Posts Tagged ‘Reetta Partanen’

Suojattu tila (Näyttely: Partanen)

Reetta Partanen: Syke. Syke. Syke. Syke. Galleria Emil, Studio (Vanha kirjastotalo, 2. krs., Keskustori 4, Tampere) 2.7.-31.7.2015.

ReettaPartanen1Ääni ei ole yhtä tarkkaan rajattavissa kuin kuva. Reetta Partasen näyttelyssä on Partasen ja Henri Ijäksen ääniteos, jota on tavallista vaikeampi rajata. Teoksessa on kaupunkiääniä Tampereelta. On jotenkin hienoa päästä tähän tilanteeseen, ettei tiedä, mikä on taideteosta ja mikä ei. Siitähän tässä on kyse: Ei taide ole jossain muualla. Ei ole mahdollista rajata, mikä on taidetta ja mikä ei ole.

Partasen teokset ovat kaupunkiääniä lukuunottamatta käyttäneet materiaalinaan luontoa. Videolla muurahaiset touhuavat pesässään (on pakko alkaa seurata yhtä niistä ja jännittää koko sen matka suuren neulasen kanssa. se onnistuu viemään sen pesään). Istun teoksen edessä pitkään, siinä on jotakin sellaista hypnotisoivaa kuin tulen tuijottamisessa. Että luonto se vain pärjää, minun ei tarvitse puuttua asioihin.

Hurmaavia ovat myös käävät, jotka näyttävät jo takaapäin korvilta. Kierrän ympäri ja näen, että niihin on myös koverrettu korvia. Ihanaa peikkojen ja haltioiden luontomystiikkaa. ReettaPartanen2

Kaikki tässä näyttelyssä on harkittu huolella. Tiedän löytäväni jonkin yllätyksen, jos menen katsomaan linnunpesää läheltä, ja siellähän se on, yllätys minulle. Tiedän, että voin lähettää ajatukseni harhailemaan mitä tahansa teosten vihjaamaa polkua pitkin, enkä jää heitteille.

Tämä on siten turvallinen näyttely, täältä ei voi pyllähtää vahingossa pois.

 

Mainokset

Vähän paperihullu (Näyttelyt: Paperin taide; Koru)

Paperin taide ja KORU – Pirkanmaa muotoilee V TR1:ssä (Väinö Linnan aukio, Tampere) 11.10.–16.11.2014.

Joseph James: House of Mirrors

Joseph James: House of Mirrors

On aina jotenkin hauskaa, kun kootaan näyttely rajoittaen teokset johonkin materiaaliin. TR1:ssä on nyt esillä paperista taidetta.

Materiaali ei sinänsä ole este tai rajoite millekään. Paperia on vaikka minkälaista (ampiaispesät esimerkiksi ovat paperia; raha on paperia; kirjat ovat) (vähän kyllä mietin, että eikö rahan tuhoaminen ole jotain lakia vastaan, mutta toisaalta taide ylittää muutenkin lakien rajat), ja sitä voi käsitellä miten tahansa (leikkamalla, muotoilemalla, ompelemalla).

Minä olen vähän paperihullu – vaatekomerostani on pari hyllyä varattu papereille. Paperissa on jotakin mystisen kaunista, sen monikäyttöisyydessä, sen rajattomuudessa, sen esteettisyydessä, taktiilisuudessa.

Paperitaidetta ei tietenkään saa kosketella, joten taktiilius jää mielikuvituksen varaan. Mutta aivan uskomattoman hienoja tekstuureja on näyttelyssä kyllä tarjolla.

Tatu Tuominan: Studying Modern Architecture with a Knife.

Tatu Tuominan: Studying Modern Architecture with a Knife

Leikkaaminen: Antti Johannen Kääriäisen Progress on uskomaton, hämähäkinseittimäinen mekaanisen työn kuva. Tulee mieleen Chaplinin Nykyaika. Tatu Tuomisen sarja Studying Modern Architecture with a Knife muuttaa aikakauslehtien sivut kolmiulotteisen näköisiksi kuviksi arkkitehtuurista. Näitä on pakko tuijottaa lähietäisyydeltä.

Ja on leikkaaminen läsnä myös Satu Nikun sarjassa Terveiset täältä ei mistään, jossa postikortinkokoiset harmaat pinnat ovat saaneet asukkaikseen ihmisiä matkaesitteistä. Miten hauskaa heillä on, vaikka he eivät ole missään! Kamppailen kahden tulkinnan välillä: a) kaikki matkakohteet ovat niin geneerisiä, että on ihan sama, minne menee esittämään turistia b) ihmisen ei tarvitse mennä minnekään, koska hänellä on mielikuvitus.

Reetta Partanen: Sisämaa

Reetta Partanen: Sisämaa

Tiedän, ettei kaikkia painettuja kirjoja tarvita, mutta silti tuottaa aina vähän tuskaa nähdä kirjoja leikeltyinä ja taiteltuina. Kauniita esineitä niistä saa, en minä sitä. Ja onhan se hyvä, että käyttökelvoton kirja jatkaa elämäänsä taiteena. En vain pääse yli siitä muodon pyhyydestä! Kirja on jotakin, mihin ei saa piirtää, mistä ei saa taittaa kulmaa, ei saa pidellä likaisin käsin.

Olen kaukana siitä, että osaisin ihailla kirjasta tehtyä teideteosta vaikkapa kotonani. Näyttelyssä saatan ihailla sellaista, mutta että sen kanssa pitäisi elää päivittäin. Ahdistuisin. (Itse asiassa tästä tulisi erinomainen henkinen harjoitus: pitää hankkia kirjasta tehty esine ja elää sen kanssa.)

Kirjat on helppo ymmärtää paperiksi, mutta entä sitten Reetta Partasen veistos Sisämaa, mies, joka on puoliksi puuta ja puoliksi ihmistä? Maasta kasvava otus, toinen käsi juurakkoa (pahoittelen kuvanlaatua; kännykkäkameralla ei saa hyvää kuvaa, ja kamera unohtui kotiin). Teos näyttää siltä, että se tuoksuu, mutta ei. Se on nurinkäännetty puu, juuret kohti taivasta, tuoksumatta.

Hanna Järvenpää: Syntipussit

Hanna Järvenpää: Syntipussit

Haluan vielä kiinnittää huomionne Hanna Järvenpään Syntipussit-installaatioon. Se on tehty teepusseista ompelemalla! Niin kauniinväriset ihmisnahat riippuvat katosta. Toivoisin niille tuulta, jossa kellua, leijua. Vaikka teos voisi olla ahdistava tai aavemainen, se ei ole sitä, se on vain kaunis ja herkkä. Tällaisiahan me olemme, kuoria tuulessa.

Jo kaukaa kiinnostava on myös Anssi Taulun Organic City. Pahvilaatikoiden keskelle on luotu kummallinen, mekaaninen tippukiviluola. Ehkä tältä näyttää maan alla, kun porat tunkeutuvat maankuoren läpi planeetan kuumaan ytimeen.

Yläkerran korunäyttely oli mahdoton tehtävä puhelimen kameralleni, jolla ei saa lähikuvia (siis kamera unohtui oikein hyvästä syystä! lähdin kotoa juosten, koska näin kotitaloni pihassa nosturiauton ja puunkaatomiehiä. menin pelastamaan puuta kaatamiselta, joskin sitten kävi ilmi, että kyse oli vain oksien karsimisesta. että ihan tarpeellinen hysteria.)

2014-10-16-1608

Koruissa on orgaanisia, eläimellisiä, kauniita ja yököttäviä yksityiskohtia. Erityisesti näyttää olevan muodissa, että kaulakorussa on enemmän tavaraa selän puolella kuin edessä.

Viereinen kuva on kokoelmasta, jossa ei yksilöity tekijöitä. Jää siis arvoitukseksi, kenen söpönkarmea koru tämä on.