On ja ei ole (Näyttely: Laaksonen)

Ville Laaksonen: Usko Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 17.2.2010 saakka.

Ville Laaksosen sivut.

—

Nähtyäni Ville Laaksosen Usko-näyttelyn julisteen odotin jotain paljon tummempaa kuin teokset, joilla Galleria Saskia on täytetty. Taiteen edessä odotukset ja ennakkoluulot ovat muutenkin turhia, mutta niistä on vaikea päästä eroon – kriitikkokin on ihminen, ja tämä kriitikko katseli sattumalta eilen Dogma-elokuvan (vuodelta 1999). Sen maailma väijyy mielessä Laaksosen näyttelyssä, vaikka elokuvalla ja maalauksilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Tai no, on niillä jotain. Usko on näyttely uskosta, muttei uskonnosta; näyttely uskon hypyn ottamisesta, uskomisen kokemuksesta, jota ilman mikään rakennelma (uskonto, taidemaailma tai edes liikenne) ei olisi mahdollinen. Suuri osa elämäämme perustuu uskoon, ja ehkä niin on myös oltava, jotta voisimme elää ajattelematta sitä, nouseeko aurinko enää huomenna.

Paras Laaksosen maalauksia kuvaava lause, jonka keksin, on: Se on siellä, ja se ei ole siellä. Maalaukset ovat välähdyksiä ja liikettä (miten kertoa liikkeestä maalatulla pinnalla? maaliläikistä, jotka lipuvat kuin pilvet kasvojen eteen ja taas pois? valosta, joka välähtelee jossakin kaiken taustalla pilvenpiirtäjien kirkkaista ikkunoista?). Maalauksissa on kerroksia. Niistä huomaa yhtäkkiä jotain (kasvot!) ja sitten taas jotain (toiset kasvot! siipi! graffiti seinällä!) ja sitten jotain katoaa, jokin liikahtaa, ja hetken kuluttua edessä on vain maalattu, kaksiulotteinen pinta, joka ei enää ota vastaan.

Näyttely on raskas kahdesta syystä (en pidä raskautta sinänsä huonona asiana; useimmat näyttelyt pitäisi joka tapauksessa nähdä monta kertaa ennen kuin voisi sanoa, ettei kokemus ole jollain tavalla väsyttävä):

– Teoksia on paljon, ja jokaisessa on paljon. Pedanttina katsojana en haluaisi ohittaa maalauksia nopeasti, mutta huomaan väsyväni ennen näyttelyn loppua. Toivoisin hiukan useampaa pientä ja helposti vastaanotettavaa maalausta (sellaista kuin Tie tai Odotus, joka yllättää kirkkaudellaan kuin auki repäisty esirippu) suurten teosten väliin.

– Osa teoksista on esillä niin, ettei niitä pääse näkemään kaukaa. Tämä ei tietenkään ole kenenkään vika (harvassa galleriassa olisi tilaa suurten maalausten täydelliselle katsomiskokemukselle), mutta välillä on sellainen tunne kuin joutuisi katsomaan televisiota liian läheltä. Häiritsevää liikettä, josta ei juuri ja juuri saa selvää.

Näyttely on tiivis kokonaisuus. Taiteilija paitsi pysyy aiheesaan myös tuo historian hämmästyttävästi osaksi meitä. Hän tuntuu näkevän, miten samanlaisia me olemme ajasta riippumatta ja kuitenkin yhtä aikaa niin erilaisia, ettemme voi edes kuvitella, mitä esimerkiksi pyramidinrakentajat ovat ajatelleet.

Faaraotkin asuivat kaupungeissa, heillä oli paljon samoja kokemuksia kuin meillä nykyään, mutta me emme voisi ymmärtää heitä jos tapaisimme. Kulttuuriero, ajattelun hegemonian täysi toisenlaisuus estäisi meitä löytämästä sanoja, joille antaisimme samanlaisen merkityksen. Tämä kaikki on Laaksosen teoksissa: kaikki samuus ja kaikki kirpeä erilaisuus, jota ei pysty kuromaan umpeen.

Osa maalauksista on kolmiulotteisia. Niiden kiertämisestä saa palkinnon, selvemmän tunnistamisen kuin kaksiulotteisten maalausten edessä.

On hassua, että yksi kolmiulotteisista teoksista, portaiksi muotoiltu näyttelyn nimiteos Usko, on muodostaan huolimatta yksi perinteisimmistä maalauksista. Sinisissä portaissa näkyy siipiä, jälkiä lumessa tai vedessä, helppoutta. Punaisissa portaissa on tulta tai veriroiskeita. Maailma jakautuu hyvään ja pahaan tai – toisin ajateltuna – tyyneen ja riehuvan kaoottiseen.

(Niin, ja unohdin taas kamerani kotiin, joten blogini jatkaa kuvattomalla linjallaan.)

Painajaista testaamassa (Näyttely: Henriksson & Kaakinen; Havimäki)

Anni Henriksson ja Terhi Kaakinen: Olipa kerran elämä ja Johanna Havimäki: Alinen Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 31.1.2010 saakka.

—

Päätin eilen että tänään käyn Rajatilassa. Päätökseni johti uneen, jossa menin Rajatilaan. Galleria oli unessa juuri sellainen kuin se onkin, ja siellä oli näyttely. Yläkerrassa oli piirroksia ja maalauksia, joissa oli sotilaita ja osassa suomalaista järvimaisemaa. Alakerrassa oli niin pelottava teos, että kun edelläni alas kävellyt näyttelyvieras juoksi sieltä huutaen takaisin ylös, päätin jättää alakerran kokonaan väliin. Jalat tuntuivat veteliltä, kun yritin kompuroida äkkiä portaat ylös.

Tänään menin sitten tarkistamaan uneni ennepitoisuuden.

Gallerian yläkerrassa on kyllä piirroksia, muttei maisemaa tai sotilaita; Anni Henrikssonin hiotulla puuväritekniikalla toteutetuissa kuvissa on tyttöjä. Mustalle ja valkoiselle pohjalle tehdyt piirrokset loistavat valoa tai pimeyttä. Pohjaväri sanelee koko teoksen.

Raikkaissa tyttökuvissa on jotain hyvin herkkää. Ehkä juuri tuo puuvärin sokkeloinen viiva, käsi joka ei ole pysähtynyt selittämään kuvaa puhki. Pidän kuvia elämänmyönteisinä lempeällä tavalla. Lempeydellä, joka ei ole humoristista tai korostettua. Minun on kuitenkin vaikea suhtautua kuviin. Luulen, että ne pitäisi osata vain aistia ja ottaa vastaan, mutta etsin niistä kerroksia ja vihjeitä analyyseille. Yritän opetella katsomaan katsomisen vuoksi, ilman taiteenkatsomisen kerrostumia itsessäni.

Henrikssonin piirrosten kanssa yläkerrassa on Terhi Kaakisen veistoksia. Puiset lapset kurkkivat, kiukuttelevat ja leikkivät. Perhe seisoo potretissa liikkumatta.

Puu elää. Oksanreiät näyttävät brutaaleilta luodinrei’iltä lapsissa. Suosikkini on kulman takaa kurkkaava lapsi, hetkeksi pysähtynyt niin kuin lapsi voi leikin keskellä pysähtyä, iloisena siitä, että hänet nähdään.

Alakertaan meneminen arveluttaa. Muistikuvat unestani vahvistuvat porras portaalta. Alhaalla on pimeää ja painajaismaista muutenkin. Kurkistan ovesta: huoneeseen on rakennettu kerrostalon kanahäkkikellari. Juuri tuollaisia pimeitä kulmia ja näköesteitä tässä kaivattiinkin!

Menen kellariin. Siellä elää. Siellä on otuksia, nahkaisia ryömijöitä. Niiden silmät seuraavat. Yritän ehtiä yllättämään ne ennen kuin ne hyökkäävät kimppuuni.

Yksi niistä nukkuu. Ehkä en olekaan niille uhka.

Johanna Havimäki vertaa teostaan ihmisen alitajuntaan. Sinne varastoidaan pelkoja ja muistoja ihan niin kuin tavaraa kellareihin ja vinteille: talteen, mutta näkymättömiin. Havimäen luoma maailma onkin varsin unimainen. Juuri tällaista on kulkea keskellä painajaista. Ympärillä on kaikkea arkista ja tuttua, mutta mikään ei ole niin kuin pitäisi. Joku vaanii. Jokin vie jalat alta kun pitäisi juosta pakoon, portaita ylös auringonvaloon, ulos ja ihmisten keskelle.

Tarkempi katse (Näyttely: Niivuori & Ollikainen)

Leena Niivuori: Esineitä ja olioita ja Paula Ollikainen: Hallinta Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 19.1.2010 saakka.

—

Leena Niivuori on älyttömän taitava siinä, mitä tekee. Se, mitä hän tekee, onkin sitten vähän vaikeasti määriteltävissä. Hänen hiilipiirroksissaan on leluja ja kinderyllätyksiä, taustat ovat yksivärisiä, eikä maalausten maailmaan mahdu mitään muuta. Lähikuvassa lelut ovat esineitä. Pelkkiä esineitä.

Niivuoren teokset kertovat taiteesta ja taiteen tavoista kuvata maailmaa. Ne välittävät filosofista pohdintaa ulottuvuuksista, esineistä ja olennoista. Katsomalla selviää moni sellainen asia, jota ei sanoilla voisi kertoa.

Se, että taiteilija on valinnut teostensa aiheiksi juuri lelut, luo koko näyttelyyn kummallisen leikinomaisen tunnelman. Kuvissa ei kuitenkaan ole portteja lapsen maailmaan ja mielikuvitukseen. Leluilla ei ole persoonaa ja tarinaa, vaan lähikuvissa ne alkavat näyttää tyhjiltä ja merkityksettömiltä.

Vähitellen koko leikin idea tuntuu vieraalta. Miksi ihmiset liikuttelevat pieniä muovinpaloja ja keksivät, mitä ne puhuisivat jos osaisivat puhua? Kinderyllätykset ovat esineistä kiehtovimpia: leluja, joita ei oikeastaan ole edes tarkoitettu leikkimiseen. Niistä tulee roskaa heti, kun ne on syöty suklaasta esiin.

Lähimmäs ihmistä tulevat Niivuoren Suhde ja tila -maalaukset. Niissä hiilipiirrosten tarkkuus on varattu vain taustalle, kuvien pariskunta on kasvoton, piiloon maalattu siluetti. Vaikka ihmissuhteen käsittely poissaolon kautta ei sinänsä ole uusi idea, lelumaalausten kanssa esillä olevat kuvat piristyvät tässä leikin kontekstissa. Kuvat arkisista huoneista ovat kuin niitä seiniä, joihin lapsi voi työntää päänsä ja muuttua näin osaksi piirrettyä kuvaa. Aikuinen voi asettaa itsensä näihin olohuoneisiin ja katsoa, miltä näyttäisi parisuhteen toisena osapuolena.

Paula Ollikainen tutkii maalauksissaan ihmisten suhteita sekä toisiinsa että eläimiin. Hänen näkökulmansa on vahvasti vallan värittämä. Osassa suhteita valta on voimakasta: Mies ja sonni -teoksessa kaksi jääräpäistä olentoa seisoo liikahtamatta, mies pyrkii valtaan yli eläimen oman tahdon. Valta voi olla myös kevyttä. Esteratsastajat eläinten selässä näyttävät olevan yhtä ratsujensa kanssa, liike näyttää tanssilta.

Ollikainen käy kiinni erilaisiin tilanteisin, joissa ihmiset toimivat suhteessa toisiinsa. Hän kurkistelee selkien takaa tasoristeykseen, jossa on ilmeisesti tapahtunut jotain. Hän vie meidät metsään, jossa mies ja poika juoksevat. Juokseminen näyttää ensin leikiltä, mutta saa sitten uusia sävyjä: Juokseeko poika miestä pakoon? Mitä on tapahtunut tätä ennen, mihin tämä johtaa?

Valta on usein tällaista. Se piiloutuu pinnan alle, sen voi nähdä vain pieninä välähdyksinä, joista ei täysin saa selvää. Se, mikä näyttää leikiltä, voi olla kuolemanvakavaa. Tulkinta jää katsojan vastuulle.

Ollikaisen toisena teemana on pimeys. Taiteilija on pyöräillyt kaamosmaisemissa ja maalannut kokemuksensa. Osassa teoksista sininen valoläikkä näyttää irralliselta (onko tuohon tielle ilmestymässä terminaattori tulevaisuudesta?), mutta osassa taiteilija on onnistunut luomaan juuri sen tunteen, joka alituisessa pimeydessä ihmistä kalvaa. Pelto on yksi näyttelyn parhaista teoksista, kaunis kuva maisemasta, jossa ei ole valoa. (Voiko olla mitään pohjoisempaa kuin kehittää keinoja maalata valoton maisema?)

Pimeyden kokemus on kaikille suomalaisille tuttu ja silti hämmästyttävä. Miksi me jatkamme elämäämme normaalisti silloinkin, kun ulkona on pimeää lähes vuorokauden ympäri? Miksi me lähdemme pyöräilemään, kun tuskin näemme eteemme? Ja kuitenkin: jos pimeyden voisi vaihtaa ikuiseen aurinkoiseen kesään, harva valitsisi niin. Pohjoisen eläiminä me tarvitsemme sekä kasvukauden että pimeää, avaraa tilaa, jossa kaikki uusi muhii ennen kuoriutumistaan.