiden kulmiin.

Kellarissa kuuntelen Anu Mustosen Hei, kuule -installaatiota, jossa lapset puhuvat asioista, jotka pelottavat heitä. Mieleeni tarttuu tytön ääni, joka kertoo, että vanhemmat selittivät hänelle, mikä häntä erilaisissa animaatioissa tai tilanteissa pelottaa: se, että jokin muuttuu joksikin toiseksi. Hän ei pelkää oikeastaan sitä, mikä muuttuu tai sitä, miksi se jokin muuttuu vaan muutosta itseään.

Muutosta, että jokin on alati lipumassa joksikin toiseksi. Ja sitten ajattelen itseäni 5-vuotiaana ja sitä, olenko minä millään tavalla enää se sama ihminen, onko minussa enää mitään samaa kuin siinä. Olen edelleen lipumassa.

 

Kärsimystaidetta (Tamk, lopputyönäyttely)

TAMK – lopputyönäyttely: Ylin nappi auki. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 29.3.2014–15.4.2014.

Myrsky

Iina Myrsky: The Trip We Never Took

Jännittävää, moniaistista ja aika usein itsestään varmaa. Sellaiselta Tamkin lopputyönäyttely näytti Mältinrannassa. Jo sisääntulo oli viritetty jännittäväksi: verhonraosta hämärään huoneeseen, jonka lattialla konttasi mehiläisvahantuoksuinen mies (ihana tuoksu). Ja kun palasin kierroksen jälkeen samaan tilaan, olin ahdistavan varma siitä, että mies oli liikauttanut päätään. Eli jännitys toimi (mies on Fanni Maliniemen Aatami).

Moniaistisuus on monen teoksen ydintä. Kuten tuoksu. Puhe kasveista viherkasvien ympäröimässä tuolissa istuvalle katsoja-kuulijalle. Teos, josta saa irrottaa palasia. Sarjakuva-albumit sängyllä (niihin en kylläkään uskaltanut koskea, koska sitä ei erikseen sallittu kyltillä (olen sellainen puristi)).

Elina Ylhäisi: Äitin kavit

Elina Ylhäisi: Äitin kasvit

Kärsivät teokset (kuivuvat viherkasviparat! ja se Iina Myrskyn teos, josta melkein kaikki palat oli jo revitty irti). Pidin niistä, siitä säälistä, jota teosta kohtaan pystyin tuntemaan. (Meinasin kirjoittaa elotonta teosta, mutta ne Elina Ylhäisin installaation kasvit kyllä kärsivät ihan elollisina ja fyysisinä olentoina.)

Suuret maalaukset: Karin Gellmanin An Aesthesia -sarja ja Jesse Adveikovin karnevalistisiksi yltyneet (muuten hyvin perinnehenkiset) maalaukset. Adveikovin teokset hurmaavat. Kapteeni vihreät maalipisarat nenässään. Ihanan rouheinen mies. Gellmanin myyttiset unet: Pan, joka makaa miltei valvovalta näyttävän naisen pään yläpuolella sängyllä. Maailmat, jotka kohtaavat: värit, jotka eivät sekoitu toisiinsa.

Enimmäkseen hyvin lähestyttävää. Vain yhden teoksen esittelyteksti toi mieleen kaikki pahat puheet taidekielen mahdottomuudesta (toisaalta kyse voi olla myös nuoruuden mahdottomuudesta. tai vaatimusten mahdottomuudesta: mitä taiteesta ylipäätään pitäisi/voisi sanoa käyttäen kieltä?).

Karin Gellman: An Aesthesia: Pan

Karin Gellman: An Aesthesia: Pan

En tiedä. Kaikesta tästä jäi vierasmaalainen olo. Mitä tekijästä kertoo yksi työ tällaisessa ryhmänäyttelyssä? Hyväähän se useimmiten kertoo, mutta eikö se ole vasta tervehdys? Mikä vaatimus päästä katsojan suojausten läpi yhdellä teoksella!

 

 

 

TAMK lakkauttaa kuvataiteilijakoulutuksen

leikkausNäin näyttää ansiokkaasta vastarinnasta huolimatta käyvän: ”Kulttuurialalla TAMK profiloituu media-alan toimijana, ja koulutus keskittyy musiikkia lukuun ottamatta Mediapolis-kampukselle. Kuvataitelijan tutkinnosta luovutaan, ja taiteen opetusta sisällytetään media-alan koulutukseen. Musiikin koulutuksessa painotus on klassisessa sekä draama- ja teatterimusiikissa.” (Lähde: TAMK hakee toimilupaa profiiliaan vahvistaen.)

On jännittävää/kuvottavaa seurata, miten rahalla perustellaan nykyään kaikki. Mikä tahansa väite voidaan kumota rahalla. Se tuottaisi hyvinvointia ja elämänhalua tuhansille ihmislle! Mutta se maksaa, joten emme tee sitä.

On jännittävää/kuvottavaa, että yhtä aikaa vannotaan nuorten koulutuksen nimeen ja lakkautetaan opiskelupaikkoja. Ja sanottakoon nyt sekin itsestäänselvyys, että ihmiset maksavat veroja saadakseen terveyspalveluja ja koulutuksen, ja kuitenkin aina ensimmäiseksi leikataan nimenomaan näistä.

Olen kirjoittanut kamppailusta TAMK:n kuvataiteilijakoulutuksen puolesta sekä taiteesta ja rahasta viime kuukausina mm. seuraavat jutut (ja olen edelleen ihan samaa mieltä kaikesta, mitä kirjoitin):

Ilman taidetta en voisi (8.5.2013)

Mitä hyötyä taiteesta on? (Keskisuomalainen, 16.5.2013)

Jos puolisosi ei rakasta sinua, taide rakastaa sinua (4.6.2013)

Jos puolisosi ei rakasta sinua, taide rakastaa sinua

MuotokuvatiskiTänään oli (saattaa olla vieläkin, mutten mene vannomaan) Tampereen Keskustorilla mielenosoitus Tamkin kuvataiteen opetuksen säilyttämisen puolesta. Siellä sai (ehkä saa vieläkin) teettää itsestään muotokuvan, ja nämä kuvat sitten annetaan opetusministerille.

Kävin itsekin antamassa kasvoni projektin käyttöön. Se oli mukavaa ja leppoisaa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuka sen muotokuvan teki ja kuka kirjoitti minulle iskulauseen, koska koko tori raikasi miljoonan kovaäänisen voimalla IF YOUR WIFE DOESN’T LOVE YOU, GOD LOVES YOU jne. En siis kuullut mitään, mitä muotokuvaajat mahdollisesti minulle puhuivat. Kerron teille, kuka kuvan teki, kunhan selvitän sen jostain.

(Olin muuten miettinyt viikon itselleni iskulausetta, mutta tähän muotkuvaideaanhan tietysti kuuluu, ettei sitä iskulausetta saa itse sanoa vaan muotokuvaaja keksii sen katsellessaan minua. Minulle tuli ”Ilman taidetta maailmani on mustaa ja valkoista.” Niinpä! Olin itse ajatellut jotain suoremmin Tamkin puolesta, sellaista että ”Ei monopolia kuvataiteen opetukseen!” tai ”Tarvitsemme monenlaisia taiteilijoita/koulutuksia!” mutten koskaan saanut iskulausetta lopulliseen muotoon, joten ihan hyvä, ettei sitä tarvinnut lopulta itse kirjoittaa.)

Kaikki muotokuvat tulevat taas tuonne Muotokuvatiskin blogiin.Ilman taidetta en

Ilman taidetta en voisi

2013-05-08-837Tänään oli mielenosoitus Tamkin kuvataiteen koulutusohjelman säilyttämiseksi. Tuntuu surrealistiselta, että tässä samassa kaupungissa elää ihmisiä, joiden mielestä raha on tärkeää ja ihmisten tekemä taide ei ole tärkeää, mutta niin ilmeisesti on, koska koulutusohjelmaa uhkaa lakkautus.

Katselin mielenosoitusta ja kuljin sen mukana jonkin matkaa. Katselin sitä hienoa yhteisöllisyyttä, joka porukassa näytti olevan. Liikutuin siitä, miten hienoa niillä ihmisillä näytti olevan yhdessä. Sen jälkeen tajusin, että joku ulkopuolinen lakkauttaa tuon kaiken, tuota koulutusta ei sitten enää ole, tuota yhteisöä ei ole.

Ihmiset huusivat ”Ilman taidetta en voisi elää!” ja sen yksinkertainen totuus jotenkin musersi minut. Ajattelin, mitä olisin ilman taidetta (en mitään), ja kuinka tällainenkin tyyppi, jota yhteiskunta ei ole koskaan tarvinnut mihinkään eikä varmaan koskaan tarvitsekaan, saa tuntea olonsa kotoisaksi taiteen maailmassa. (Se on toki hyvin subjektiivinen tunne, että minullakin on paikka tässä maailmassa, mutta sen voi monistaa, sitä voi katsella eri kulmista ja voidaan todeta, että taide on tärkeää ihmisyydelle. Ei vain ihmisyydelle minussa vaan ihmisyydelle kaikissa ihmisissä.)

Tylsää, jos Tampereesta tule taidetta alas ajava kulttuurivihamielinen kaupunki. Kun yliopisto lakkautti taideaineiden opetuksen, järkytyin ja menin sitten opiskelemaan taidekasvatusta Jyväskylään. Entä, jos täällä ei enää kouluteta kuvataiteilijoitakaan? Millainen kaupunki tämä sitten on?

Jossain tässä vaiheessa ajatusketjuani aloin vähän itkeä ja poistuin kulkueesta. Onneksi nuo ihmiset, joista ketään en tunne, jaksoivat jatkaa mielenosoitustaan ja jatkavat varmasti myös taiteen tekemistään. Nuo ventovieraat taiteilijat/opiskelijat/taiteen puolestapuhujat, minulle niin tärkeät ihmiset.

(Ja minne minä poistuin? Taidegalleriaan, koska sellaiseen on hyvä mennä, kun on keskellä kaupunkia tunnekuohun vallassa.)