Saara Ekström: Alkemia. WAM (Itäinen Rantakatu 38, Turku) 5.2.–24.4.2016.
–
Saara Ekströmin näyttelyn aloittaa suuri installaatio, jonka seinältä kuvat on revitty pois. On hassua, että näyttely alkaa tästä. Kun palasin lopuksi omia jälkiäni takaisin, ja päädyin saman teoksen eteen, sain repimisestä paremmin kiinni. Jonkinlaisena epilogina revityt kuvat lähettävät katsojan kotimatkalle varsin tietoisena siitä, että kuvillakin on rajansa. Että vaikka tässä on kaikin voimin yritetty luoda tätä visuaalista todellisuutta, sen kupla puhkeaa heti, kun museosta poistuu.
Visuaalinen luomistyö – sitä minä näyttelyssä koko ajajn ajattelin. Että kun antaa aivoille tarpeeksi ärsykkeitä, aivot luovat meille maailman. Tämähän on totta laajemminkin. Koko ajan aivot luovat meille maailmaa, jossa pystymme toimimaan.
Mutta Ekströmin näyttelyssä tämä on totta spesifisti. Taiteilija luo kärsivällisesti, johdonmukaisesti ja teos teokselta maailmaa, joka uppoaa katsojaan ja jonka katsojan aivot lopulta hyväksyvät.
Hän asettelee bakteereja petrimaljalle ja odottaa, että ne alkavat kasvaa aivojen mehevässä liemessä.
Minulle tämä tapahtui kolmikanavaisen akvaariovideoteoksen kohdalla. (Tämä suuri teos on muuten sijoitettu jännittävästi tilaan, jossa ei ole penkkejä. Istuin siis lattialla. Ja kas kummaa, jotenkin perspektiivi toimi erityisen loistavasti siinä lattialla.)
Äkkiä kaikki loksahti kohdalleen. Ymmärsin kalojen liikkeen olevan samaa mekaniikkaa kuin kristallien muodostumisen syvällä kallioiden sisäpuolella. Ja kuinka aika rapisuttaa rakennukset, joiden sisäpuolella eläimet ja ihmiset näyttävät aina uusilta ja tuoreilta. Aika rapisuttaa meidätkin, silti. Me vain emme halua nähdä itseämme hilseilevänä betonina. 
Näyttelyssä vertautuu elävä ja eloton jatkuvasti. Kristallimuodostelmat, kivimuseot ja sienirihmastot. Kirjahyllyt ja saniaiset. Kuinka kasvi avaa lehtensä auringonvaloon, ja lehtien sisäpuolelta paljastuu ihmiseltä jääneitä esineitä, noppa, matemaattinen yhtälö sekin.
Näyttelyn voisi tiivistää asetelma-tematiikkaan. On kokeiltu, miltä tämä ja tuo näyttävät rinnakkain. On löydetty yhteneväisyyksiä. On tehty asetelmia.
On tehty visuaalisia asetelmia sellaisella vimmalla, että on unohdettu, mikä on elävää ja mikä ei. Kuin avaruusolento, on tutkittu erilaisia vastaan tulleita maailman kappaleita. Ja välillä on käynyt niinkin (hupsis!) että elävä olento on tämän tutkimuksen kohteena kuollut. Tulppaanille on annettu veden sijasta sinistä maalia. Seiniin on teipattu geometrisiä kuvioita.
Toisinkin päin voi käydä: elottomasta voi tulla elävää. Huoneessa, jossa on paljon täytettyjä pöllöjä, on seinänkokoinen videoteos, jossa elävä pöllö räpyttelee hitaasti silmiään. Kun elävä pöllö liikkuu taustalla, huomaan kuvittelevani täytetyillekin pöllöille elämän. Säpsähtelen, kun luulen niiden kääntävän terävästi päätään minun suuntaani.
Eikä tämä kupla taidakaan puhjeta heti, kun poistun museosta. Katselen maailmaa jonkin aikaa toisin. Vai katselenko? Vai katseleeko joku muu minun silmieni kautta, yrittää ymmärtää tämän vieraan planeetan luonnonlakeja?
–
(Pahoittelen, etten nyt tiedä teosten nimiä; museossa oli liian pimeää, enkä saanut nimikylttien kuvia tallentumaan luettavalla laadulla kameraani. Joo, tiedän: ilman kynää ja paperia ei pidä koskaan mennä lähellekään taidetta.)
Vielä WAMissa käydessäni yläkerran galleriassa oli esillä Lasse Lecklinin valokuvanäyttely Euroopan kauneimmat ydinvoimalat. Provosoivasti nimetty näyttely tarjosi juuri sitä: kauniita, romanttisia maisemakuvia, joissa on ydinvoimala. Yhdessä kuvassa kaikki auringonkukat ovat kääntäneet kasvonsa kohti voimalaa. Toisessa jykevä, rauhallinen vuoristomaisema on saanut voimalan mausteekseen.
Nokkonen 