Lipumassa kohti (Näyttely: Kiiveri, Järvi, Heino, Mustonen)

Niina Kiiveri, Anne Järvi, Eve Heino ja Anu Mustonen
— Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutusohjelman opinnäytetyönäyttely Perustuu tositapahtumiin Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 4.4.2015-21.4.2015.

N

Anne Järvi

En tiedä, osaanko lähestyä näyttelyn jokaista teosta samalla ansaitulla intensiteetillä. Katselin näyttelyn jotenkin ajatellen, että kaikki teokset kuuluvat yhteen, ovat samaa maailmaa ja tilaa. Sitten kotona huomasin, että siellähän oli neljän eri tekijän töitä. Hittolainen, joskus tosiaan saa maksaa siitä, ettei jaksa lukea näyttelyjen aanelosia (otan niistä yleensä valokuvat ja luen vasta kotona).

Niina Kiiverin Isosisko on videoteos, jossa taiteilija katsoo itseään suhteessa veljeensä. Miten veli antaa siskolleen luvan pukea veljensä mekkoon. Miten veli nauraa teatraalisesti (varmaan tekee senkin käskystä). Mitä veli tekee siskolle, millaiseksi tämän pukee.

Sisaruussuhteet ovat minusta äärimmäisen kiehtovia. Miten me, joilla sisaruksia on, elämme todellisuudessa, josta kukaan muu ei koskaan pääse osalliseksi kuin se sisarus, jolla on lapsuuden verran samoja muistoja ja kokemuksia (ja kuitenkin ne ovat eri kokemuksia, ja asiat voidaan muistaa täysin eri tavalla). Minua kiehtoo sisarustenvälinen kieli, johon kukaan muu ei pääse mukaan, kieli jota sisarukset eivät itse edes huomaa, mutta jonka jokainen ulkopuolinen kuulee.

Minä pidän jopa siitä, että jään ulkopuoliseksi heti, kun huoneessa on sisaruksia, olivat he minulle kuinka tuttuja tahansa. Ettei minulla ole mitään asiaa heidän jakamaansa tilaan.

Ja toisaalta se luova työ, taide. Karl Ove Knausgård pohtii Min Kamp 6:ssa, julkaisisiko hän kirjansa, jos sen julkaisemisella menettäisi veljensä. Tietysti, hän vastaa.

Vaikka on asioita ja ihmisiä, jotka ovat niin lähellä, että he ovat osa meitä itseämme, taide saattaa silti olla tärkeämpää (ja siksi on erityisen tärkeää kohdella itselleen rakkaan ihmisen taidetta hellästi, sillä vakaalla päätöksellä, ettei mikään, mitä tuo ihminen sanoo tai tekee, koskaan satuta minua, koska minä olen päättänyt kohdata hänen maailmansa lempeästi, enkä koskaan tuomiten).

Tätä mietin, kun katselin Kiiverin teosta.

Samassa tilassa Anne Järven Kauhea nainen -teoksen kankaiset naiset seisovat kuin valaistut henkiolennot mustassa huoneessa. Heihin heijastetaan piirrosanimaatioita. Tekniikka on hieno.

N

Eve Heino

Rakastan naista, jonka iho on puunoksien varjoja täynnä. Ja kuitenkin nämä valkoiset naiset ovat vähän uhkaavia, liian itsevarmoja tullakseen taivutetuiksi kenenkään muun tahtoon (ja miksi se on uhkaavaa, sitten?)

Eve Heinon Hukkuminen on videoteos portaissa: pelottavat valkoisiksi teipatut portaat, joihin heijastuu veden väreilyä. Kävelen aslapäin ja mietin, mitä tapahtuu jos kompastun: putoanko pehmeästi veteen vai repeytyykö polvieni iho kovien portaiden kulmiin.

Kellarissa kuuntelen Anu Mustosen Hei, kuule -installaatiota, jossa lapset puhuvat asioista, jotka pelottavat heitä. Mieleeni tarttuu tytön ääni, joka kertoo, että vanhemmat selittivät hänelle, mikä häntä erilaisissa animaatioissa tai tilanteissa pelottaa: se, että jokin muuttuu joksikin toiseksi. Hän ei pelkää oikeastaan sitä, mikä muuttuu tai sitä, miksi se jokin muuttuu vaan muutosta itseään.

Muutosta, että jokin on alati lipumassa joksikin toiseksi. Ja sitten ajattelen itseäni 5-vuotiaana ja sitä, olenko minä millään tavalla enää se sama ihminen, onko minussa enää mitään samaa kuin siinä. Olen edelleen lipumassa.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: