Videoteos, joka vei sydämeni (ja muita matkoja) (Näyttelyt: Hartman, Taskinen, Helenius, Pajamäki, Kuorinki & Skarlinski)

Leena Hartman: veistoksia; Vesa Taskinen: grafiikkaa ja maalauksia; Marjo Helenius: serigrafioita; Galleria Katko: Mikko Kuorinki ja Alexandr Skarlinski: videoteoksia; Pasi-Pekka Pajamäki: valokuvia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 11.8.2013 saakka.

–

Galleria Katko

Galleria Kapriisin alakerrassa on esillä Mikko Kuoringin ja Alexandr Skarlinskin videoteoksia. Videoita, tiedättehän minut, vähän vierastan toisinaan (olen kyllä järkyttävän epäteknologinen ihminen, en tykkää edes kännyköistä). No mutta, Kuorinki & Skarlinski ovat tehneet lyhyitä videoita, joilla he veivät sydämeni, sillä ah –

– nämä videot ovat kuvia kirjoittavan ihmisen tajunnasta. Ihan mielettömiä videoita! Katselin niitä henkeäni haukkoen (mikä ei ole liioittelua, oli kauhea hellepäivä).

Videoissa on kuva, jonka päälle tulee tekstiä. Se siinä. Mutta ne yhdistelmät (joita en kirjoittanut muistiin); kuviin liittyviä ajatuksia, oivalluksia tai juurikin ei-oivalluksia (yksi teksti kertoo siitä, mistä kirjoittaja nimenomaan ei ajattele kuvan kertovan). Vain yhdessä (junavideossa) teksti meni niin nopeasti, etten ehtinyt lukea sitä (edes toisella kerralla). (Kauheasti sulkuja.)

Näin kuvailutulkkina ajattelin, että kas, olen kohdannut taideteoksen, jota ei voisi kuvailla näkövammaiselle, koska teksti (englanninkielinen kaiken lisäksi) menee ruudulla nopeammin kuin sen ehtii lukea ääneen. Tekisi silti mieli kokeilla.

Niin, ne lyhyet videot sykähdyttivät minua. Elämäni on sellaista, että katselen milloin mitäkin ja ajattelen, että tästäkin alkaa tarina. Tai että tästä nyt ei ainakaan ala tarina (ja sitten siitä alkaa tarina).

Ne videot sykähdyttivät minua niin, että olen monta päivää purrut kynsiäni,  koska en ole voinut tulla kirjoittamaan niistä videoista teille. Voi jukrat.

–

Leena Hartman: Katse pinnan taa 

Leena Hartmanin maalaukset ovat harmaita, verhottuja, melankolisia kuvia sirkusmaailmasta. Paikoin vähän naiivejakin (alaston tyttö nojaa seinään hiukset silmillään, selässään siivet). Mutta maailma toimii, pidän muutenkin monokromaattisista maalauksista.

Näyttelyssä huomion kaappaavat kuitenkin veistokset, jotka ovat suuria tilan kokoon nähden. Vähän piti varoa, etten kolauttanut niitä selkärepullani. Veistoksissa on vanhojen myyttien tuntua, teatteria sellaisena kuin sen voisi ehkä kuvitella olleen Kreikassa antiikin aikaan. Hahmot ovat jumalia, oikeasti eläviä.

Pidän siitä, että siivekäs nainen on veistos, joka ei pysyisi pystyssä (sen maata koskettava nilkka on ojennettu kuperaksi). Veistos, joka täytyy ripustaa siimalla kuin maalaus – jotenkin kiehtovaa, vaikka epäkäytännöllistä.

Vesa Taskinen

Vesa Taskisen mustetyöt ovat piirrostyyliä, jossa koko pohja peitetään mustavalkoisilla kuvilla niin, että silmät saavat seikkailla kuvapinnalla ja löytää tunnistettavia muotoja. Vähän raskaita katsoa, paikoin, mutta jotain hienon art deco -henkistä kuvissa on (erityisesti Animus, pyöreä kuva naisen kasvoista profiilissa (tuossa vasemmalla)).

Osassa teoksia on avaruusajan mystiikkaa, ikikaikaisia vuoria ja mikroskooppikuvia molekyylirakenteista.

Voin kuvitella, että tällaisten kuvien piirtäminen on meditatiivista. Niiden katsominen on kuitenkin vähintäänkin levotonta: koko ajan on kurotettava seuraavaan kuvaan ja seuraavaan, otettava selvää, annettava levottomalle mielelle sen kaipaamia vastauksia.

Marjo Helenius

Marjo Heleniuksen puulle vedostettu grafiikka on silkkaa väriä ja pintaa. Kuvioissa alkaa nähdä maisemia, pilviä, hahmoja, mutta se johtuu vain ihmisaivojen tarpeesta jäsentää nähtyjä muotoja. 

Teosten värit ovat kauniita, päällekäymättömiä, ja niissä on kummallista pientä liikettä. Ihastuin näihin kuviin, niiden pehmeyteen ja lempeyteen. Näillä voisi täyttää huoneen, olla onnellinen siellä. (Kuvat täyttävät esteetikon jonkinlaisen romanttisen/nostalgisen tarpeen.)

Pasi-Pekka Pajamäki

Olen ennenkin kirjoittanut Pasi-Pekka Pajamäen San Francisco Stills -kuvista – nyt esillä on Remix.

En tiedä, mitä on tapahtunut (ja onko setapahtunut minussa vai kuvissa), mutta tällä kertaa pidän kuvista enemmän kuin helmikuussa. Nyt kuvat näyttävät muodostavan kokonaisen tarinan, ehjemmän kuin viimeksi niitä katsellessani (silloin ajattelin niiden olevan kuin vilkaisu turistin kuva-albumiin).

Pidän näistä pienistä havainnoista, vihreänkeltaisesta tennispallosta hautautuneena samanväriseen maahan ja veistoksen raollaan olevista huulista. Ripustus on johdonmukainen. Pääsen mukaan matkalle, kivaa!

Yksityiskohtia kaupungista (Näyttely: Pajamäki)

Pasi-Pekka Pajamäki: San Francisco Stills. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 28.2.2013 saakka.

–

Hittolainen, onkohan tämä ”älä kuvaa” galleria Rongan uusi periaate vai liittykö kielto vain Pasi-Pekka Pajamäen näyttelyyn? On niin ärsyttävää yrittää kirjoittaa taiteesta ilman kuvia, etten tiedä tahdonko edes yrittää (mutta sen jälkeen kun opiskelin kuvailutulkiksi, olen kieltänyt itseäni käyttämästä sanontaa ”en voi sanoin kuvailla”, ja niinpä yritän taas). Ja onhan teille tuossa tuo näyttelyn mainos, josta heijastuu koko Ojakatu (alkuperäisessä kuvassa on sumuun katoava pilvenpiirtäjä).

Pajamäen valokuvissa on yksityiskohtia kaupungista. Sellaisia kuin maahan pudonneet avaimet, henkarissa heilahteleva oranssi vaate ja kauniin siniset katukivet (tai jonkinsortin kaakelit). Kuvat on otettu San Franciscossa, ja tiedote kertoo taiteilijan löytäneen kuviinsa esimerkiksi ”sateenkaarikaupungin sukupuolinormeista vapaata elämää”.

En tiedä, missä se vapaa elämä on (oranssissa hatussa? aurinkolaseissa?), mutten oikein saanut siitä otetta. Näyttely toimii pienillä oivalluksilla, se sanoo: katsokaas, huomasin tällaista! ja sitten katsojan tehtävä on riemastua tai haikeutua niistä havainnoista. Eikä siinä mitään.

Ehkä tämä näyttely jotenkin näyttää liikaa omilta matkakuviltani (tiedän kyllä, että tämä taiteilija on asunut San Franciscossa, joten kyse ei ole mistään lomakuvista), joissa on aina viemärinkansia ja kadulle pudonneita roskia, eikä koskaan mitään oleellista (paitsi että juuri ne pikkujutut ovat matkustamisessa oleellista). En osaa ottaa kuviin riittävää etäisyyttä, jotta ne muuttuisivat edessäni taiteeksi.

Ja mitä taide sitten on, te kysytte (taiteilija itse varmaan ainakin kysyy). Niinpä. Jotenkin itse pidin määritelmästä, johon jossakin taidekasvatuksen tenttikirjassa taannoin törmäsin (huomatkaa akateemisen tarkka viittaus lähteeseen!), että jos taideteos toistaa todellisuutta täysin ja suoraan, se ei anna teoksen kohteelle riittävää etäisyyttä arjesta. Kuva on sitten vain osa todellisuutta, jota se toistaa täsmälleen sellaisena kuin todellisuus itse on.

(Huomaan kirjoittaneeni itseni nyt varsin kaltevalle pinnalle, josta pois räpiköiminen on miltei mahdotonta.)

Kokisin tämän näyttelyn ehkä mieluummin kirjana kuin kuvina gallerian seinillä. Näin todelliset kuvat kärsivät gallerian todellisuudesta vieraantuneesta tilasta.

(Kas niin, olen jo melkein turvassa.)

Ja valokuvissahan mikään ei koskaan ole varsinaisesti totta. Kuva on valikoitu ja rajattu. Kuva on olevinaan totta, mutta oikeasti se on vain näyttämö, jolle taiteilija on löytänyt sopivan sommitelman ja rajauksen. Vaikkei hän liikuttaisi kuvaamaansa kohdetta, hän voi aina liikuttaa itseään sen ympärillä.

Kuvat ovat hyvin valoisia, aurinkoisia ja värikkäitä. Ja hyvin rajattuja. En väitä, että omat toisintoni viemärinkansista olisivat yhtä hyvin valotettuja ja rajattuja; tiedän kyllä, että kamera ei ota itsestään täydellistä kuvaa vaan kuvaajalla tulee olla kykyä ja taitoa kameran käyttämiseen.

Ehkä nämä yksityiskohtaiset kuvat ovat muistuttamassa minua(kin) siitä, että kuvaaja on aina läsnä paitsi valinnoissaan myös valoissa ja väreissä. Että ei se ole aina ihan yksinomaan Ifolorin vika, että kuvani ovat pimeitä, tärähtäneitä ja sitä rataa.