Archive for kesäkuu 2015

Syvälle alitajuiseen (Näyttely: Nousiainen)

Anna-Mari Nousiainen: Glitter Stories. Galleria Katko/Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 24.6.-19.7.2015.

SAM_3001Mitä sinulle tulee mieleen sanasta videotaide? kysyy Anna-Mari Nousiainen ja 17-24-vuotiaat naiset vastaavat: kaleidoskooppeja, sulanutta muovia, juonettomuutta, mustavalkoisuutta, värejä, glitteriä, psykedeliaa (suora lainaus näyttelyn tiedotteesta).

Tätä kaikkea Glitter Stories tarjoileekin, mutta ei ihan sillä kliseisyydellä, jonka tämä lähtökohta saattaisi mahdollistaa. Tai ei ihan kaikkea: juonettomuus kyllä katoaa nopeasti, kun videota alkaa seurata. Tyttömäisten asioiden väkivaltainen fyysisyys on ihan juonellista, ja vaaleanpunaista muoviponia altistetaan justoraastimelle sellaisella vimmalla, että juoneton harhailu ei kyllä tule mieleenkään.

Video on monin tavoin kuvottava. Sulavaa muovia, verenvärisiä, paksuja valumia. Vellovaa massaa. Huohotusta. Jos kuvavirrassa olisi vielä tuoksu, en varmaan olisi kestänyt videota kertaakaan. Nyt katselin sen kahdesti alusta loppuun, mutta sitten oli pakko poistua – vielä kaukana pääkirjasto Metson tuolla puolen huohotuksen rytmi sekosi askelteni rytmiin.

Vaikka on tiettyä huumoria siinä, että etsii näin vimmaisesti tyttöyden ydintä (hajottaa leluponin, painelee lihapuuteria poskille), mikään videossa ei naurata. Se kurottaa syvälle alitajuiseen unimaailmaan, jossa mikään ei voi olla kauheampaa kuin hampaiden irtoaminen, käsiin hajoava ruumis.

 

Mainokset

Evoluution pelinappula

Finlayson Art Area. Kesä 2015.

2015-06-13-1914En tiennyt, että TR1:n tiloissa on tänä kesänä jotakin: siellä on Osmo Rauhalan videoinstallaatio sekä Richard Humannin teoksia! En ole käynyt siellä vielä, koska ei tullut mieleenkään, että siellä olisi jotakin. Löysin tiedon näistä vähän kaivelemalla, kun selvitin, mistä on kyse, kun Siperian läpi kulkiessani kohtasin Rauhalan Game Theory -teoksen.

Siinä on kyse Finlayson Art Area -tapahtumasta. En nyt löydä sen alkamis- tai päättymispäiviä tuolta Siperian sivuilta, mutta ehkä ne siellä jossakin mainitaan.

Samaan tapahtumaan liittyy myös Kaarina Kaikkosen installaatio Varjo Satakunnankadulla. Sen alta pyöräilin tänään (joo, ei siinä taida olla luvallista pyöräillä, kun se Frenckellin pyöräilysiltakin on ihan vieressä), ja sateen jälkeen takit näyttivät läpikuultavan haurailta kuin kukan terälehdet. Arvaamaton hellyys niissä.

Myös Rauhalan Game Theory on korkealla ilmassa, mutta läpikuultavuudestaan huolimatta teos ei ole varsinaisesti hauras. Biologinen matematiikka kertoo jäniksen plus ketun olevan yhteensä yksi, mikä onkin järkyttävän totta.

Ulkoteokset, varsinkin tällaiset taivaalle ripustetut teokset, pakottavat hyvälle tuulelle. Kun leuan nostaa ylös, ajatukset seuraavat (ihminen on siten oman evoluutiopelinsä nappula, sääntöjen orja).

 

 

Anarkistisia luovuustestejä (Näyttely: Erwin Wurm)

Erwin Wurm: Disruption. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 30.4.–20.9.2015.

Wurm1Kuljen vastavirtaan: käyn Särkänniemessä vain Sara Hildénin taidemuseossa. Nyt se onkin helppoa, kun Särkännimeen ei enää ole pääsymaksua. Ei tarvitse jonottaa portilla, vaan voi astella suoraan rannekkeita ostavan tungoksen ohi museoon. Toiseen suuntaan olikin sitten vähän vaikeampaa: portista pyrki sisään noin tuhat ihmistä, kun minä ainoana ihmisenä yritin änkeytyä toiseen suuntaan.

Ei se mitään, museorakennus on maamme hienoin ja upeimmalla paikalla (tämä kannanottona toistuviin puheisiin siitä, että museon pitäisi muuttaa jonnekin muualle. ei pidä).

(Päivitystaukoni muuten selittyy sillä, että kävin Italiassa tässä välissä. Koska kenenkään matkakertomukset eivät koskaan kiinnosta, en aio siitä sen enempää.)

Nyt museossa on kesän ajan tämä Erwin Wurmin näyttely, josta on etukäteen näkynyt ainakin runsaasti makkaramiesten kuvia. Kutsussakin taisi olla sellainen. Vähän koomisen kuvan olen saanut mainoksista, joten menen museoon odotellen jotakin hauskaa.

Olen niin vanhanaikainen, etten ota audio-opasta. En halua kävellä museossa kuulokkeet korvilla. Moni tuntuu haluavan; ihme juttu tämä, että ollaan luurit korvilla bussissa, liikenteessä, kahvilassa ja museoissakin. Minusta on kiva, jos maailma mahtuu väliin, ei minulla ole tarvetta eristää itseäni niin totaalisesti. Ja ne keskustelut, joita museoissa kuulee, nehän ovat ihan parhaita. Monta erilaista näkökulmaa olen saanut kuullessani, mitä muut teosten edessä kommentoivat. Wurm2

Mutta joo, en siis tiedä, millainen se kuulokeopas on. Pahoitteluni etten ottanut siitä puolestanne selvää. Menin vain näyttelyyn, ja:

heti aluksi sain katsella hassuja kuvia minuuttiveistoksista. Niissä ihminen makaa polkupyörän alla ja seisoo pahvilaatikko päässään. Nämä ovatkin aika koomisia. Mutta nopeasti kuvat muuttuvat suorastaan väkivaltaisiksi. Arkisten esineiden anarkistinen väärinkäyttö näyttää kivuliaalta kommentilta… niin, mihin? Rutiineihimme? On suorastaan mielipuolista riiputtaa henkaria alahuulessa, mutta niin voisi tehdä.

Tiedättehän sen psykologisen testin, jossa pyritään keksimään mahdollisimman monta erilaista käyttötapaa esim. henkarille? Näistä kuvista tulee mieleen se – on aina luovuutta keksiä jotakin ihmeellistä, oli se sitten käyttökelpoista tai (yleensä) ei.

Näitä minuuttiveistoksia saisi tehdä itsekin. En tiedä, kuka koskaan ryhtyy sellaiseen muuten kuin näyttääkseen, että katsokaa, tässä voi itsekin asettua veistokseksi näyttelytilaan.

Perinteisiäkin veistoksia on. Taiteilijaa kiinnostaa arki ja arkisten esineiden kummallisuus. Rajallisuus.

Paidan voi pukea miten tahansa, hän toteaa, ja tekee aiheesta sarjan veistoksia. (Lapsena minullakin oli tapana pujottautua yöpaitaan jalat edellä. Jostain syystä en enää tee niin.) Paita voi toisaalta toimia myös tapettina/seinänä, kun sitä tarpeeksi venyttää.

Ja sitten on niitä makkaroista koottuja miehiä. Kierrän niitä ja katselen, miten oma heijastukseni venyy ja laajenee makkaran pinnassa.

Näyttely on aika nopeasti kävelty läpi – teokset ovat suuria, joten niitä on määrällisestikin melko vähän, ja toisaalta aika monessa on kyse siitä, että kokeillaan, miltä jokin tuttu näyttää venytettynä tai suurennettuna tai omituisessa yhteydessä.

Kaikkein kiehtovin teos minulle on Am I a house? -video, jolla pullea talonnäköinen taideteos pohtii sitä, onko hän talo vai taideteos. Vaikka teos aluksi tuntuu melko ennalta-arvattavalta pohdinalta, pian monologi saa kuitenkinkin erikoisia suuntia. Talo miettii, onko hän taidetta siksi, että hän on pullea. Onko taidetta olla pullea? Onko talon tehtävä suojella? Entä taiteen? Ja ihmiset, jotka elävät sillä, että he ajattelevat taidetta ja kirjoittavat siitä, mistä siinä on kyse?