Rakennuspalikoita (Näyttely: Korhonen)

Marjukka Korhonen: Hetkellinen epätasapaino. Galleria Saskia 14.8.–2.9.2015.

–

Marjukka Korhosen näyttely on raju. Ihmishahmot on rakennettu palasista kuin terälehdistä, niitä on painettu peukalolla kuopalle, ihmiset ovat kekoja, joista putoilee kappaleita, historiaa, ominaisuuksia. Heitä raavitaan. He hilseilevät itselleen uuden ihon.

Heidän rajansa ovat epäselviä. Missä tämä nainen loppuu? Missä maailma alkaa? Olenko minä jotenkin tästä teoksesta erillinen olento vai jatkuvatko nämä palaset minuun, minun verkkokalvoilleni, minun avoihini?

Selvimmin hahmotettava on näyttelyn nimiteos, Hetkellinen epätasapaino, jonka apina riippuu seinällä hupaisan oloisesti. Ihmiset ovat astetta abstraktimpia, ja heillä saattaa olla kavioita (kuinka kaamealta kuulostaakaan teoksen nimi Ydinperhe, kun sanaan liittää tällaisia fyysisiä mutaatioita). Värit ovat epäluonnollisia, materiaali näyttää sinitarramaiselta.

Lähes täysin abstraktit maisemaveistokset ovat minulle vähän liian hankalia. Jotakin kiehtovaa on siinä, miten ihminen on esittävän ja ei-esittävän rajalla. Hahmottuu muttei paljastu.

Näyttelystä jää sellainen olo, että olen joutunut tekemään ajatustyötä. Ja vielä hellepäivänä.

 

 

Valosta ja paikoista jotka ovat olemassa ilman meitä (Näyttelyt: Häkkänen; Poutanen)

Tiina Poutanen: Jänismetsä & Kaisu Häkkänen: Mad Johnson was here. Taidekeskus Mältinranta 22.8. – 8.9.2015.

–

Kyllä ne ovat kauniita, sitä ei voi kieltää. Kaisu Häkkäsen neulanreikäkameralla ottamat mustavalkovalokuvat ovat utuisia ja juuri oikealla tavalla kirkkaita. Mustavalkoisuus nostaa valon esiin niin ihmeenkaltaisena, että se hämmästyttää aina, kun mustavalkoisia kuvia katselee.

Kuvat ovat yhtä aikaa arkaaisia ja tuttuja. Ehkä tuttuja, koska lapsuudessani ulkomaanmatkat tehtiin aina Norjan lappiin, ja näissä kuvissa on lumihuippuisia vuoria ja alueelle tyypillistä maisemaa.

Rakennuksissa on takuulla sisällä kaikenlaisia mysteerejä, kokonaisia todellisuuksia ja toisten ihmisten normaalia, joka on meille vierasta. Nämä talot katsovat meitä ja sanovat: pysykääpäs siellä vähän kauempana. Pidän tällaisesta itseriittoisuudesta: että minua ei tarvita tekemään mistään kokonaista.

–

Tiina Poutasen Jänismetsään astuessani tunnen tosiaan astuvani rönsyillen ja itsestään kasvaneeseen luonnontilaan. Täällä eläimet ja ihmiset alkavat vähitellen muistuttaa toisiaan suorastaan pelottavalla tavalla (perhonen lukee kirjaa, jäniksenpäinen ihminen makaa maassa).

Paperille piirrettyjä mustavalkokuvia ja vanerille luotuja värimaalauksia yhdistävät teokset ovat kuin joulukalenteri, josta aukeaa luukkuja aina vain syvemmälle ihmis(ja eläin)mieleen. Tekniikka on hieno, niinkin hieno, että olen juuri tekemässä heräteostosta kun tajuan, että tällä hetkellä siihen ei ihan olisi varaa.

(En voi enää mennä näyttelyyn, koska sellaisen punaisen tarran näkeminen valitsemani teoksen alla olisi liian tuskallista.)

Mistä minä näissä pidän? Satumaisuudesta, jolla tavallinen arki näyttäytyy, kun sitä katsoo oikeaan aikaan (jänikset istuvat iltahämärässä numikolla). Valosta, joka näyttää meille nekin asiat, joita emme ihan ymmärrä tai joita emme uskalla ymmärtää.

Ja kyllä, teokset ovat kauniita, sitä ei voi kieltää.